Olen 42-vuotias tekniikan tohtori ja kansantaloustieteilijä. Työskentelen nykyisin valtiovarainministerin talouspoliittisena erityisavustajana. Olen ollut aiemmin työurallani töissä mm. valtiovarainministeriössä, Euroopan komissiossa ja valtioneuvoston kansliassa. Asun Munkkiniemessä. Harrastan mm. lukemista, moottoripyöräilyä ja kamppailu-urheilua perustasolla.



  • Miksi John Maynard Keynesin talousteoria on epälineaaristen dynaamisten systeemien teoriaa – jopa kaaosteoriaa?

    Miksi John Maynard Keynesin talousteoria on epälineaaristen dynaamisten systeemien teoriaa – jopa kaaosteoriaa?

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, varsinkin 1920-luvun lopulla, oli korkeasuhdanne, joka paljastui sekin luottokuplaksi. Amerikkalainen boheemikirjailija F. Scott Fitzgerald tallensi aikakauden tunnelman kirjassaan Kultahattu (The Great Gatsby, 1925). Hybris päättyy aina nemesikseen, ja 1929 pörssit romahtivat. Pankkikriisi levisi Eurooppaan, protektionismi pahensi tilannetta Herbert Hooverin darwinististen talouspolitiikkojen ohella. Hitlerin valtaannousukin saattoi olla osaksi velkadeflaation syytä. Työttömyys helpotti vasta II maailmansodassa.

    Näyttämölle astui nopeaälyinen keikari, J.M. Keynes. (1883-1946) Keynes oli Cambridgen Kings Collegessa koulutettu matemaatikko, joka innostui taloudesta. Myöhemmin, Versailles’n rauhanehtojen vuoksi, hän kirjoitti sotakorvausteemasta kirjasenkin (Economic consequences of the peace, 1919). Keynes oli aina kiinnostunut filosofiasta, varsinkin todennäköisyyden filosofiasta. Keynesin ajatukset ennakoivat subjektiivisen todennäköisyyden teoriaa, mitä edisti mm. Leonard Savage myöhemmin. Suuri yleisö tuntee hänet keynesiläisyydestä ja makrotalousteorian kehittäjänä. Yleinen teoria (1936) on nerokas kirja, ja viime vuosisadan yhteiskuntatieteen suuria klassikkoja. Kirjan ymmärtäminen vaatii aivonystyröiden käyttöä.

    Keynes seisoi jättiläisten harteilla, olihan luonnollista korkoteoriaa kehittänyt jo ruotsalainen ekonomisti Knut Wicksell 1800-luvun lopulla, Irving Fisher investontiteoriaa, Hawtrey ja Kahn kerroinanalyysiä. Keynesin yleinen teoria lähtee siitä, että kulutusta ja investointeja ajavat ihmisten odotukset, ja tarjonta sopeutuu kysyntään. Keynesin yleinen teoria koskee suljettua taloutta. Investointien odotuksia kuvaa oleellisesti se, miten investori arvioi investoinnin sisäistä tuottoa. Kulutuksen rajalla määrää kuluttajien fiilis. Investoinnit ja kulutus yhdessä määräävät kysynnän. Kerroinvaikutus takaa sen, että kansantaloudessa investoinnit ja säästäminen tasapainottuvat. Lisäksi Keynes hahmotteli korkoteoriaa, mutta se on mielestäni aika huono, likviditeettipreferenssi toki liittyy esim. luottolamaan, kun riskipreemiot nousevat kautta linjan. Eli vaikka keskuspankki määrää riskittömän korkokäyrän, pankit ja muut lainoittajat eivät luotota firmoja, jos vakuudet ovat heikot, liiketoiminnan näkymä on huono, omaa pääomaa on vähän jne. Tässä mielessä likviditeettipreferessi toimii efektiivisesti, mutta se ei oikeasti mene niin, että jengi hilloaa rahaa patjan alle, vaan niin, että pankit eivät luotota yrityksiä, kuten finanssikriisissä 2008.

    Yhtä kaikki, Keynesin ajatus oli, että kokonaistuotanto voi asettua tasolle, jossa ei vallitse täystyöllisyys. Tämä johtuu siitä, että investorit eivät investoi, ja kuluttajat säästävät liikaa. Animal spirits in action.

    Talouden systeemiteoria

    Ajatus siitä, että talous ei ole vakaa tasapainojärjestelmä, on melko vanha. Itse asiassa jo vuonna 1819 sveitsiläinen historioitsija ja poliittinen taloustieteilijä Jean Charles Léonard de Sismondi (1773–1842) ajatteli, että talous saattaa olla epätasapainojärjestelmä. Samanlaisessa hengessä Henry Thorntonin (1760–1815) rahateoriat ovat tärkeitä, kun tarkastelemme keynesiläistä makrotaloustiedettä.Tällöin syntyvä jännite finanssipolitiikan tekijälle on kysymys siitä, kuinka paljon finanssipoliittista aktivismia on perusteltua harjoittaa, ottaen huomioon, että julkisessa taloudessa on maksukykyrajoite?

    Pääero keynesiläisen makrotaloustieteen ja klassisen taloustieteen välillä johtuu ajatuksesta, että kokonaiskysyntä taloudessa on ensisijainen voima tulon määräytymisessä. J. M. Keynes muotoili yleisen työllisyyden teoriansa vastakohtana Jean-Baptiste Sayn (1767–1832) vanhalle ajatukselle, jonka mukaan tarjonta loisi aina vastaavan kysynnän tasapainottaakseen talouden. Keynesin argumentti oli, että näin ei välttämättä ole rahataloudessa. Ehkä puhtaassa vaihtotaloudessa Sayn laki voisi päteä. Keynes väitti, että talous on pääosin kysyntävetoinen. Tehokas eli kokonaiskysyntä koostuu investoinneista ja kulutuksesta Keynesin mallissa, sillä hänen magnum opuksensa käsittelee olennaisesti suljettua taloutta ilman ulkomaankauppaa tai julkista kulutusta ja investointeja. Keynes väitti, että periaatteessa ei ole syytä, miksi tehokas kysyntä riittäisi takaamaan täystyöllisyyden taloudessa. Tehokkaan kysynnän periaate voidaan ymmärtää siten, että säästäminen ja investoinnit saatetaan tasapainoon tulon (tuotannon) tason vaihteluilla.

    Tehokkaan kysynnän periaate on ymmärrettävä täsmällisesti ensin. Tehokas kysyntä on se piste, jossa kansantalouden kokonaissäästöt ja kokonaisinvestoinnit tasapainottuvat. Jos merkitsemme säästöjä S=Y-C, missä Y on kokonaistuotanto ja C on kokonaiskulutus, näemme heti, että

    $$dS=dY-dC$$

    Ja rajasäästämisaste on täten:

    $$\frac{dS}{dY}=1-\frac{dC}{dY}$$

    Tutkikaamme nyt kokonaistuotantoa investointien muuttuessa. Voimme merkitä:

    $$\frac{dY}{dI}=k>0$$

    Jos nyt kansantaloudessa investoinnit kasvavat, kansantulon täytyy kasvaa sen verran, että kokonaissäästäminen ja investoinnit ovat yhtäsuuret. Näin ollen saamme:

    $$dS=(1-\frac{dC}{dY})kdI=dI$$

    Josta saamme suoraan investointikertoimen:

    $$k=\frac{1}{(1-\frac{dC}{dY})}$$

    Eli investoinnit lisäävät kokonaistuotantoa, riippuen rajakulutusalttiudesta, siten, että S=I. Pointsi on, että jos lisäätyneestä BKT:sta iso osa on kulutusta, investointien täytyy generoida niin paljon lisää kansantuloa, että annettuna säästämisaste, investointien määrä asettuu samaksi kuin kokonaissäästäminen. Tämä on kerroinefekti. Todellisessa maailmassa siis täytyy käydä niin, että kansantuote muuttuu kerroinvaikutuksella, kun investoinnit muuttuvat. Jos investoinnit kasvavat, täytyy kokonaistuotannon kasvaa niin, että säästöjen ja investointien yhtäsuuruus pätee. Säästöjen luominen voi tapahtua autonomisesti pankkijärjestelmässä. Voimme esimerkiksi ajatella, että kun Firma X haluaa investoida, ja laskee liikkeelle bondin, pankkijärjestelmä ostaa bondin, ja hyvittää bondin ostohinnalla firman pankkitiliä. Kun Firma X sitten palkkaa duunarit rakentamaan vaikka padon, se siirtää bondimyynnistä saadut rahat työläisten pankkitileille. Näin efektiivisesti työläisten säästöt rahoittavat investoinnin. Olennaista on tajuta kronologia, eli kausaalisuunta.

    Keynesin teoriassa investoinnit luovat säästöjä yllä kuvatulla tavalla. Tämä on kysyntävetoisen kansantalouden perusominaisuus.

    Keynesin yleinen teoria on oleellisesti epälineaarinen kiihdytin-kerroinmalli.

    Kerroinvaikutuksen perusteella voimme muodostaa seuraavan fenomenologisen dynaamisen systeemin:

    $$\frac{dY}{dt}=a\left(I-S\right)$$

    Eli: kansantulo Y muuttuu, jos taloudessa on diskrepanssi ex ante investointien ja säästämisen välillä. Sopeutumisen vauhdin määrää vakio a>0. Jos investoinnit kiihtyvät ja lisätulosta osa kulutetaan, on selvää, että tulon täytyy kasvaa riittävästi, jotta säästäminen kasvaa riittävästi, annetulla säästämisalttiudella. Jos taas kuluttajat ovat peloissaan ja luottamus on alhaalla, säästäminen ylittää investointiaikeet, jolloin tulon täytyy laskea niin, että investointien ja säästämisen tasapaino löytyy. Tässä yhtälössä yllä on Keynesin teorian kova ydin matemaattisesti täsmällisessä muodossa. Yhtälön kiintopisteet ovat efektiivisen kysynnän pisteitä, eli tasapainoja.

    1. Yrittäjät päättävät investoinneista, perustuen korkotasoon ja odotuksiin, eli tekevät nettonykyarvolaskelman.
    2. Kuluttajat päättävät säästämisasteesta.
    3. Kansantulo sopeutuu.

    Derivoidaan kerran ajan suhteen:

    $$\frac{d^2Y}{dt^2}=a\left(\frac{dI}{dt}-\frac{dS}{dt}\right)$$

    Keynesin mukaan investoinnit riippuvat odotuksista, tämä voidaan mallintaa niin, että asetetaan investointien aikaderivaatta riippumaan kansantulosta ja sen derivaatasta (derivaatta kuvaa ekstrapolaatiota tai odotuksia). Oletetaan, että säästöt ovat vakio-osuus s kansantulosta Y.

    $$\frac{1}{a}Y”=f(Y,Y’)-sY’$$

    Missä funktio f kuvaa investointien muuttumista, kun on annettuna odotukset, korkotaso (ml. riskpreemiot, likviditeettipreferenssi yms. Keynesin korkoteoriat).

    Investointien määräytyminen määrää varsinaisen dynamiikan systeemissä. On järkevää olettaa, että investointimuutos on verrannollinen havaittuun kokonaistuotannon kasvuun (kiihdytinperiaate, Clark 1917), toisaalta kokonaistuotantoon, ja riippuvuussuhteet varmastikin riippuvat siitä, millä tasolla tuotanto on. Voimme kokeilla yleistä muotoa:

    $$f=A(Y)Y’+B(Y)Y$$

    Saamme epälineaarisen differentiaaliyhtälön:

    $$\frac{1}{a}Y”-A(Y)Y’-B(Y)Y+sY’=0$$

    Kyseessä on Lienardin yhtälö, ja se on tyyppiesimerkki epälineaarisesta värähtelijästä. Kyseessä on kansantalouden oppihistorian valossa epälineaarinen kiihdytin-kerroinmalli.

    Voimme antaa esimerkin. Olkoon

    $$A(Y)=\epsilon-Y^2$$

    Ja

    $$B(Y)=-Y^2$$

    Saamme

    $$\frac{1}{a}Y”-(-s+\epsilon-Y^2)Y’+Y^3=0$$

    Jos epsilon on suurempi säästämisastetta, kyseessä on modifioitu van der Pol -yhtälö. Se kuvaa epälineaarista dynamiikkaa itseoskilloivissa värähtelypiireissä.

    Jos lisäämme eksogeenisen kosinimuotoisen suhdannekomponentin, saamme

    $$\frac{1}{a}Y”-(-s+\epsilon-Y^2)Y’+Y^3=\cos{wt}$$

    Tämä yhtälö on kaoottinen. Kaaosteoria sanoo, että pienet muutokset alkuehdoissa voivat muuttaa järjestelmän radikaalisti epäennustettavaksi.

    Deterministinen kaaos ja taloustiede eivät muodosta kovin hedelmällistä suhdetta tieteellisen synergian kannalta. Siitä huolimatta on tärkeää tunnustaa, että kaaoksen mahdollisuus taloudellisissa ilmiöissä johtaa joihinkin tärkeisiin seurauksiin. Kaaottisten dynaamisten järjestelmien ydin on, että ne ovat olennaisesti ennustamattomia. Pienet muutokset alkuolosuhteissa johtavat dramaattisiin muutoksiin järjestelmän dynamiikassa. Keynesiläisessä talouspolitiikassa yleensä oletetaan, että hallitus voi ohjata taloutta tarjoamalla lisäkysyntää huonoina aikoina, mikä ihanteellisesti vaimentaisi ainakin jossain määrin epäsuotuisia suhdannevaihteluita. Kaoottisen systeemin ohjaaminen on mahdotonta.

    Loiko Keynes hirviön, joka tuhosi keynesiläisyyden?

    Aktiivinen finanssipolitiikka on poliittista realismia. Vaikka talous olisi kaoottinen dynaaminen systeemi, on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa poliitikot eivät elvyttäisi, jos ollaan syvässä lamassa. On kuitenkin tärkeää huomata, että Keynes itse oli vankasti sitä mieltä, että valtion käyttötalouden pitäisi olla aina ylijäämäinen, ja investointitalous voisi ottaa velkaa, ja investoida lamassa. Nykyisin tuntuu, että keynesiläisyys on siinä mielessä bastardikeynesiläisyyttä, että umpivasemmistolaisessa ja vääristyneessä keynesiläisyydessä aina elvytetään, alijäämäisellä käyttötaloudella. Nixon sanoi – olemme kaikki keynesiläisiä.

    Keynesin vaikutus on ollut merkittävä. Aktiivinen fipo korostuu euroalueella, kun rapo on EKP:n teknokraateilla. Toisaalta eurossa aktiivinen fipo on vaarallista, koska ihmiset unohtavat, että Keynes käsitteli suljettua taloutta. Jos velkaelvytys menee tuontikulutukseen, ei elvytys elvytä, ja vaihtotase happanee. Keynes lähti siitä, että valtion rahoituskorko pitäisi pitää matalana kontrolloimalla pääomien liikkeitä. Tämäkään ei vastaa modernia taloutta. En ole aivan varma, ymmärsikö Keynes lopulta rahataloutta ja säästöjen ja korkojen dynamiikkaa fiat-järjestelmässä. Raha ei ole niukka hyödyke oleellisesti, koska sitä luovat liikepankit autonomisesti. Korkotaso on keskuspankin hanskassa, mutta sitä rajoittaa inflaatio-odotukset. Eli Keynesin aktiivifipolla on rajansa.

    Fiksuinta olisi pitää lapiovalmiita infraprojekteja valmiina, ja käynnistää niitä lamassa mittavasti. Tiet, rautatiet, sähköverkko, ydinvoima. Hallituksella meillä Suomessa on mittava investointiohjelma – teitä korjataan myös reippaasti, ja uusia keskikaideteitä tulee mm. Kymenlaaksoon. Länsirata on miljardien investointi, samoin monet muut tiehankkeet ovat putkessa.

    Olennaista on, ja toistan: Keynes kannatti ylijäämäistä käyttötaloutta – ja koska talous on ehkä kaoottinen, sen optimiohjaus lienee mahdotonta.

    LÄHTEITÄ:

    H. Ku, Xiaoguang Sun,
    Chaos in Van der Pol’s equation,
    Journal of the Franklin Institute, Volume 327, Issue 2, 1990.
    https://doi.org/10.1016/0016-0032(90)90016-C

  • Mikä hyvinvointialueiden rahoitusmallissa on pielessä?

    Mikä hyvinvointialueiden rahoitusmallissa on pielessä?

    Suomen julkinen talous on paineessa mm. sote-menojen kasvun ja puolustusmenojen kasvun vuoksi. Soten rahankäyttöä sääntelee rahoituslaki, jonka perusteella sote-alueille jaetaan rahaa valtion budjetista vuosittain, nyt noin 27 miljardia euroa. Rahan määrä nousee vuosittain mekaanisesti. Uusi, lain taustalla oleva malli otettiin käyttöön vuonna 2023, kun alueet aloittivat toimintansa. Yritän tässä jutussa kuvata lyhyesti ekonomistina sitä, mikä mallissa minusta on pielessä. Tunnen mallia kohtuullisesti, sillä työskentelin mallin parissa 2022-2023.

    Soten palvelutarpeen perusteella jaetaan noin 80 prosenttia rahoituksesta 21 sote-alueelle (ja Helsinki). Palvelutarve estimoidaan koko maan tasolla yksilötasolla rekisteriaineistoista, ja näin pyritään ennustamaan kunkin hyvinvointialueen palvelutarvetta.

    Kuvaus tässä blogissa ei ole tyhjentävä, ja saattaa olla osin yksinkertaistava, mutta pyrin antamaan valistuneelle lukijalle yleissilmäyksen malliin ja sen ongelmiin.

    SOTE-palveluiden tarverahoitus

    Keskussuunnittelijan ongelma on määrittää kullekin alueelle optimaalinen määrä rahoitusta, eli kyse on resurssien allokaatio-ongelmasta. Rahoitus tulisi perustua tarpeeseen, jotta alueille ei laiteta liikaa rahaa. Valtio=keskussuunnittelija pyrkii estimoimaan yksilöiden ominaisuuksien ja yksilöiden sote-kustannusten yhteyden lineaarisella regressiomallilla

    $$\vec{c}=\vec{a}+\mathbf{X}\vec{\beta}+\mathbf{Z}\vec{\gamma}+\vec{\epsilon}$$

    Missä vektori c kuvaa yksilöiden havaittuja sote-yksilökustannuksia, vektori a regressiovakiota, matriisi X selittäviä tarvemuuttujia, vektori beta estimoitavia regressiokertoimia tarvetekijöille, matriisi Z kontrollimuuttujia, sekä vektori gamma regressiokertoimia kontrollimuutujille, ja vektori epsilon on virhetermi. Malli estimoidaan pienimmän neliösumman menetelmällä, jota sääntelee Gauss-Markov-ehdot.

    Ensimmäiseksi tietysti mallin kannalta on ongelmallista se, että yksilötason kustannusaineiston koostaminen on epävarmaa. Miten joensuulaisen Jorma Miettisen yksilötason kustannukset voidaan mitata tai havaita ensinkään? THL käyttää erilaisia yksikkökustannusapproksimaatiota ja keskiarvoja. Malli estimoidaan siis koko maan tasolla.

    Mallissa tarvetta selittäviä muuttujia on satoja, ja ne on valittu THL:n asiantuntijoiden arviolla. Ongelmaksi saattaa muodostua aineiston multikollineaarisuus, eli muuttujat saattavat olla keskenään korreloituneita, tämä aiheuttaa ongelmia lisää mallin luotettavuuden kannalta.

    Kun malli on estimoitu, voidaan periaatteessa ennustaa hyvinvointialueiden kustannuksia. Yksilötason rekistereistä syötämme sisään muuttujien arvot, jolloin malli purskauttaa ulos yksilön kustannusennusteen. Nämä voidaan summata yhteen hyvinvointialueen sisällä, jolloin saamme ennusteen alueen kustannustasosta. Kullakin alueella saamme keskimääräisen kustannuksen jakamalla summan asukkaiden määrällä. Lopuksi alueen palvelutarve saadaan vertaamalla kunkin alueen keskimääräistä yksilökustannusta maan keskimääräiseen yksilökustannukseen. Nämä laskennat tehdään erikseen terveydenhuollon palvelutarpeelle, vanhustenhuollon palvelutarpeelle ja sosiaalihuollon palvelutarpeelle. Saamme siis alueelliset tarvekertoimet terveydenhuollolle, sosiaalihuollolle ja vanhuspalveluille.

    Tämän lineaarisen mallin selitysaste on 0,131 -0,35, eli melko huono. THL:n mallin selitysastetta saadaan parannettua lisäämällä malliin erilaisia ad-hoc -muuttujia, ja mallin selitysaste on parantunut hieman. Ongelmana jälleen multikollineaarisuus.

    Varsinainen rahoituksen laskenta

    Kun jokaiselle sote-alueelle on saatu estimoitua ja laskettua tarvekertoimet terveydenhuollon palvelutarpeelle, vanhustenhuollon palvelutarpeelle ja sosiaalihuollon palvelutarpeelle, rahoitus on suoraviivaista allokoida alueelle. Periaatteessa rahoitus kapitoidaan suoraan alueelle niin, että tarvekertoimilla korjataan alueen asukasmäärää. Eli jos kustannukset ylittävät mallin perusteella maan keskiarvon, rahoitus määrättäesssä ajattelemme, että alueen ihmismäärä on todellista suurempi. Perushinnat saamme suoraan väestömäärän perusteella. Eli vaikka terveydenhuollon perushinta on koko terveydenhuollon rahoitus, jaettuna väestön määrällä.

    Sote-rahoituksesta jaetaan tämän mallin perusteella 80 prosenttia koko rahoituksesta. Hyvinvointialueiden rahoituslain mukaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen rahoitus
    jaetaan palvelutarpeen (80 %), asukasmäärän (13 %), hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kertoimen
    (1 %), asukastiheyden, vieraskielisyyden, saamenkielisyyden ja saaristoisuuden (4 %), sekä pelastustoi-
    men tarpeen (2 %) mukaan. Asukasmääräperusteinen osa hyödyttää suuria kaupunkeja. Muut erät ovat myös poliittisia ja vähämerkityksellisiä.

    Siirtymätasaus

    Laskennallisen rahoituksen (ylhäällä kuvattu osio) lisäksi alueen rahoitukseen vaikuttaa siirtymätasaus. Tasauksen idea on, että siirtymävaiheessa siirtyvien kustannusten (2022) ja laskennallisen rahoituksen eroa rajataan. Laskennallisten kustannusten ja toteutuneiden kustannusten erotus vuonna 2022 vaikuttaa, ja siirtymätasaus voi olla positiivinen tai negatiivinen. Jos siirtyvät sote-kustannukset ovat olleet matalat, alueella voi olla negatiivinen siirrtymätasaus. Jos taas kustannukset ovat olleet laskennallisia kustannuksia korkeammat, aluetta hyvitetään. Siirtymätasauksen määrä pienenee vuosittain, mutta jää pysyväksi.

    Rahoituksen korotus vuositasolla

    Rahoituksen korotus budjettivuodelle t+1 tapahtuu niin, että otamme rahoituksen koko maan tasolla vuodelle t, nostamme sen ensin SOME-mallin perusteella arvioidun palvelutarpeen nousulla, sen jälkeen nostamme sitten korkoa korolle, nostamalla sitä hyvinvointialueen indeksillä, mikä on yhdistelmä ansiotasoindeksiä, kuluttajahintaindeksiä ja sotumaksuindeksiä. Lisäksi tehtävämuutokset huomioidaan.

    Jälkikäteistarkistus

    Ongelmallisin osa nykymallissa on jälkikäteistarkistus. Se toimii nykylain mukaan niin, että alueiden varainhoitovuoden erot toteutuneissa kustannuksissa ja laskennallisissa kustannuksissa summataan yhteen ja lisätään tai vähennetään rahoituksesta koko maan tasolla kahden vuoden viiveellä. Käytännössä kyse on suunnilleen siis laskennallisen valtionrahoituksen ja alueen tulokseen luettavien kustannusten erosta. Jos kaikilla alueilla tulos on suunnilleen nolla, jälkikäteistarkistus on suunnilleen nolla. Nykylaissa jälkikäteistarkistus tehdään vain osittain (2026 alkaen). Mahdollinen alueen saama lisärahoitus huomioidaan jälkikäteistarkistusta laskettaessa. Lisäksi huomioidaan tuloksen muutos siten, että jos alueiden talous on esim. kohentunut kahden vuoden takaisesta, se vaikuttaa jälkikäteistarkistuksen määrään. Jälkikäteistarkistus reagoi siten tuloksen muutoksiin alueilla. Ideana on, että jos tulos on kohentunut, rahoituksen tasoa muutetaan sen perusteella dynaamisesti. Tavoitteena on, että jälkikäteistarkistuksen avulla laskennallinen rahoitus täsmää toteutuneisiin kustannuksiin ajan myötä. Jälkikäteistarkistus hintakorjataan.

    Ongelmana mallissa on, että jos maassa on kroonisesti liian vähän rahoitusta saavia alueita, niiden alijäämä valuu osin windfallina muille alueille, koska tarkistus tehdään koko maan tasolla. Helsinki taisi saada 150 me jälkikäteistarkistusta tänä vuonna, vaikka sen sote-tulos oli ylijäämäinen vuonna 2023. Kertoo siitä, että malli ei toimi.

    Jälkikäteistarkistuksen tekemisen idea koko maan tasolla on se, että alueille ei syntyisi kannustetta lisätä menoja, tietäen, että ne korvataan aina täysimääräisesti.

    Kehitysideoita

    Oletuksella siis, että pysytään keskusjohdetussa mallissa. Ekonomistit antaisivat marginaalilla alueille rajatun verotusoikeuden kannustimien optimoimiseksi. Se on toinen stoori.

    Tarvemallia pitäisi kehittää niin, että selitysasteeksi saataisiin huomattavasti korkeampi luku. Lisäksi selittäjät pitäisi ortogonalisoida, eli pitäisi tehdä jokin pääkomponenttianalyysi tai vastaava. Tämä on puhdasta ekonometriaa.

    Siirtymätasaussääntely pitäisi samalla kumota.

    Jälkikäteistarkistukseen pitäisi vielä suurempi omavastuuosa, ja koko maan tarkistus pitäisi muuttaa niin, että ainakin osa menisi alijäämäisille alueille mekaanisesti siten, että systemaattiset alijäämät huomioitaisiin muuttujalla lineaarisessa regressiossa, eli tarvekertoimia määrättäessä jotenkin. Riittävä uhka pitäisi myös luoda tilinpidollisten alijäämien osalta. Esimerkiksi alijäämien toistuvuus voisi johtaa automaattisesti ylimmän johdon vaihtoon (kovapalkkaiset sote-johtajat). Arviointimenettelyuhka on jo olemassa, mutta alijäämien kattaminen on osoittautunut vaikeaksi, ja siksi pehmeä budjettirajoite on realismia jatkossakin.

    Perusongelmana on, että kukaan tässä universumissa ei tiedä, mikä on oikea määrä rahoitusta. Budjettimomentin taso on legacyä siirtolaskelmasta, emmekä tiedä, ovatko kunnat ja kuntayhtymät tuottaneet palvelut optimaalisesti, maksimituottavuudella. Lisäksi rahoituksen indeksikorotukseen liittyy keskussuunnittelijan ongelmia. SOME-malli palvelutarpeen kasvusta on varsin epävarma , ja hintaindeksi ei välttämättä ole optimaalinen. Mallissa on siis kaiken kaikkiaan hirveästi epävarmuuksia.

    Kun ensi kaudella pitää sopeuttaa 10 miljardia, tulee sote-rahoituksen indeksijäädytys taas keskusteluun. Vaikeahko kokonaisuus.

    LÄHTEITÄ

    Holster et al. Hyvinvointialueiden sote-rahoituksen tarvevakiointimalli: Päivitys 2025. THL Työpapereita 2025

    Häkkinen & Holster. Sote-rahoituksen tarvevakiointi. THL 2020

    https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/2021/617

    https://vm.fi/rahoituslaskelmat

    https://thl.fi/aiheet/sote-palvelujen-johtaminen/rahoitus-ja-kustannukset/hyvinvointialueiden-sote-palvelujen-tarveperustainen-rahoitus

  • An analytically robust fiscal rule – a proposition

    An analytically robust fiscal rule – a proposition

    Summary

    This article constructs a new, simple, yet rigorous fiscal rule as an alternative for the current (new) rules in the Stability and Growth Pact of the European Union. One problem with the current rules of maximum debt of 60 % and maximum deficit of 3 % is that they are ex nihilo and completely arbitrary and ad hoc, based on some assumptions and average debt levels of the early 1990s. The present approach takes a rigorous approach using solvency constraints and stochastic differential equations. The rule presented here is thus robust with respect to underlying parameters. The S2 indicator of the European commission is both mathematically and economically meaningless, and the reference values have no theoretically robust basis. That is why a new approach is needed.

    The idea is that the required primary balance ratio target is determined via considering the inter-temporal solvency constraint of the sovereign and assuming a certain simple mean-reverting fiscal rule. The rule presented differentiates across Member states and is based on actual primary deficits, debt ratios and historical adjustment rates. The possible implementation of the rule is discussed and its links to the discussion of a fiscal stabilization function is elaborated as an alternative to legally binding fiscal rules.

    Introduction

    Fiscal policy coordination and economic policy coordination more generally are becoming evermore important in the Economic and Monetary Union (EMU) of the EU, as we have witnessed the end of ultra low interest rates on government bonds. The relatively high indebtedness of Member states might nevertheless force the ECB Governing Council to keep its monetary policy stance loose longer than previously expected, and thus to keep the yield curve relatively low across all maturities.

    The fundamental rules governing public debt and deficits in EU are laid down in the primary legislation of the EU. The Treaty on Functioning of the European Union (TFEU) provides that Member states’ public debt ratios shall not exceed 60 % of GDP and public deficits shall not exceed 3 % of GDP. Article 126 of TFEU and the reference values in the protocols of the TFEU are the basis on which relevant secondary legislation provides further legally binding regulations. Various complex set of codes of conduct give further guidance on how to interpret and operationalize the complex set of rules.

    Given that the historical record concerning the effectiveness of fiscal rules in the EU is debatable at best, one might argue whether fiscal rules are needed in the first place. There is however evidence that fiscal rules have had some effect in terms of steering national budgetary developments, see (De Jong et al 2020). Due to impediments concerning orderly sovereign debt restructuring however, fiscal rules or at least policy incentives in some form will likely be needed in the future as well, as sovereign debt restructurings might prove to be difficult and cause unexpected consequences for the Euro area as a whole. On the other hand, a full convergence process where one-size-fits all monetary policy would actually work in the Euro area ideally is hard to imagine any time soon. This would be the ideal state of affairs. One price of money and monetary policy across the Euro area means currently too low interest rates for some, and too low risk premia for others. Ultimately, the divergences in competitiveness, differences in productivity together with weak mobility of labour and capital across Member states are the fundamental roots of economic challenges in EMU (Mundell 1961). It should be remembered nevertheless that the Euro area and EMU are essentially politically motivated constructions (Jonung and Drea 2010).

    In terms of fiscal policy coordination and economic governance, the question of expert rules vs. democratic accountability is another important issue when considering what kind of centralized economic governance is politically sustainable in the long run in EU (Dawson and Maricut-Akbik 2021). One of the problems with fiscal rules is indeed that fiscal policy is at the core of coercive power of national politics. The national parliaments in Member states hold the power to tax, borrow and to spend.  Budgetary power is the crown jewel of national parliaments in Member states. Democratic legitimacy for any fiscal policy must ultimately come from the accountability of the relevant political decision-makers. This is the essence of the principle of subsidiarity in terms of political accountability and democratic legitimacy. On the other hand, if fiscal policy powers are taken away de facto from national governments and national parliaments, then accountability, economic or political, should not reside at the national level either. This problem is at the heart of EMU.

    If one wants to restore fiscal powers and political accountability back to national parliaments, then one should have some credible mechanism to restructure sovereign debt in times of crisis without having to resort to excessively intrusive EU-wide financial assistance programs like for example in Greece in 2010-2015. This approach goes hand in hand with the reasoning of market discipline, in which bond markets would discipline the Member states from spending recklessly (Benassy-Quere et al 2018). As democratic accountability cannot be easily extended to the Council of the EU or to the Eurogroup or the European Commission or even to the European Parliament, one can argue that the de jure and de facto fiscal powers of these institutions should be rather constrained. This in turn would suggest that we would need to re-design the fiscal rules in such a way that there is  more automaticity in the operation of the rules and less discretion by the Ecofin Council, or the European Commission, for example. Moreover, the rules could be less legally binding and act more as healthy incentives.

    It has been argued that fiscal rules in EU are too complicated, too opaque and too pro-cyclical (Leiner-Killinger and Nerlich 2019). Moreover, there is evidence that enforcement of the rules has been not entirely satisfactory and perhaps one way to move forward would be to focus more on reputational aspects such as ”naming and shaming” (Debrun and Jonung 2019). Furthermore, it has been suggested that rules should be more Member state -specific in the sense that for example the required amount of debt reduction yearly should take into account the variations of debt levels between Member states (European Fiscal Board 2021). The use of structural variables such as potential GDP and derivations from it such as structural balances have been criticized as well (Kamps and Leiner-Killinger 2019). Structural variables such as potential GDP and structural deficit are difficult to estimate and verify. Given how much fiscal rules intrude in the national sphere of  political competencies, rules should be based on verifiable variables and easily replicable models and scenarios.

    In the current set of rules, the reference values for all Member states are ultimately fixed in the TFEU. The present approach would take a differentiated approach in the sense that for each Member state, the required target for primary balance ratio would be determined based on the current debt ratio and current primary balance ratio in particular. Such a differentiated approach could make sense due to fact that there is no scientific basis for determining what amount of public debt is sustainable to begin with. According to the inter-temporal solvency constraint, almost arbitrary ratios of public debt could be sustainable, if they are off-set by future primary surpluses. That is why it makes sense to revoke the current reference values for debt and deficits and to switch to a differentiated approach. These changes would however require a Treaty change. In the current new set of rules, each Member state must comply with a net expenditure path, which replaced the 1/20th adjustment rule. The rules are fundamentally flawed still, as the reference targets are not based analytically on any economic fundamentals.

    The model

    The present approach focuses on the inter-temporal solvency requirement of a Member state. Therefore, there is differentiation across Member states by construction. A fiscal rule set out below guarantees solvency in the long run statistically, when it is assumed that the primary balance ratio variable follows as random process. It is assumed that the effective interest rate on public debt as well as the rate of nominal GDP growth are constants.

    The basic accounting identity debt dynamics differential equation in continuous time is given by

    $$\dot{d(t)}=(i-g)d(t)-b(t)$$

    This differential equation for debt dynamics was derived for example in (Lindgren 2021). d is the debt-to-GDP -ratio, b is the primary balance-to-GDP -ratio, i is the effective interest rate on debt and g is the nominal growth rate. The debt dynamics equation comes from the identities :

    $$\dot{D}=iD-B$$

    and

    $$\dot{Y}=gY$$

    In other words, debt stock grows due to interest expenses and primary deficits and nominal GDP Y grows at some exponential rate g. Using the basic rules of differentiation, one arrives to the differential equation above.

    The inter-temporal solvency condition for the sovereign can be derived by multiplying both sides with the discount factor:

    $$e^{-(i-g)t}$$

    and integrating both sides from zero to infinity over time:

    $$\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}\dot{d(t)}dt=-\int_{0}^{\infty}-(i-g)e^{-(i-g)t}d(t)dt-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
    $$\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}\dot{d(t)}dt+\int_{0}^{\infty}-(i-g)e^{-(i-g)t}d(t)dt=-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
    $$e^{-(i-g)t}d(t)_{0}^{\infty}=-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
    $$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$

    The inter-temporal solvency constraint above provides that the current debt-to-GDP -ratio must equal the future stream of primary balances ratios discounted with the interest-growth differential. In practice it means that given some debt ratio initially, as long as the sovereign is in the market, the expected primary balance, growth and interest must be tuned so that the identity holds at all times. In particular, the S2-indicator developed by the European commission does not make mathematically or economically any sense. This is due to the fact that the solvency constraint holds always, unless we are in a Ponzi-scheme. Mathematically to avoid this state of affairs, we require

    $$\lim_{t\rightarrow \infty}e^{-(i-g)t}d(t)=0.$$

    In effect then, if there would be a sustainability gap in terms of the S2-indicator, it would mean that the transversality condition does not hold, and the integrals do not converge, therefore making the model meaningless. The solvency condition must be understood in the sense that as long as country is in the bond markets, given the debt and the current interest rates, the expectation of the market as regards growth and primary balances are such that the equality holds.

    What is critical however is that the constraint only makes sense when the interest-growth differential is positive, but this is not always the case empirically, see (Blanchard 2019), otherwise the present value integral does not necessarily converge. Furthermore, there must be conditions on the primary balance ratio variable, namely the primary balance ratio growth must be suppressed by the discount rate. We will assume thus that the primary balance ratio variable grows slower than exponentially when time tends to infinity.

    What is clear in the real world is that the future primary balance ratios are not known ex ante. From a risk management point of view, the primary balance ratio is then a stochastic process. This in turn means that we cannot prima facie judge when sovereign debt is sustainable or not. Instead, we can however assume that the primary balance ratio follows some specified stochastic process and then we can ask under what circumstances or with what conditions the current debt ratio can be sustained with the discounted stream of future primary balances ratios.

    Suppose that the rate at which the primary balance ratio is adjusted towards some reference value is given by the parameters:

    $$\mu \in R$$
    $$\theta >0$$

    Where mu is the target and theta is the adjustment rate. The fiscal rule dictates that given an assumed  primary balance ratio adjustment with some rate, a primary balance ratio target is set. From the policy perspective, the key is to determine an appropriate value for the primary balance target ratio. As it is evident that the actual empirical primary balance ratio variable will not match exactly this fiscal policy rule, we add Brownian noise to the model to obtain directly an Ornstein-Uhlenbeck stochastic process for the primary balance ratio variable:We may assume that the primary balance evolves according to a stochastic differential equation

    $$db(t)=\theta(\mu-b)dt+\sigma dW(t)$$

    The solution for this stochastic differential equation is given by:

    $$b(t)=b(0)e^{-\theta t}+\mu(1-e^{-\theta t})+\sigma\int_{0}^{t}e^{-\theta (t-s)}dW(s)$$

    As the stochastic integral above is a symmetric, normally distributed random variable, with distribution

    $$N~\left(0,\int_{0}^{t}e^{-2\theta (t-s)}ds \right)$$

    and considering that the solvency constraint considers an infinite horizon, as the stationary distribution of the process has a mean mu, it is reasonable to consider the expectation of the Ornstein-Uhlenbeck process at time t. The expectation for the process is given by:

    $$E(b(t))=b(0)e^{-\theta t}+\mu(1-e^{-\theta t})$$

    This expected primary balance ratio can then be inserted in the solvency condition. The solvency condition for public debt is given by:

    $$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}\left(b(0)e^{-\theta t}+\mu(1-e^{-\theta t})\right)dt$$

    The integrals can be solved analytically, to give

    $$\mu=\frac{(i-g)(i-g+\theta)}{\theta}d(0)-\frac{i-g}{\theta}b(0)$$

    The parameters could be estimated in principle from data. So, given the historical adjustment rate, which could be realistic politically speaking, we might set up individual targets for debt ratios. Interest rates and growth rates can be estimated from data as well. The model could be discretized for actual use, when in effect the debt dynamic differential equation becomes a difference equation and the stochastic model for the primary balance DE could be replaced with some AR-process.

    The benefit of this present approach compared to the actual fiscal rules used by the EU is that the required primary balance target ratio is simple, transparent and scientifically based directly on the inter-temporal solvency constraint. The debt reduction rule that used to be used in EU stipulated that that the debt ratio should converge towards the reference value of 60 per cent at a pace of 1/20 of the difference on 3-year average. This adjustment rate does not follow directly from theory. Neither in the so called preventive arm of the Stability and Growth Pact does the so-called Medium Term Objective for the structural balance has any good theoretical basis. Neither does the new net expenditure path.

    From binding rules to healthy incentives: a balance between constitutional solidarity and market discipline

    In spite of theoretical feasibility of any fiscal rule, it can be argued that national fiscal policies cannot be guided perfectly with some exogenous technical rules based on theoretical inter-temporal solvency considerations. On top of this challenge, the real problem is political in nature: coercive fiscal rules dictated by the European Commission and Council of the EU can be divisive, as the Council for example as a whole is not accountable to a given electorate in a  given Member State. This democratic legitimacy gap cannot be solved with any particular technical solution as regards the design of fiscal rules. That is why compliance could be more fruitfully be linked to positive incentives instead.

    Presumably, if the EC was asked, the European Council could establish a joint macroeconomic stabilization function within the Multiannual Financial Framework of EU and thus within the EU budget itself (this was essentially proposed in the MFF proposal of July 2025). For example, Next Generation EU (NGEU) could be modified to cater for this more permanent possibility. Due to the Corona crisis, an EU-wide recovery fund Next Generation EU was decided by the Heads of State or Government in the European Council in July 2020. NGEU allows the European Commission to issue bonds on the capital markets to fund recovery in the EU with a total face value of around 800 billion euros. As part of the agreement, it was agreed also that the Commission would propose new Own Resources for the EU to pay back the bonds issued. Such new Own Resources could be based on Emission Trading Scheme revenues, Carbon Border Adjustment Mechanism or on a digital tax on companies.

    Extending the current volume of the EU budget substantially and allowing the EU to permanently borrow from capital markets would be a substantial change in the competence of the EU and thus would require a Treaty change. Access to such a macroeconomic stabilization function should require confirmed compliance with the fiscal targets as set out for example via the present approach. Participation should be completely voluntary, so that annual contributions to finance the scheme through Own Resources would need to be voluntary as well. These functional changes in the financial architecture of EU would likely require substantial changes in the Treaty.

    The lack of legally binding fiscal rules would require substantial increase of market discipline in order to limit moral hazard and to prevent excessive deficits, which could be supported for example by constraining the powers of the ECB/Eurosystem to conduct idiosyncratic bond buying directed towards any single Member state. In practice, the Treaty could be amended in such a way that there would be clear provisions on the limits of the Asset Purchase Programme (APP) and Outright Monetary Transactions (OMT).

    In the Euro area, impediments to orderly sovereign debt restructuring can make market discipline incredible. If there is no credible alternative to bailouts, investors will assume that ultimately sovereign debt is bought or refinanced by the local central bank or other official party. This will in turn make it possible for Member states to take on more debt, as the credit risk premia are kept low due to the impression that sovereigns will be rescued financially. For evidence on bond spreads and the role of EMU, see (Bhatt et al 2017). This potential moral hazard could lead to loss of monetary independence, inflation and other disruptions in the Euro area. On fiscal dominance, see (Sargent and Wallace 1981). The decisive role of the ECB in terms of managing bond market turmoil in EU is discussed for example in (De Grauwe 2013).

    In order to foster orderly debt restructuring and credibility of market discipline, prudential regulation of banks should be improved with provisions to require banks hold sufficient amount of capital against sovereign credit risk. One of the main challenges for financial stability and orderly sovereign debt restructuring in the Euro area is the so-called vicious loop between banks and sovereigns. One key feature of this vicious loop is that domestic banks in the Member States are heavily exposed to credit risk of their domestic government. This can mean that while the perceived credit risk of a Member State is increased due to for example excessive government debt or deficits, the solvency of the banks within the Member state is deteriorated as a result, which in turn means more risk for the government. The additional risk comes from the perception that the financial market assumes that the balance sheet of the sovereign is used at least partly to bail-out the banks. Partly due to this, Banking Union was established in the Euro area in 2013 with its common supervision (ECB) and common resolution fund (Single Resolution Fund), although a common deposit insurance scheme is still missing. Debt restructurings become very difficult when the domestic banking sector cannot sustain the write-off of its sovereign exposures (Bucheit et al 2019).

    Finance ministers of the EU (Eurogroup in extended format) are currently discussing on how to mitigate the vicious loop by considering amending prudential regulation in terms of capital requirements for sovereign bonds. Currently, the EU legislation does not generally require banks to hold capital against credit risk from EU sovereigns. Contractual terms in EU sovereign bonds should be further optimized as well so that collective action clauses would mitigate the so-called creditor coordination problem (Bucheit and Gulati 2018). One major impediment in terms of orderly sovereign debt restructuring could be contagion to other vulnerable Member states (Ehrmann and Fratzscher 2017).

    The debate on a fiscal union of EU, i.e. the future of economic policy and fiscal policy coordination and possible need to establish a central fiscal capacity in EMU, has been on-going for many years. Especially relevant question is whether a fiscal stabilization function could be established to smoothen idiosyncratic shocks in individual Member States. Such elements have been proposed and discussed for example in (Benassy-Quere et al 2018).

    The simple fiscal rule proposed in this research article would depend crucially on the ability of the EU to create incentives for Member states to comply with the fiscal target. Current secondary legislation includes provisions to sanction Member states if there is severe non-compliance. However, these sanctions have never been used. Indeed, for political reasons it is unlikely that direct sanctions could be credibly instated in the first place. Politically, it could be easier to establish criteria to have an access to a macroeconomic stabilization function based on compliance, than to try to penalize Member states directly using deposited fines or other penalties. One option could be measure for example the cumulative deviation from the fiscal target and determine an access quota to such a macroeconomic stabilization function. Such an incentive scheme would therefore be based on the principles of a fair insurance – the pay-off from the insurance scheme should depend on the past behaviour of the policy holder. In various insurance policies it is common that the first-loss cost depends on the past behaviour of the policy holder. From the perspective of smaller ”frugal” Member states it is clear that for any joint macroeconomic stabilization criteria to become reality, strict conditionality will likely be needed (Schoeller 2021).

    The Economic and Monetary Union will remain incomplete for the foreseeable future. This does not however mean that improvements cannot be agreed on. The key balancing act is how to balance risk sharing, good incentives and market discipline. On the other hand, risk sharing must be constitutional in terms of national parliaments and democratically legitimate. If fiscal rules were to be made more flexible, non-binding and differentiated across Member states, likely from a political point of view, market disicpline needs strengthening. Ultimately the future of the fiscal union must be a compromise between all Member states and therefore it needs to strike the right balance. One option to support market discipline would be to amend the compentencies of the ECB in such a way that the Eurosystem could not buy government bonds without a limit. Currently, the yield curve reflects predominantly the unconventional monetary policy stance of the ECB. If the actors and investors in the capital markets assume that the central bank will ultimately buy bonds of Member states with solvency risks, the functioning of market discipline could be impaired. Moreover, it has been documented that the large scale buying activity of Eurosystem might also increase the imbalances in th be TARGET2-settlement system in the Eurosystem (Bundesbank 2018). These imbalances might cause large budgetary risks for Member states in case that the dissolution of the Euro area cannot be ruled out (Bundesbank 2018). Risks stemming from monetary policy operations – direct or indirect – are substantially more opaque compared to for example liabilities stemming from the NGEU. Therefore, from the point of view of constitutionality, it could be fruiful to try to contain the risks in monetary policy operations via establishing a joint macroeconomic stabilization function instead within the EU legislative framework.

    All and all, it seems that the fiscal union architecture would need preferably amendments in the primary legislation of the union. The present model for a fiscal rule combined with a macroeconomic stabilization function within the EU budget would be hardly compatible with the current provisions of the Treaties. Similarly, the European Stability Mechanism and the  NGEU would be better anchored via explicit provisions in the TFEU and also any changes to the competence of the ECB or the ESCB would likely require a Treaty change as well.

    References

    (Benassy-Quere et al 2018) Benassy-Quere, A., M. Brunnermeier, H. Enderlein, E. Fahri, M. Fratzscher, C. Fuest, P.-O. Gourinchas, P. Martin, F. Pisani, H. Rey, I. Schnabel, N. Veron, B. Weder Di Mauro. 2018. Reconciling Risk Sharing and Market Discipline: A Constructive Approach to Euro Area Reform. CEPR Policy Insight 91.

    (Blanchard 2019) Blanchard, Olivier. 2019. Public debt and low interest rates. American Economic Review 109: 1197–229. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bhatt and Kishor 2017) Bhatt, Vipul, N. Kundan Kishor, and Jun Ma. 2017. The impact of EMU on bond yield convergence: Evidence from a time-varying dynamic factor model. Journal of Economic Dynamics and Control 82: 206–22. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bucheit et al 2019) Bucheit, Lee, Guillaume Chabert, Chanda DeLong, and Jeromin Zettelmeyer. 2019. How to Restructure Sovereign Debt: Lessons from Four Decades. Working Paper19-8. Washington, DC: Peterson Institute for International Economics. [Google Scholar]

    (Bucheit et al 2018) Buchheit, Lee C., and Mitu. G. Gulati. 2018. Sovereign debt restructuring in Europe. Global Policy 9: 65–69. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bundesbank 2018) Bundesbank 2018, Asset purchases have significant impact on TARGET2 balance, https://www.bundesbank.de/en/tasks/topics/asset-purchases-have-significant-impact-on-target2-balance-762952

    (Checherita-Westphal and Domingues Semeano 2020) Checherita-Westphal, Cristina, and João Domingues Semeano. 2020. Interest Rate-Growth Differentials on Government Debt: An Empirical Investigation for the Euro Area. Working Paper Series; Frankfurt am Main: European Central Bank. [Google Scholar]

    (Dawson and Maricut-Akbik 2021) Dawson, Mark & Adina Maricut-Akbik (2021) Procedural vs substantive accountability in EMU governance: between payoffs and trade-offs, Journal of European Public Policy, 28:11,1707-1726,DOI: 10.1080/13501763.2020.1797145

    (Debrun and Jonung 2019) Debrun, X and L Jonung. 2019. Under threat: Rules-based fiscal policy and how to preserve it, European Journal of Political Economy 57(C): 142-157.

    (De Grauwe 2013) De Grauwe, P. The European Central Bank as lender of last resort in the government bond markets.CESifo Econ. Stud. 59 (2013): 520–535. [Google Scholar] [CrossRef]

    (De Jong and Gilbert 2020) De Jong, Jasper F.M., Niels D. Gilbert. 2020. Fiscal discipline in EMU? Testing the effectiveness of the Excessive Deficit Procedure. European Journal of Political Economy 61, https://doi.org/10.1016/j.ejpoleco.2019.101822

    (Ehrmann and Fratzscher 2017) Ehrmann, Michael, and Marcel Fratzscher. 2017. Euro area government bonds–Fragmentation and contagion during the sovereign debt crisis. Journal of International Money and Finance 70: 26–44. [Google Scholar] [CrossRef]

    (European Fiscal Board 2021) European Fiscal Board. 2021. 2021 Annual report of the European Fiscal Board.  https://ec.europa.eu/info/publications/2021-annual-report-european-fiscal-board_en

    (Jonung and Drea 2010) Jonung, L. and  Drea, E. 2010. It can’t happen, it’s a bad idea, it won’t last: US economists on the EMU and the Euro, 1989–2002. Econ J. Watch 7 : 4–52. [Google Scholar]

    (Kamps and Leiner-Killinger 2019) Kamps, Christophe and Leiner-Killinger, Nadine. 2019. Taking Stock of the EU Fiscal Rules over the Past 20 Years and Options for Reform, JahrbücherfürNationalökonomie und Statistik, vol. 239, no. 5-6, 2019, pp. 861-894. https://doi.org/10.1515/jbnst-2018-0090

    (Leiner-Killinger and Nerlich 2019) Leiner-Killinger, Nadine and Nerlich, Carolin. 2019. Fiscal rules in the euro area and lessons from other monetary unionsEconomic Bulletin Articles, European Central Bank, vol. 3.

    (Lindgren 2021) Lindgren J. 2021. Examination of Interest-Growth Differentials and the Risk of Sovereign Insolvency. Risks; 9(4):75. https://doi.org/10.3390/risks9040075

    (Mundell 1961) Mundell, R. 1961. A theory of optimum currency areas. AmericanEconomic Review 51: 657–665. [Google Scholar]

    (Sargent and Wallace 1981) Sargent, Thomas J., and Neil Wallace. 1981. Some unpleasant monetarist arithmetic. Quarterly Review 5: 1–17. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Schoeller 2021) Schoeller, Magnus G. 2021. Preventing the eurozone budget: issue replacement and small state influence in EMU, Journal of European Public Policy,28:11,1727-1747,DOI: 10.1080/13501763.2020.1795226

  • Pelien teoriaa: case ydinaseet

    Pelien teoriaa: case ydinaseet

    Peliteoria on teoriaa optimaalisesta päätöksenteosta, kun päätöksentekijät ovat strategisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Peliteoria alkoi elämään itsenäistä elämää vuonna 1926, kun matemaatikko ja yleisnero John von Neumann kehitti teemasta ensimmäiset rigöörit tulokset, Min max=Max min. Von Neumann kehitti peliteorian ohella kvanttimekaniikan formalismin , tietokoneen perusarkkitehtuurin, osallistui Manhattan-projektiin, ja paljon muuta.

    Peliteoriassa pyritään löytämään päätöksentekijälle optimaalinen strategia, kun päätöksentekostrategia vuorovaikuttaa muiden pelaajien strategianmuodostuksen kanssa.

    Peliteoriaa voidaan soveltaa mm. huutokauppoihin, tulli- ja kauppapolitiikkaan, toimialan taloustieteeseen, oligopoleihin. Peliteoriaa on myös sovellettu kansainväliseen politiikkaan ja ydinasestrategioihin. Peliteorian suuria nimiä ovat myös John Nash, John Harsanyi ja Reinhard Selten (Nobel 1994), myös Thomas Schelling sai Nobelin vuonna 2005, yhdessä Robert Aumannin kanssa. Nash tuli kuuluisaksi vuoden 2001 elokuvasta Kaunis mieli, jossa tosin peliteorian sisältö jää vajaaksi ymmärrettävistä syistä. Schellingin mukaan konfliktitilanne on neuvottelutilanne, ja siksi siihen soveltuu peliteoria ja aksiomaattinen neuvotteluteoria. Olennaista on analysoida uhkauksien uskottavuutta, päättäväisyyttä ja ”uhkia, jotka jättävät tilaa sattumalle”. Muutoinkin ydinasestrategia on hengeltään lähellä realismin koulukuntaa, rationaalisen analyysin kehikkoa ja Kenneth Waltzin teorioita. On selvää, että pelkällä matematiikalla emme voi mallintaa järkevästi monimutkaisia kv-politiikan kiemuroita. Esimerkiksi kirjassa Essence of Decision käydään läpi Kuuban kriisiä useamman teoreettisen ja metodologisen linssin läpi.

    Peliteoria on vain yksi väline konfliktianalyysissä. Esimerkiksi Kuuban kriisissä 1962 oli kyse melko lailla tuurista, ja toisaalta olemme eläneet vain 80 vuotta ydinaseiden aikaa. Kuuban kriisissä USA oli DEFCON-2 -hälytysvalmiudessa, ja laivasto yritti saada neuvostoliittolaista sukellusvenettä pintaan syvyyspommein, ja veneen kapteeni luuli maailman olevan sodassa. Sukellusvene oli aseistettu ydintorpedolla. Selvisimme vain uskomattomalla tuurilla, kun sukellusveneen varapäällikkö kieltäytyi käyttämästä asetta.

    Ydinaseiden käyttökynnys on korkea, sillä laajamittainen ydinaseiden käyttö johtaisi katastrofiin ainakin suurvaltojen tapauksessa. Varsinkin kylmän sodan vuosina strategiat olivat megadeath-kategoriaa, kun maalitukset tehtiin myös asutuskeskuksiin ja suuriin kaupunkeihin. 1950-luvun vuosista ydinstrategia on ainakin kirjallisuuden perusteella siirtynyt enemmän counterforce-maalitukseen, jossa primäärimaalit koskevat ohjussiiloja, strategisten pommittajien tukikohtia ja ydinsukellusveneitä. Kylmän sodan loppuvaiheilla ydinaseita sisältäviä taistelukärkiä oli yhteensä jopa 70 000 kappaletta.

    Peliteorian alkeet ydinaseiden avulla ymmärrettynä

    Ydinaseiden aika alkoi vuonna 1945, kun USA räjäytti ensimmäisen atomipommin. Aluksi ydinaseita oli vain pommeissa, ja niiden kuljettaminen tapahtui raskailla strategisilla pommikoneilla. Natsi-Saksassa oli kehitetty ensimmäinen ballistinen ohjus jo 1940-luvulla, ja avaruuskilpa sai uutta pontta, kun Neuvostoliitto ampui maata kiertävälle radalle Sputnik-satelliitin 1957. Suurvaltakilpailussa oli selvää, että pian siirryttäisiin mannertenvälisten ydinohjusten aikaan. Sukellusveneisiin ydinohjukset tulivat 1960-luvun alussa (USS George Washington). Mannertenväliset ohjukset tulivat arsenaaliin 1950-luvun lopulla.

    Modernissa ydinasetriadissa on siis kolme kärkeä: strategiset pommikoneet, siiloissa olevat mannertenväliset ohjukset sekä sukellusveneistä ammuttavat mannertenväliset ohjukset. Modernissa mannertenvälisessä MIRV-ohjuksessa voi olla esimerkiksi 10 itsenäistä taistelukärkeä, jossa kussakin 300-400 kilotonnin lämpöydinlataus. Jokainen yksittäinen taistelukärki on siis ainakin 15 kertaa Hiroshiman pommin laskennallinen räjähdysvoima. Suurin räjäytetty pommi oli Neuvostoliiton Tsar Bomba, noin 50 Mt. Lämpöydinlatauksessa fissiopommia käytetään herätteenä, joka käynnistää fuusioreaktion. Imploosiperiaatteella toimivan plutonium-fissiopommin tuottama sähkömagneettinen säteily käynnistää lämpöydinreaktion litium-deuteridissa, joka saa taas jopa luonnonuraanista U-238 tehdyn heijasteen fissioitumaan, mistä tulee suurin energiatuotto. Fuusiossa vedyn isotoopit yhtyvät kvanttimekaanisen tunneloitumisilmiön avulla, ja massavaje näkyy energiana räjähdyksessä.

    Peliteorian kannalta ydinasestrategian kehitys otti askeleitaan tosissaan vuonna 1956, kun loogikko Albert Wohlstetter tiimeineen kehitti RAND-tutkimuslaitoksessa käsitteet ensi-iskusta ja vastaiskusta. Ensi-iskun tavoitteena on tuhota vastustajan komentorakenteet ja sotilaalliset keskeiset kyvykkyydet ydinaseita käyttämällä. Vastaiskun tarkoitus on luoda pelote, deterrenssi, ensi-iskun tekemiselle. Ydinsukellusveneet ovat keskeinen tekijä tässä yhtälössä, sillä ydinsukellusveneitä ei käytännössä voida tuhota ensi-iskulla. Jokaisessa modernissa ydiniskuun kykenevässä ydinsukellusveneessä on 15-20 mannertenvälistä ohjusta, MIRV-taistelukärjillä. Pelote on teknisesti uskottava, mutta psykologisesti epämääräinen.

    Uskottavuus on keskeinen käsite peliteoriassa. Strategia on uskottava, jos se on paras vaste, ehdolla, että vastustajan siirto on tiedossa. Toisin sanoen, strategia on uskottava, jos jokainen pelin alipelin strategia on Nash-optimaalinen. Vastaisku on kyseenalainen, koska jos vastustaja on tehnyt ensi-iskun, onko maailman tuhoaminen enää järkevää, kun pelote on jo pettänyt? Jos ydinasestrategia ei ole uskottava, tilanne on vaarallinen. Siksi esimerkiksi ydinohjusten torjuntajärjestelmät voivat olla vaarallisia, koska ne saattavat heikentää vastaiskun pelotetta peliteoreettisesti. Elokuvassa Tohtori Outolempi esitellään tuomionpäivän laitteen käsite, joka olennaisesti automatisoi massiivisen vastaiskun. Teknisesti tämä idea toimii peliteorian näkökulmasta (ainakin ilman saumatonta ohjustorjuntajärjestelmää). Kirjassa Dead Hand, Pulitzer-palkittu journalisti David. E. Hoffman kuvaa Neuvostoliiton tuomionpäivän koneen (Perimeter). Varmaa tietoa järjestelmistä ei ole, koska kaikki tieto on tietenkin salaista.

    Päätöksentekoteoreetikko ja Pentagonin papereiden vuotaja Daniel Ellsberg kertoi kirjassaan The Doomsday Machine, kuinka USA oli luonut pelotteelle uskottavuutta antamalla laajan delegointivallan ydinaseiden käytöstä upseereille. Jos komento- ja ohjausrakenteet olisi tuhottu ensi-iskussa, valta käyttää ydinaseita siirtyisi automaattisesti ilmavoimien korkeille upseereille. Tässäkin strategiassa on riskinsä, luonnollisesti. Aiheesta on tehty hyvä elokuva, Crimson Tide (1995), jossa maailma on ydinsodan partaalla, koska ydinsukellusveneen päällikkö luulee ydinsodan alkaneen. Siksi Command & Control on kriittistä ydinasestrategioissa.

    Ellsberg kirjoitti myös kovan tason papereita päätöksentekoteoriasta, mm. Ellsbergin paradoksi on tunnettu.

    Toisaalta uskottavuus vasta-iskulle syntyy osin siitä, että eskaloituneessa tilanteessa päätöksentekijät eivät välttämättä toimi rationaalisesti. Hulluus voi luoda uskottavuutta. Mannertenvälisten ohjusten lisäongelmana on, että käsitykseni mukaan niitä ei voi kutsua takaisin, kun ne on laukaistu. Pommittajilla samaa ongelmaa ei ole. Siten yleisinhimillisen virheen mahdollisuus on suuri. ICBM lentää suurvaltojen välillä noin 30 minuuttia laukaisusta.

    Eskalaatio

    Konfliktin eskaalatiossa on kyse siitä, että tavoittelemme voittoa vastapuolesta korottamalla panoksia. Pokeritermein laitamme ensin lisää panoksia, ja lopulta ”all-in”. Riskinä on tietysti se, että vastustaja katsoo kortit, jolloin voi syntyä eskaalatiokierre. Futuristi ja yksi tohtori Outolemmen esikuvista, Herman Kahn kirjoitti eskaalatiosta laajalti.

    Panosten korottamisessa täytyy siis signaloida jotenkin sitä, että pelote on uskottava. 1950-luvulla ydinasestrategioissa korostui massiivisen vastaiskun periaate. Kuuban kriisin yhteydessä 1962 JFK signaloi myös useaan otteeseen julkisesti valmiudestaan käyttää ydinaseita. Osa signalointia olivat myös mm. hälytysvalmiuden nosto DEFCON-2 – tasolle, ja strategisten pommikoneiden 24/7-päivystys. Kun pommikoneet ovat aina ilmassa, vastaiskun uskottavuus nousee luonnollisesti, ja siten pelote on tehokkaampi. Tilanne oli todella täpärä, varsinkin kun Kuuba ampui alas amerikkalaisen U2-vakoilukoneen.

    Eskalaatiossa on olennaista myös sen ennakoimattomuus. Heinäkuun kriisi 1914 eskaloitui nopeasti maailmansodaksi, kun ristiin punotut intressit ja liitot, uskottavuus ja inhimillinen päätöksenteko osuivat huonolla tavalla yksiin ja fokukseen. Elokuussa jo tykit jylisivät. Eskalaatio on aina riskipeliä.

    Eskalaatiopelissä ”Game of Chicken” on symmetrinen pelitilanne, kumpikin vastustaja voi joko eskaloida tai nöyrtyä. Jos toinen nöyrtyy, kannattaa eskaloida, ja jos toinen eskaloi, kannattaa nöyrtyä.

    Kuvassa on yksinkertainen Game of Chicken. Kaksi pelaajaa, I j II, joiden vaihtoehdot joko antautua (submit)tai pysyä lujana (stand firm). Pelin lopputulosten osalta oletetaan

    $$w_{i}>c_{i}>s_{i}>d_{i}$$

    Eli voitto w on parempi kuin kompromissi c, joka on parempi kuin antautuminen s, joka taas on parempi kuin katastrofi d.

    Pelissä on kaksi puhdasta Nash-tasapainoa (Submit,Stand firm) ja (Stand firm, Submit), huomaa pelin symmetrisyys pelaajien suhteen. Jos II-pelaaja pelaa stand firm, on pelaaja I:n paras vaste antautua, ja jos II-pelaaja pelaa submit, on pelaajan I paras vaste olla kovana, ja symmetrian perusteella vice versa.

    Pelissä on myös sekastrategiatasapaino, jossa joudutaan katastrofiin jollakin nollasta poikkeavalla todennäköisyydellä.

    Olkoon todennäköisyys p, jolla pelaaja I pelaa kovaa linjaa. Nyt odotusarvo pelissä on pelaaja 2:n näkökulmasta, kun pelaaja kaksi pelaa kovaa peliä (stand firm):

    $$p(d_{2})+(1-p)(w_{2})$$

    Jotta kyse olisi sekastrategiasta, pitää odotusarvoinen payoff olla palaajan 2 näkokulmasta sama:

    $$p(s_{2})+(1-p)(c_{2})$$

    Todennäköisyys p saadaan :

    $$p=\frac{c_{2}-w_{2}}{(c_{2}-w_{2})+(d_{2}-s_{2})}$$

    Olkoon nyt w=10, c=5, s=0 ja d<<0.

    $$p=\frac{-5}{(-5)+(d_{2})}=\frac{5}{5-d_{2}}$$

    Nähdään, että ydinsodan todennäköisyys saadaan pieneksi, kun sen suhteellinen hinta on mahdollisimman suuri. Siksi MAD-strategia toimii; kummankaan ei kannata aloittaa ydinsotaa, koska molemmat osapuolet tuhoutuvat riittävän suurella todennäköisyydellä. Uskottavan toisioiskun kyvyn luovat sukellusveneet ovat siksi tae rauhasta rationaalisen toimijan maailmassa.

    Toistaiseksi olemme välttyneet ydinsodalta. Riskit kuitenkin ovat korkealla, ja myös inhimillisten riskien rooli on merkittävä. Hyviä elokuvia teemasta ovat mm. Fail-safe ja Tri Outolempi.

    Lähteitä:

    Essence of decision, Graham T. Allison, Longman 1999 [1971]

    Dead Hand, David E. Hoffman, Icon Books 2009

    Theory of international politics, Kenneth Waltz, Addison-Wesley 1979

    Nuclear deterrence theory, Robert Powell, CUP 2015 [1990]

    Arms and influence, Thomas Schelling, Yale University Press 2020 [1966]

  • Julkista velkaa on vaikea vähentää – ilman mittavaa tasoleikkausta valtion käyttömenoihin

    Julkista velkaa on vaikea vähentää – ilman mittavaa tasoleikkausta valtion käyttömenoihin

    Julkinen talous on Suomessa bruttovelkaantunut aika tavalla, ja vuosikymmenen lopulla bruttovelkaa on varmaankin *vähintään* noin 90 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Julkiseen velkaan vaikuttaa etupäässä valtion, hyvinvointialueiden ja kuntien nettolainanotto. Valtio ottaa kuluvana vuonna yli 14 miljardia euroa uutta velkaa, pääosin ulkomailta. Julkiseen sektoriin lasketaan myös työeläkesektori, mutta ne eivät toistaiseksi laske liikeelle merkittäviä määriä joukkovelkakirjoja.

    Velkaan vaikuttaa monta tekijää, perusjäämä, eli julkisen talouden velkaa kerryttävien sektoreiden jäämä ilman korkomenoja, nimellinen kasvu taloudessa, velalle maksettava efektiivinen korko ja velan lähtötaso. Nimellinen kasvu on suunnilleen reaalinen kasvu + inflaatio, eli nykyisin kovin matala sekin. Rahapolitiikka on painanut valtion velan korkotason alas euroregiimissä, ks. kuva alla.

    Velan BKT-suhde noudattaa tilinpitoidentiteettinä differenssiyhtälöä:

    $$d_t=\frac{1+i}{1+g}d_{t-1}-b_t$$

    Missä d on velkasuhde, i on velan efektiivinen korko, g on nimellisen bkt:n kasvu, b on perusjäämän suhde bkt:een. Differenssiyhtälön ratkaisu (oletaan vakioinen perusjäämä/BKT-suhde) voidaan laskea iteroimalla yhtälöä:

    $$d_N=\theta^Nd_0-b\sum_{t=1}^{N}\theta^{N-t}$$

    Missä

    $$\theta=\frac{1+i}{1+g}$$

    Jos nyt ajattelemme esimerkkinä, että julkisen talouden velkasuhde pitäisi ajaa kahdessa vaalikaudessa vaikkapa 90 prosentista 80 prosenttiin, voimme yllä olevasta yhtälöstä ratkaista tarvittavan vakioisen perusjäämän (pitää olla 8 vuotta sama). Saadaan algebralla:

    $$b=\left(\frac{\theta^Nd_0-d_N}{\theta^N-1}\right)(\theta -1)$$

    Sijoittamalla vaikkapa g=0.03, eli kolmen prosentin nimellinen bkt-kasvu per annum, i=0.025 ,eli 2,5 % efektiivinen korko velalle, saadaan:

    $$b=\left(\frac{0.99514563106^80.9-0.8}{0.99514563106^8-1}\right)(0.99514563106 -1)=0.008% $$

    Eli toisin sanoen julkisen sektorin velkaa kerryttävän sektoreiden perusjäämä pitäisi olla noin vajaan prosentin ylijäämäinen. Käytännössä siis valtiontalous pitäisi olla ylijäämäinen perusjäämältään. Nyt valtiontalouden perusjäämä on noin 11 miljardia miinuksella. Tästä saadaan, että jos valtion ohella muut velkaa kerryttävät sektorit olisivat vaikka tasapainossa, valtion pitäisi sopeuttaa heti 14 miljardia käyttömenoja (leikata tai kiristää veroja, staattisesti). Tämän päälle tulee vielä menopaineet hoivamenoista ja noin 5 miljardin pysyvä korotus puolustusmenoihin. Laskelma on suuntaa antava, mutta kertoo varmasti siitä, kuinka valtava sopeutushaaste on (ehkä noin 20 mrd?). Käytännössä, koska mm. kuntatalous on alijäämäinen, valtion perusjäämätavoite pitäisi olla vähintään noin prosentti plussalla. Nyt valtion perusjäämä on noin 4 prosenttia miinuksella. Eli sopeutustarve on valtava.

  • Painovoimasta ja sähkömagnetismista antigravitaatioon?

    Painovoimasta ja sähkömagnetismista antigravitaatioon?

    Luonnonfilosofisen maailmankuvamme kannalta fysiikan perusteoriat ovat keskeisiä. Teknillisten sovellutusten näkökulmasta on aivan keskeistä ymmärtää, että suuri osa talouskasvun konkreettisista hedelmistä perustuu teknologiaan ja insinööritaitoon. Sähkö ja magnetismi ovat jokapäiväisen elämämme kannalta välttämättömiä ilmiöitä. Valaistus, lämmitys, tietokoneet, elektroniikka, televisiot, radiot, telekommunikaatio, internet. Kaikki perustuu sähkömagnetismiin. Nykyisin, kun sähkö on halpaa, esimerkiksi kaukolämpövettä keitetään sähkökattiloissa.

    Sähkömagnetismiin tutustui jo luonnonfilosofi Thales miletoslainen antiikin Kreikassa, noin 600 ekr. Sähkömagnetismi otti harppauksia vuonna 1600, kun englantilainen William Gilbert teki tutkimuksia meripihkalla. Yleisnero Benjamin Franklin keksi ukkosenjohdattimen vuonna 1752. Ranskalainen Charles Coulomb keksi 1700-luvun lopulla sähköisen voiman, Coulombin lain. On huomionarvoista, että Coulombin voimalaki vastasi matemaattisesti Newtonin formuloimaa painovoimalakia. Siinä missä Newton sanoi,

    $$F=G\frac{mM}{r^2}$$

    Coulomb sanoi,

    $$F=k\frac{qQ}{r^2}$$

    missä q ja Q ovat varauksia, m ja M massoja, r etäisyys, G ja k vakioita. Emme välitä nyt suuntavektoreista, vaan kaavojen on tarkoitus näyttää, että voimat ovat samantyyppisiä voimakkuudeltaan, verrannollisuuksien osalta.

    Jo näiden lakien vastaavuus antaa meille vinkkejä siitä, että painovoimalla ja sähköllä on mahdollisesti jokin geometrinen yhteys.

    Vuonna 1820 tanskalainen Hans Christian Orsted havaitsi, että sähkövirta luo magneettikentän, hän havaitsi ilmiön tutkimalla kompassineulaa johtimen lähellä. Faraday havaitsi käänteisen ilmiön 1831. Sähkömagneettinen induktio oli löydetty.

    Ensimmäinen yhtenäisteoria: Maxwell

    James Clerk Maxwell kehitti sähkömagneettisen yhtenäisteorian vuonna 1864. Maxwell oli matemaatikko ja yleisnero, jonka kontribuutiot kattoivat myös tilastollisen fysiikan. Maxwell vaikutti Cambridgen yliopiston Trinity Collegesssa, mutta läpimurtonsa aikaan hän oli King’s Collegessa, Lontoossa.

    Maxwellin yhtälöt kuvaavat sitä, miten sähkömagneettiset kentät ja varaukset vuorovaikuttavat. Esimerkiksi Faradayn havaitsema induktiolaki voidaan sanoittaa näin

    $$\nabla \times E=-\frac{\partial B}{\partial t}$$

    Eli, muuttuva magneettivuon tiheys B aiheuttaa ympärilleen sähkökentän pyörteen. Yhtälön vasemmalla puolella oleva termi kuvaa sähkökentän roottoria, eräänlainen mitta sähkökentän pyörteisyydelle. Yhtälöitä on kolme muutakin. Niiden perusteella voitiin ennustaa, että valo on sähkömagneettista aaltoliikettä, jossa sähkökenttä ja magneettikenttä värähtelevät kohtisuoraan toisiaan ja etenemissuuntaa vastaan. Radioaallot löysi Heinrich Herz vuonna 1885. Sähkömagneettisen spektrin muita säteilylajeja ovat mm. gammasäteily, röntgensäteily, uv-säteily ja infrapunasäteily. Tietysti on mielenkiintoista pohtia, missä väliaineessa, ja mikä tässä ilmiössä värähtelee. Kaikki yhtälöt vektoriesityksessä ovat:

    Maxwell ei esittänyt yhtälöitä tässä muodossa, silllä vektorianalyysin merkintöjä ei ollut vielä käytössä, Maxwell kuvasi yhtälöt kvaternioilla, ja yhtälöitä oli alunperin 20 kappaletta. Itseoppinut Oliver Heaviside kehitti teorian nykymerkintöihin. Ensimmäinen yhtälö sanoo, että sähkökentän lähde on sähkövaraus, toinen sanoo että magneettikenttä on lähteetön (monopoleja ei ole), kolmas on induktiolaki, neljäs sanoo, että virta ja siirrosvirta on magneettikentän pyörrekentän lähde. Nämä yhtälöt ovat kovimmat, mitä on. Koko moderni tapamme elää perustuvat näihin. Tätä asiaa ei voi korostaa liiaksi. Sähkömagnetismin täydellistää Lorentzin voimalaki, joka sanoo

    $$F=q(E+v \times B)$$

    Eli testivaraus reagoi sähkömagneettiseen kenttään. Vastaava laki mekaniikassa on Newtonin toinen laki.

    Painovoimateoria uusiksi

    Albert Einstein keksi Berliinissä 1915 lopulliset yleisen suhteellisuusteorian kenttäyhtälöt. Ne ovat seuraavat:

    $$R_{\mu \nu}-\frac{1}{2}Rg_{\mu \nu}=T_{\mu \nu}$$

    Kyseessä on 10 epälineaarista osittaisdifferentiaaliyhtälöä, jotka kuvaavat, miten energia ja massa taivuttaa aika-avaruuden geometriaa. Yhtälön oikealla puolella on nk. jännite-energiatensori, joka koodaa massaenergian, ja vasemmalla puolella on Einsteinin tensori, joka mittaa aika-avaruuden paikallista kaareutumista. Painovoima ei ole oikeasti voima, vaan gravitaatiossa massat liikkuvat lyhintä reittiä, kun aika-avaruuden geometria on annettu. Kun valon taipuminen havaittiin 1919, Einstein sai voittonsa. Suhteellisuusteoria on teoria invariansseista. Etenkin siitä, että valon nopeus on vakio. Voimat ovat illuusiota, kappaleet kulkevat lyhintä reittiä, vapaassa pudotuksessa, jos näin halutaan sanoa.

    Klassinen yhtenäisteoria?

    Pian Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian jälkeen matemaatikko Hermann Weyl yritti yhdistää sähkömagnetismin ja gravitaation vuonna 1918. Idea oli, että jos painovoima on vain aika-avaruuden geometriaa, voisiko sähkömagnetismi samoin olla vain aika-avaruuden geometrinen ominaisuus? Weyl oli laajentanut Riemannin geometrian (jota Einstein käytti) eräänlaiseen konformaaliseen geometriaan, joka yleisti Riemannin geometrian. Weylin ohella yhtenäisteoriaa etsivät myös esimerkiksi Einstein itse, Erwin Schrödinger, Arthur Eddington, Theodor Kaluza. Lopullista selvyyttä asiaan ei saatu.

    Huhtikuussa julkaistussa paperissa osoitamme, että todella Maxwellin yhtälöt voidaan johtaa geometrisena teoriana, jos sähkömagneettinen nelipotentiaali ajatellaan olevan osa aika-avaruuden metristä tensoria. Metrinen tensori määrittelee avaruudessa sen, miten vektoreiden pituus lasketaan. Se syö vektoreita ja kovektoreita ja parittaa ne. Kun sitten rakennetaan optimointikriteeri, joka vaatii metrisen tensorin olevan mahdollisimman säännöllinen, saadaan optimaalisuusehto, jonka erikoistapaus on täsmälleen Maxwellin yhtälöt. Lorentzin voimalaki saadaan ehtona sille, että varaus kulkee lyhintä reittiä aika-avaruudessa. Näin saadaan täsmälleen sama rakenne kuin Einsteinin yleisessä suhteellisuusteoriassa, mutta vielä täydellisemmin; varaukset voidaan endogenisoida, ne eivät ole ulkoisia lähteitä, kuten Einsteinin mallissa. Varaus on eräänlainen aika-avaruuden tihentymä, ja sähkömagneettinen kenttä on aika-avaruuden eräänlainen paikallinen kiertymä.

    Uusi tapa matkustaa?

    Jos on niin, että sähkömagnetismi on aika-avaruuden geometriaa, emme voi välttyä houkutukselta ajatella mahdollisuutta, jossa sähkömagnetismilla voisi manipuloida geometriaa niin ,että painovoimaa voitaisiin manipuloida. Tällaisia ideoita on esitetty, mm. Alcubierre:

    https://en.wikipedia.org/wiki/Alcubierre_drive

    Painovoiman manipulointi kuulostaa tietysti tieteisfiktiolta nyt, mutta varmaankin nykyinen tekoäly ja vaikkapa ydinvoima ja avaruussukkulat olisivat olleet Star Trekiä keskiajan ihmisille. Antigravitaatioon liittyy paljon ihan hörhöäkin kamaa (kuten UFOja), mutta teema on mielenkiintoinen. Esimerkiksi journalisti Nick Cook on kirjoittanut aiheesta kirjan,

    Cook kirjoitti kirjassaan mm. siitä, miten aihetta on tutkittu mm. Yhdysvaltojen puolustushallinnon toimesta. Myös natsi-Saksan SS:n tieteellis-tekninen osasto (Dr. Hans Kammler) ilmeisesti tutki antigravitaatiota, mutta tästä ei ole historiallista varmuutta.

    https://www.twz.com/30499/the-truth-is-the-military-has-been-researching-anti-gravity-for-nearly-70-years

    Yhdysvaltojen puolustushallinto tutki projektissaan ”Outgrowth” 1972 myös antigravitaatiota uutena mahdollisena ’työntövoimana’. Raportti löytyy internetistä:

    Koko raportti:

    https://apps.dtic.mil/sti/pdfs/AD0750554.pdf

    Teemaa on siis pohdittu vakavasti. Uusin mielenkiintoinen artikkeli teemasta löytyy

    https://www.freethink.com/space/anti-gravity-propulsion

    Jos metristä tensoria voitaisiin manipuloida voimakkailla sähkömagneettisilla kentillä, voitaisiin ehkä luoda jonkinlainen aika-avaruuspurje, jossa avaruusalus saataisiin tavallaan ”putoamaan” eteenpäin. Tämä on tietenkin kovin spekulatiivista, mutta minusta kiehtovaa. Käytännössä varmaankin tarvittaisiin erittäin voimakas sähkövirta suprajohtavaan käämiin, joka loisi ympärilleen sähkömagneettisen kentän. Tämä koeasetelma vaatisi paljon resursseja, mutta teorian mukaan periaatteessa metriiikkaa voitaisiin manipuloida näin.

  • Pyhyyden äärellä, pimeässä

    Mitä jää, kun kaikki on laskettavissa? Mitä jää, kun kaikki tieto on saatavilla? Mitä jää tiedon tuolle puolen?

    Pyhyys. Pyhyyttä ei voi määritellä, mutta me tunnemme sen, me tiedämme sen; se on meille kuitenkin tuttu. Pyhyys on meille se elintärkeä veli ja sisko, josta emme kehtaa puhua. Tätä kirjoitusta lukiessa voit aistia sen, ja tutkiskella sen herättämiä tunteita. Pyhyys on läsnä, vaikka se on piilossa. Tiedätte kyllä sen, tiedätte missä sen kohtaa. Sen kohtaa silloin, kun rakastelet rakastamaasi naista, ja uppoat orgasmissa hänen silmiinsä. Se on läsnä silloinkin, kun vapautuen itket läheisesi hautajaisissa – se asuu katharsiksessa. Se asuu myös vaikkapa Toton rumpukompissa tai resonoivissa teknobileissä. Se ei asu järjessä, se asuu sydämessä. Se asuu meissä. Pyhyys on kuitenkin miltei tabu tässä ylijärjellistetyssä maailmassamme. Taiteilijat tavoittavat osan siitä. Uskontoja pidetään erikoisina, ja todella osa niistä on vain vallankäytön välineitä. Silti uskonnolla on ihmisen osa.

    Elämän matka on lyhyt – se on vain ohikiitävä hetki kaikkeuden alustataloudessa. Aikaa on meillä kaikilla on todella hämmästyttävän vähän. Se pitää siksi käyttää harkiten ja merkityksellisesti – jotenkin tuntuu, että varsinkin minulla sitä on odotettua vähemmän. Olen siksi yrittänyt laittaa itseni likoon – tieteessä ja politiikassa – uskallus elää arvojensa mukaan on tärkeää. On oltava ennen muuta itselleen rehellinen. Teeskennelty elämä ei ole elämisen arvoinen. Totuus ja itsensä löytäminen on avain pyhyyteen. Tunne itsesi – tule siksi, joka olet. Elä käsikirjoitus ja hyväksy se.

    Elämän pinnalliset tarpeet vieraannuttavat meidät tärkeimmästä, eli pyhyydestä. Siksi pyhyys tekee paluun. Sen on tehtävä paluu, sillä nihilismilllä ei ole suuntaa, ei tarkoitusta. Me kaikki tarvitsemme merkityksellistä elämää. Osan salaisuudesta voi tavoittaa esimerkiksi oivaltamalla kvanttimekaniikan yhtälöitä, mutta todellinen pyhyys on kokemus, ei päättelyketju. Taide on siksi lopulta ylivoimainen tieteeseen nähden, sillä se tavoittelee ja keskustelee pyhyydestä oikealla kielellä.

    Jumalaa taikka jumaluutta ei voi tavoittaa järjellä, mutta järjellä voimme hahmotella kuitenkin suuntaviivoja pyhyyteen. Jonkinlainen spektri, jumaluus on jakautunut elämässä meiksi. Näyttelemme tässä suuressa näytelmässä kukin roolimme. On tragediaa, euforiaa, komiikkaa. Näin tulemme tietoiseksi pyhyydestä – näemme sen eri kasvot elämällä eri roolit. Elämä on käsitykseni mukaan jonkilainen spektrianalyysi jumaluudesta. Maailmassa on siksi pahaa, on hyvää, on kaikkea. Tikapuut on heitettävä pois, ja on tehtävä uskonloikka – järki säilyttäen. Vain näin saavutamme laajemman näkemyksen todellisuudesta.

    Käytä aikasi tarkoin, sillä se on ikuisesti se, mitä olet.

  • Fiskaalinen dominanssi horisontissa?

    Financial Times -aviisissa oli juttua tänään fiskaalisesta dominanssista. Kyse ei ole BDSM-leikeistä, vaan rahapoliittisen itsenäisyyden uskottavuudesta ja mahdollisesta rapautumisesta voimakkaan julkisen velkaantumisen tilanteessa. Katsotaanpa.

    Globaali velka suhteessa tulopohjaan on noussut kiihtyvästi ja on melko lailla historiallisella ennätystasolla, ks.kuva alla(lähde: IMF):

    Bretton Woods -valuuttajärjestelyn hajoamisen jälkeen (1971), rahoitus on ollut melko globaalia ja vapaata, ei ole juuri isoissa valuutoissa kiinteitä kursseja, pl. euroalue sisäisesti, pankit ovat rajat ylittäviä toimijoita, pääoman ja ihmistenkin liikkuvuus on vapaata. Sen jälkeen ollaan oltu tosiaan vapaassa fiat-regiimissä. Kirjassani Ohjaustalous vai näkymätön käsi? tätä teemaa käsitellään syvällisemmin. Vanheneva väestö, alhainen tuottavuus, alhainen syntyvyys sekä korkeat velat nostavat riskejä fiskaaliselle dominanssille. Fiskaalisessa dominanssissa keksuspankki joutuu painamaan korkoja alas ja sallimaan korkean inflaation, jotta valtion solvenssi on turvattu. Katsotaan lukiomatematiikalla:

    Tarkastellaan valtion velkaa matemaattisesti, jatkuvassa ajassa. Merkitsemme valtion velkaa D, korkoa i ja perusjäämää B (budjetin jäämä ilman korkomenoja). Tilinpitoidentiteetti on:

    $$\dot{D}=iD-B$$

    Eli velan aikaderivaattaan vaikuttaa korkomenot ja perusjäämä. Oletetaan, että nimellinen talouskasvu noudattaa

    $$\dot{Y}=gY$$

    Eli Y on nimellinen BKT, g on nimellinen hetkellinen talouskasvu.

    Nyt voimme muodostaa suureen velka/BKT, eli

    $$\frac{D}{Y}$$

    Tämän osamäärän aikaderivaatta on

    $$\dot{\left(\frac{D}{Y}\right)}=\frac{\dot{D}Y-D\dot{Y}}{Y^2}$$

    Merkitsemällä :

    $$d=\frac{D}{Y}$$

    ja lisäksi

    $$b=\frac{B}{Y}$$

    saamme velkadynamiikan perusyhtälön

    $$\dot{d}=(i-g)d-b$$

    Tutkitaan sitten valtion intertemporaalista budjettirajoitetta. Voidaan kertoa yhtälö puolittain eksponentiaalisella termillä:

    $$e^{-(i-g)t}$$

    Saadaan:

    $$e^{-(i-g)t}\dot{d}=(i-g)e^{-(i-g)t}d-e^{-(i-g)t}b$$

    Integroidaan nykyhetkestä ikuisuuteen:

    $$\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}\dot{d}dt=-\int_{0}^{\infty}-(i-g)e^{-(i-g)t}ddt-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}bdt$$

    Siirretään ensimmäinen termi oikealla puolella vasemmalle:

    $$\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}\dot{d}dt+\int_{0}^{\infty}-(i-g)e^{-(i-g)t}ddt=-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}bdt$$

    Vasemmalla puolella on selvästi osittaisintegrointia havaittavissa, eli voidaan sieventää

    $$e^{-(i-g)t}d(t)_{0}^{\infty}=-\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$

    Jos velkasuhde ei kasva äärettömyydessä eksponentiaalisesti, täytyy olla

    $$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$

    Eli saatiin näppärästi valtion intertemporaalinen budjettirajoite. Se sanoo, että No-Ponzi -skenaarioissa velkasuhde/BKT täytyy vastata tästä ikuisuuteen diskontattuja perusjäämä/BKT -virtoja, kun ne diskontataan korko-kasvu-erotustekijällä.

    Nyt pääsemme matematiikasta tulkintaan. Jos kerran tämä on aina voimassa rajoitteena, ja velkasuhde ei räjähdä äärettömyydessä, täytyy olla vaikkapa niin, että korko-kasvu-erotus täytyy olla sellainen, että yhtälö pitää kutinsa. Voimme hiukan mutkat oikoen tulkita erotuksen i-g talouden reaalikoroksi. Tehdäänpä nyt sellainen oletus, että pääomamarkkinoilla oletetaan, että tästä ikuisuuteen perusjäämä/BKT on odotusarvoinen joku vakio b. Silloin saamme, jos i>g,

    $$d(0)=b\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}dt=\frac{b}{i-g}$$

    Eli toisin sanoen korko-kasvuero täytyy olla

    $$i-g=\frac{b}{d(0)}$$

    Eli talouden reaalikorko täytyy olla yhtä suuri kuin perusjäämä jaettuna velalla. Tämä tarkoittaa sitä, että jos velkaa on paljon, reaalikorko täytyy olla matala, liki nolla. Tässä on niin sanottu hintatason fiskaalinen teoria. Sen pani alulle Christopher Sims 1990-luvulla. Sen oleellinen viesti on, että julkinen velkaantuminen määrää hintatason siten, että solvenssirajoite pitää. Olen johtanut solvenssirajoitteen yllä.

    Matematiikka osoittaa, että reaalikorko näyttelee keskeistä roolia valtion solvenssin kannalta, ja näin ollen on olemassa ilmeinen riski sille, että jos valtion velkataakka kasvaa kovin suureksi, keskuspankit joutuvat ajamaan reaalikoron alas. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Valtion velan kustannus i tuppaa nousemaan, kun velkaa on paljon. Tämä on niin sanottu riskilisä. Silloin g, eli nimellinen talouskasvu täytyy kiihtyä, jotta reaalikorko pysyy alhaalla. Tätä tarkoitetaan sillä, kun velat inflatoidaan. Nimellinen talouskasvu on karkeasti reaalinen kasvu lisättynä inflaatiolla.

    Ajatuksia?

  • Jonnet eivät muista: Amiga 500

    Vuonna 1987 markkinoille tuli edullinen, Commodoren 16-bittinen, 7 MHz pelikone 1 MB:n keskusmuistilla, Amiga 500. Se oli paranneltu versio C64:sta, ja siinä oli loistavat grafiikat ja äänet verrattuna kaikkiin kilpailijoihin. Se oli halvempi versio Amiga 1000 -koneesta. Omat Amiga-muistoni liittyvät karkeasti vuosiin 1990-1993. PC löi läpi pelikoneena viimeistään vuonna 1994, kun Doom yms. tulivat markkinoille Suomessa.

    kuva: Wikimedia commons

    Listaan alla oman muistini mukaan parhaat pelit, TOP 50, mitä Amigalle oli saatavilla, ja mitä ainakin itse pelailin. Listasta puuttuu siis pelejä, kuten vaikka Settlers ja Civilization, koska en pelannut niitä koskaan Amigalla. En ole myöskään listannut listaan kaikkia hyviä tekstiseikkailuja, koska olen halunnut pitää listan genreltään monipuolisena.

    1990-luvun pelaajista moni tuottaa varmaan lisäarvoa IT-sektorilla. Itse jotenkin tipahdin lukioon mennessä tietokoneista, nykyisin pelaan vain harvoin, ja lähinnä suurstrategiaa. Pelaaminen on kuitenkin tulevaisuuttakin, ja kun tulee aidosti epälineaariset, dynaamiset, AI:n ohjaamat pelit fotorealistisina VR-maailmassa, on selvää, että kysyntä räjähtää (oleellisesti simuloitua elämää). Nyt kannattaa suunnata sinne, jos on nuori ja nälkäinen. Itse olen jo elämän B-puolella :), ja käytän loppuelämän muissa yhteiskunnallisissa ja tieteellisissä askareissa. Anyways, alla lista. Toivottavasti tulee ainakin joillekin teistä nostalgiatulvahdus.

    50: Robocop 1 ja 3

    Paul Verhoevenin loistavasta dystopialeffasta tehty Oceanin lisenssi, 1987. Jatkoleffat olivat paskaa, mutta Robocop 3 oli hyvä pelinä.

    49: Test Drive II

    Loistava ajopeli Accoladelta, vuodelta 1989. Ajat kilpaa ja väistelet poliiseja. Hyvät äänet ja maisemat.

    48: New Zealand Story

    Tipuemon pitää pelastaa poikaset tässä kelpo tasohyppelyssä. Ocean 1988.

    47: Operation Thunderbolt

    Israelin 1970-luvulla tekemään antiterrorismioperaatioon viittaava räiskintä Oceanilta. Hyvä tunnelma ja musa. 1989

    46: Rick Dangerous

    Indyn vanavedessä kulkeva tasohyppely. Hyvä musiikki ja tunnelma. Firebird, 1989.

    45: Dogs of War

    Eliten vuonna 1989 julkaisema räiskintä. Perustuu ehkä löyhästi samannimiseen leffaan ja kirjaan. Vanha kivuton kuvassa (tietäjät tietää).

    44: Terminator 2

    T2 oli jysäyttävä elokuvakokemus 10-vuotiaalle. Tykkäsin myös tästä Oceanin lisenssipelistä, etenkin jääneet mieleen ne puzzle-osiot ja HD:lla ajaminen. 1991.

    43: Last Ninja II

    1980-luvulla oli ninjaboomi. American Ninja, Karate Kid yms. Pelattavuus tässä oli heikohko, mutta oli kyllä hyvä aikanaan. System 3. 1990.

    42: Superstar Ice Hockey

    Mindscape/DesignStar 1988. Loistava kaksinpelinä, TAC-2 -joystickilla pelattuna.

    41: Ski or die

    Electronic artsin humoristinen talvipelipläjäys. Kuka muistaa lumisodan ja laskettelun talon katolta? 1990.

    40: Beach Volley

    Oceanin rantalentis on mukavaa ajanvietettä hyvillä musiikeilla. 1989. Ocean.

    39: Shufflepuck Cafe

    Hauskaa ajanvietettä. Yksinkertaisuudessaan loistava. Vähän kuin fudispelit baareissa.

    38: Silk Worm

    Tunnusmusiikin bassoraita, pelkkää räiskettä ja ei mitään ylimääräistä, toimii. 1988, Virgin.

    37: Fiendish Freddy’s Big Top ’o Fun

    Velkainen sirkus ja erilaisia hassuja temppuja, oli hassu ja hauska peli, vuodelta 1989, Mindscape.

    36: IK+
    System 3 -pelitalon julkaisema IK+, vuodelta 1988. Kyseessä on hulvaton karatepeli, jossa on loistava musiikki ja pelattavuus. Lisäksi jollain napilla (en muista) sai pudotettua karatekojen housut kinttuun. Ehdoton valinta. Pelissä saa myös torjua erilaisia palloja kilven avulla. Simppeliä, toimii.

    35: Shadow of the Beast

    Tämä Psygnosis – pelistudion julkaisema tasohyppely oli vuonna 1989 vallankumouksellinen. Grafiikka on sulavaa, musiikki erinomaista ja tunnelma sopivan esoteerinen. Pelissä on hieno ja ahdistava tunnelma. Vaikea pelinä.


    34: The Great Giana Sisters

    Tämä saksalainen Super Mario – klooni oli varmaankin ensimmäisiä Amigan kunnollisia tasohyppelyjä. Erittäin hyvä musiikkiraita ja pelattavuus. Julkaisija Rainbow Arts (1988).

    33: Kick off 2

    Paras fudispeli Sensible Soccerin jälkeen. Erinomainen pelattavuus. Tätä tuli tahkottua naapurin kanssa joskus vuonna 1990 tunteja ja tunteja peräjälkeen. Grafiikka ei kummoista, mutta toimii. Anco/Dino Dini.

    32: Hostages

    Astut antiterroristiosaston saappaisiin tässä ranskalaisen pelitalo Infogramesin pelissä vuodelta 1988. Tarkka-ammuntaa ja terroristien napsintaa sisätiloissa. Tunnelmaltaan oivallinen peli, ja hyvät musiikit.

    31: Leisure suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (ja II -III)

    Pehmopornoa vähän paremmilla grafiikoilla. Sierra 1991. Muutkin Larryt hyviä

    30: Super Cars

    Peli vuodelta 1990. Magnetic Fields – tunnusmusiikki oli vaikuttava, ja pelissä autoihin voi ostaa ohjuksia yms. jippoja ja lisävarusteita. Erinomainen musiikki ja hyvä pelattavuus, sai jatkoa, jatko-osa Super Cars II myös erinomainen.

    29: Future Wars

    Ranskalainen Delphin teki loistavia seikkailupelejä, kuten tämän scifi-seikkailun vuodelta 1989, jossa mm. aikamatkailua ja alieneita. Erittäin hyvä aikansa peliksi.

    28: Elvira – Mistress of the Dark

    Accoladen julkaisema (1990) ja Horrorsoftin kehittämä kauhupeli samannimisen kulttielokuvan pohjalta. Pelissä sankarin täytyy pelastaa Elvira pahalta äitipuolelta, pelissä on mm. ihmissusia, vampyyreja ja kidutuskammio kahleineen.

    27: Marble Madness

    Electronic Arts -studion jo vuonna 1986 julkaisema pallonhallintapeli. Simppeli, mutta erittäin koukuttava. Inertia hyvin koodattu sisään.

    26: Lotus Esprit Turbo Challenge

    Gremlin/Magnetic Fields 1990. Tämä on parhaita Amigan autopelejä, sulava grafiikka ja hyvä musiikki. Erinomaista aivot narikkaan -pelaamista.

    25: Space Quest III

    Sierralla oli useampi hyvä tekstiseikkailu. Space Quest -sarja parodioi genren leffoja, ja muistaakseni tässä oli ainakin Arskakin hahmona mukana. Nämä olivat hauskoja ongelmanratkaisupelejä, vaikeita tosin. 1989.

    24: Colonel’s Bequest

    Sierran parhaita tekstiseikkailuja. Laura Bow, harrastelijaetsivä, jahtaa perintöä tavoittelevaa murhaajaa Lousianassa, kartanossa. Ei kannata mennä suihkuun! Hyvä Hitchcockin tunnelma, mukavia muistoja. Sierra 1989.

    23: It came from the desert II: antheads

    Tässä Cinemawaren hyvässä jatko-osassa on löytynyt toinen kuningatarmuurahainen, ja taas mennään. Muistaakseni sairaalasta piti ryöstää myös kassakaappi. Cinemaware 1990.

    22: Indiana Jones and the Last Crusade

    Lucasfilm tuotti ennätysajassa erinomaisen seikkailupelin, samana vuonna ilmestyneen leffan perusteella. Tätä pelatessa meni aikaa mm. Venetsian katakombeissa ja natsilinnassa. Erinomainen point&click -seikkailu, parhaita. (1989)

    21: Lemmings

    Mahtavaa toimintaa kaikille Lemmings-sadisteille. Lemmingsit ovat pulassa, ja kuolevat milloin mihinkin. Ongelmanratkaisua ja hassuttelua. 1991. Psygnosis.

    20: Conquests of the Longbow

    Sierran mainio osoita& klikkaa – seikkalunäkemys Robin Hoodista vuodelta 1992. Vaati lisälevyaseman tai kiintolevyn.

    19: Wings

    Hämmentävän hyvä aikalaisekseen. Eli kyseessä I maailmansodan lentosimu. Pommitusskenaariot parhaita. Cinemaware 1990.

    18: Loom

    Lucasfilm teki 1980-1990-luvun taitteessa loistavia seikkalupelejä. Loomissa musiikilla oli erityisrooli myös pelin toiminnan kannalta. 1990.

    17: Speedball II: Brutal Deluxe

    Erinomainen futuristinen mättöpeli kaksinpelinä. Tulee mieleen Rutger Hauerin leffa 1980-luvulta. Bitmap Brothers, 1990.

    16: Cruise for a Corpse

    Agatha Christien jalanjäljissä kulkeva murhamysteeriseikkailu Delphineltä, 1991.

    15: Operation Stealth

    Delphinen James Bond -seikkailu häivehävittäjän perässä. Peruslaadukasta kamaa. 1990.

    14: Super Cars II

    Loistava jatko-osa jo valmiiksi loistavalle pelille. Magnetic Fields, 1991.

    13: Lotus II

    Lotus kakkosta ei voi sivuuttaa. Hämmentävän hyvä ruudunpäivitys ja pelattavuus ja musiikki. Magnetic Fields, 1991.

    12: Turrican II

    Paras tasohyppelyräiskintä. Ja se musiikki. Rainbow Arts, 1991.

    11: Conquests of Camelot

    Anglosaksiseen perinteeseen liittyvä myytti ja saaga kuningas Arthurista ja Graalin maljasta. Jäin vuonna 1990 niin jumiin yhdessä kohdassa, että kirjoitin kirjeen Sierralle Kaliforniaan. Vastasivat 🙂 Sierra. 1990.

    10: Batman The Movie

    Oceanin erittäin onnistunut lisenssi. Ajo- ja lento-osuudet parhaita. 1989.

    9: Cannon Fodder

    Ei pääse mihinkään, aivan älyttömän hyvä älypeli ja räiskintä, täydellinen musiikki. Sensible Software, 1993.

    8: North & South

    Belgialaiseen (?) sarjakuvaan perustuva Inforgramesin täysosuma, eli USA:n sisällisotaa erinomaisine alipeleineen. Aivan helevetin hyvä. 1989

    7: Stunt Car Racer

    Microstylen huumoriautoilu on mahtava kokemus. Turbon aikana kone lyö tulta, ja korkeat hyppyrit ovat hauskoja. 1989

    6: Syndicate

    Fasistis-korporatistisessa tulevaisuudessa syndikaatit taistelevat vallasta. Erinomainen räiskintä & strategia. Bullfrog 1993.

    5: UFO Enemy Unknown

    UFO-skene oli kovaa huutoa 1990-luvulla, kun Salaiset kansiot alkoi 1993. Loistava isometrinen strategia. Leikattuja lehmiä ja abduktioita, pallopäitä ja emäaluksia.

    4: It came from the desert

    Aivan häikäisevän hyvä kylmän sodan ydinpelkotunnelma ja B-luokan kulttileffatunnelma, jättiläismuurahaiset hyökkäävät pikkukaupunkiin. Cinemaware 1989.

    3: Worms

    Tämä oli aikamoinen pommi ilmestyessään 1995. Amigan taru oli tuolloin jo käytännössä ohi. Kaksinpelinä aivan loistavaa ajanvietettä. Team 17.


    2: Indiana Jones & Fate of Atlantis

    Melkein paras koskaan tehty seikkailupeli. Tämän juoni olisi pitänyt viedä valkokankaalle. Natseja, Platon ja atlantismyytti. Lucasarts 1992.

    1: The Secret of Monkey Island

    No tämä ei esittelyjä kaipaa. Aivan uniikki maailma musiikkeineen ja huumoreineen. Eskapismia. Lucasfilm, 1990.

  • Miksi länsimainen kulttuuri on säilyttämisen arvoinen?

    Miksi länsimainen kulttuuri on säilyttämisen arvoinen?

    Ihmisen älyllinen aamunkoitto

    Länsimaisen kulttuurin voidaan katsoa alkaneen varmaankin jo klassisesta, helleenisestä Kreikasta. Antiikin Kreikan ihmisten tavassa olla ja elää oli nykytiedon mukaan jo paljon siitä, mitä pidämme hyvänä ja tavallisena nykyisessä, modernissa yhteiskunnassamme. Kaupunkidemokratia kukoisti, filosofiaa harrastettiin. A.N. Whiteheadin mukaan länsimainen filosofia on vain reunahuomatuksia Platonin tuotantoon. Toisaalta Bertrand Russell piti Platonin ja Aristoteleen filosofiaa vähemmässä arvossa verrattuna Galileoon ja Newtoniin. Onhan tosiaan Platonin Valtiossa esitetty ideaalisen yhteiskunnan malli jossakin määrin fascistinen, elitistinenkin. Filosofeista pitäisi tulla kuninkaita, ainakin Platonin mukaan. Oli niin tai näin, antiikin Kreikan filosofit kehittivät logiikkaa, dialektiikkaa ja metafysiikkaa. Aristoteleen teleologia näkyy edelleen luonnontieteissä, mm. teoreettisessa fysiikassa. Antiikista ovat tulleet Euklideen geometria, Pythagoraan lause ja monet matematiikan peruskäsitteet. Pythagoras piti eräänlaista kulttia noin 500 eaa., ja monet tuon ajan filosofeista olivat jonkin asteen mystikkoja. Uusplatonisen Plotinuksen ajatuksissa on samoin mystiikkaa, ajatus luonnon ja olevaisen ykseydestä toistuu myöhemmin Spinozan panteistisessa filosofiassa. Ihmettelyn täytyy alkaa aina jostakin. Antiikin Kreikan ihmettely kehittyi myöhemmin luonnontieteeksi 1600-luvulla.

    Antiikin Rooman kulttuuri oli suoraviivaisempi luonnoltaan, ja roomalaiset eivät olleet suuria filosofeja. Sen sijaan roomalainen oikeus näkyy edelleen yhteiskunnassamme. Sopimuksen ja omistusoikeuden käsitteet ovat keskeisiä, kun puhumme kehittyneestä markkinataloudesta. Sopimus luo oikeuksia ja velvollisuuksia. Yksityisomaisuuden tunnustettu asema on kaiken kehittyneen tuotannon ja kaupankäynnin perusta. Sopimuksista kiinni pitäminen luo ennustettavuutta ja luottamusta yhteiskunnassa. Pacta sunt servanda, sanoivat jo roomalaiset. Luottamus yhteiskunnassa on keskeinen asia toimintakykyisen ja harmonisen yhteiskunnan elinvoimana. Luottamushuippu on tainnut jo mennä Euroopassa.

    Uskonto, moraali ja etiikka. Niitä ei voi erottaa laeista, sillä viime kädessä kolme edellä mainittua vaikuttavat lainsäädännön sisältöön. Lakeja ohjaavat evolutiivisesti toisaalta intuitiivinen käsitys oikeasta ja väärästä, toisaalta taloudelliset valtasuhteet, toisaalta tarkoituksenmukaisuus ja toimivuus. Esimerkiksi juutalaisten vanha testamentti ja kymmenen käskyä pitävät sisällään periaatteita, joista länsimainen yhteiskuntamme osin rakentuu, ja niillä on arvonsa, vaikka ei uskoisi varsinaiseen henkilömuotoiseen ja ankaraan Jehovaan.

    1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
    2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
    3. Pyhitä lepopäivä.
    4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
    5. Älä tapa.
    6. Älä tee aviorikosta.
    7. Älä varasta.
    8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
    9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
    10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.

    Varastamisen kielto, valehtelun kielto ja kymmenes käsky etenkin säteilevät dominiuksen voimaa, eli yksityisomaisuuden keskeistä roolia toimivassa yhteiskunnassa. On luultavaa, että vastaavat normit syntyisivät joka tapauksessa missä tahansa yhteiskunnassa lopulta, sillä lopulta sellaisella yhteiskunnalla, jossa kymmenen käskyä on heitetty kokonaan roskakoriin, ei ole kummoista tulevaisuutta. Samoin vuorisaarnassa on määrättyä viisautta, vaikka se on kirjoitettu paljon myöhemmin.

    ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”

    ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”

    ”Antakaa anteeksi, jotta teille annettaisiin anteeksi”

    Tämä moraalisäännöstö on luonteeltaan vastavuoroisuuteen perustuva, ja se on jopa osin anarkistinen luonteeltaan. Ikään kuin ajatellaan, että vapailla markkinoilla voisi syntyä spontaanisti vastavuoroinen, ’kultainen’, käyttäytymisssäännöstö, joka takaisi eräänlaisen hyvän tasapainon yhteiskunnassa. Raamatun tekstejä on muokattu paljon, uskontunnustus ja kolminaisuusoppi tulivat mukaan Nikean kirkolliskokouksessa (325 jaa.). On luultavaa, että teksteihin on vaikuttanut ajan poliittiset tarpeet samoin. Teologit osaavat sanoa enemmän siitä, miten vaikkapa Aristoteleen etiikka on myötävaikuttanut moderniin judeo-kristilliseen tulkintaan hyvästä elämästä. Universaalit kuitenkin ovat ainakin oikeudenmukaisuus, harmonia, kultainen keskitie, rehellisyys. Kohtuus kaikessa.

    Pimeän keskiajan saldo länsimaissa on vähäisempi. Nostan tässä yhteydessä oikeastaan vain 1200-luvulla eläneen katalonialaisen Ramon LLullin. Llull on nykyisen tietoyhteiskunnan kantaisä. Hänen ajatuksensa loogisesta laskennasta ennakoivat muun muassa Leibnizin ajatuksia tietokoneesta.

    Nixon keittiössä

    Länsimaisen kulttuurin alho kesti pitkään, Rooman romahduksesta noin 450 jaa. Italian renessanssiin, melkein siis tuhat vuotta. Tuhat vuotta on pitkä aika, ajatelkaamme. Katolinen kirkko teki parhaansa tieteellisen maailmankuvan nousun patoamiseksi, mutta lopulta tieto ja totuus puskevat läpi, sitä ei voi estää mikään voima maailmassa. Italialainen matemaatikko Luca Pacioli kehitti kaksinkertaisen kirjanpidon teoksessaan Summa de Arithmetica, Geometria, Proportioni et Proportionalita, 1400-luvun lopulla. Kaksinkertainen kirjanpito liittyy antisymmetriaan, eli AB=-BA, velat ja saatavat summautuvat nollaan, kun summataan järjestelmän yli kaikki sopimussuhteet. Energian säilyminen myöhemmissä kirjoituksissa fysiikassa on saattanut saada vaikutteita kaksinkertaisesta kirjanpidosta, mikä mahdollisti myös pankkitoiminnan kehityksen Medicin Venetsiasta. Oikeuksien ja velvollisuuksien algebraa, antisymmetriarakenteella. Pankkitoiminnasta, talletustodistuksista ja velkakonttoreista on syntynyt myöhempi globaali finanssikapitalismi. Hollantilainen keksintö osakeyhtiöstä aiheutti suuren hypyn taloudellisesta toiminnassa, kun yhtiö vastasi toiminnastaan erillisenä oikeussubjektina.

    Tieteellinen vallankumous on luonut meille valtaosan materiaalisesta hyvinvoinnista. Kopernikuksen, Galilein, Newtonin kautta Maxwelliin ja Einsteiniin. Meillä on kuuraketit, sähköenergia, lämpökone, polttomoottori, ydinvoimala, elektroniikka, tietokone, informaatioteknologia, tekoäly. Kaikki puhtaan ihmisjärjen saavutusta, kaikki keksitty käytännössä Euroopassa, ydinvoima ja elektroniikka USA:ssa. Ruutiaseet keksittiin Kiinassa, ja joitakin muita merkittäviä asioita esimerkiksi Lähi-idän alueella, varsinkin antiikin aikana, mutta valtaosa kaikesta tieteestä ja teknologiasta on eurooppalaista perua. Tieteellinen vallankumous ajoittuu rationalismin syntyyn, eli kun otettiin käyttöön ankara tieteellinen metodi, sovellettu matematiikka ja kokeellinen luonnontiede. Systemaattinen tapa etsiä tietoa, luoda hypoteeseja, testata niitä empiirisesti, parantaa mallia. Tiede on jatkuva prosessi. Teknologia tuo meille materiaalisen hyvän, vie pois fyysisen kärsimyksen. Henkinen rauha löytyy jostakin muualta.

    Ylivertainen hallintomalli

    Modernin demokraattisen oikeusvaltion näkökulmasta ainakin Locken ajatukset ovat vieneet Eurooppaa ja länsimaista kulttuuria eteenpäin. Oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen korostuvat 1600-luvun kirjoituksissa, ja luonnonoikeusnäkökulmat tietenkin ovat olleet läsnä jo antiikin filosofiassa. Hobbes ajatteli, että yhteiskunta vaatii vahvan maallisen kaitsijan, sillä luontaista kaitselmusta ei ole. Yksilön vapaudet tulisivat olla maksimaaliset vapaassa yhteiskunnassa, kuitenkin säilyttäen kultaisen säännön ytimen, eli oikeudet, vapaudet ja velvollisuudet tulisi toteutua jossakin mielessä symmetrisesti kaikille. Hallituksen tulee olla poliittisessa vastuussa kansalle, oikeuslaitos tulee eristää lainsäädäntövallasta ja toimeenpanovallasta. Näitä ideoita oli jo etabloitunut paljon 1600-luvulla (mm. Grotius, Locke). Hugo Grotius edisti luonnonoikeusteoriaa (juuret antiikissa) ja yhteiskuntasopimusteoriaa. Hän on myös jossakin mielessä kansainvälisen oikeuden kummisetä. Modernin valtion idea syntyi siis 1600-luvun Euroopassa.

    Mikä on yhteiskuntasopimus? Lopulta se on riittävä ymmärrys siitä, että yhteisiä pelisääntöjä kannattaa noudattaa. Kyse on siis siitä, että yhteisiä pelisääntöjä voi olla rationaalista noudattaa, ilman edes kovin kummoista moraalista pohdintaa. Hobbesin ajatus brutaalista anarkiasta voi olla ihan perusteltu kauhukuva, sillä tiedämme muun muassa modernista peliteoriasta, että vangin dilemma –pelissä niin sanottu vapaan markkinan ratkaisu johtaa yhteiskunnallisesti huonoon lopputulemaan. Toisaalta, jos peliä toistetaan, on olemassa näyttöä, että maineella on merkitystä, ja ihmiset oppivat niin sanotusti olemaan, jos yhteiskunnan pelissä on oikeat porkkanat ja keppi. Porkkana ja keppi on tavallaan kolikon kaksi eri puolta. Peliteoriassa on esimerkiksi niin sanottu Grim trigger –strategia, joka auttaa laittamaan vapaamatkustajat ruotuun.

    J.S. Mill ja Adam Smith jatkoivat klassisen liberalismin perinnettä. Smith tunnetusti kannatti valtion roolin minimointia. Näkymätön käsi ei sittemmin ole aina toiminut, mutta vapaiden markkinoiden ideaali elää syystäkin vahvana. Pääosin on niin, että voitontavoittelu, vapaa vaihdanta ja kaupankäynti tuo hyvää. USA otti perustuslakiinsa Locken ideaalit, antoi isot vapaudet yksilölle, mutta myös sälytti yksilölle taakan itsestään. Koska sosialismissa on laskettavuusongelma, Nixonin keittiössä oli hienommat kodinkoneet kuin Hrutsevin maailmannäyttelyssä. Klassisen liberalismin puolesta ovat kirjoittaneet 1900-luvulla muun muassa Hayek, Mises, Friedman ja Ayn Rand.

    Hyvää tarkoittavan yhteiskunnan ongelmat

    Liberalismin aatteen vahva henki on vaikuttanut toimivalta ja hyvältä reseptiltä aina 1900-luvun loppuvuosiin saakka. Toisaalta en ole varma siitä, missä määrin Hobbes, Grotius ja Locke jakoivat ideaalit, kuten: kategorinen erilaisuuden suvaitseminen, usko ihmisen perimmäiseen hyvään. Yhteiskunta saattaa luoda olosuhteet omalle tuholleen. Voi siis olla niin, että länsimaisen kulttuurin heikkous on siihen sisäänrakennettuna. Nähdäkseni iso osa länsimaisesta kulttuurista perustuu kuitenkin ainakin implisiittisesti siihen olettamaan, että valtaosa yhteiskunnan jäsenistä jakaa yhteiskunnan samat perusarvot ja jonkinlaisen ideaalin siitä, mitä tavoittelemme. Voi olla kuitenkin niin, että yhteiskunta on liian hyvä kyetäkseen suojelemaan itseään. Yhteiskunnan normisto sisältää monia, jos ei ristiriitoja, niin ongelmallisia ristiriidoilta näyttäviä ominaisuuksia. Esimerkiksi meillä on käsite jakamaton ihmisarvo. Mitä se tarkoittaa? Oliko saksalaisilla siviileillä Dresdenissä ja Hampurissa jakamaton ihmisarvo? Tai onko sodassa vihollisotilaalla jakamaton ihmisarvo, kun kärkikomppania kaatuu puolustavan konekiväärituleen? Ensimmäisessä maailmansodassa ne samat sivistyskansat, jotka olivat tuottaneet Shakespearen, Goethen, Maxwellin, Einsteinin, ampuivat toisiaan miljoonittain mutavellien täyttämissä juoksuhaudoissa, kaasuttivat toisiaan kloori- ja sinappikaasuilla, jossakin Belgian ja Ranskan maaseudulla.

    Jos emme ole valmiita puolustamaan suvaitsevaista yhteiskuntaa suvaitsemattomuutta vastaan, suvaitsevaisuus tuhoutuu

    Vapaudet ovat sinällään hyviä asioita lähtökohtaisesti, mutta suvaitsevaisuudelle on olemassa rajansa. Yhteiskunnan järjestys on mahdollisesti ristiriitainen, emme siis välttämättä voi luoda yhteiskuntaan sellaista täydellistä aksiomatiikkaa, josta voisimme johtaa ikään kuin hyvän yhteiskunnan ideaaliset teoreemat. Yhteiskuntajärjestys on siis ehkä jossakin mielessä epätäydellinen järjestelmä. Jos perustuslaissa kodifioidaan laaja mielipiteenvapaus, ja lainsäädäntö sallii laajan sananvapauden, entä jos kiihkoilijat käyttävät tätä hyväkseen? Jos ääri-islamistit, uusnatsit tai kommunistit esimerkiksi saavat enemmistön parlamentissa. Tulisiko meidän suvaita yhteiskuntaa, jossa naiset puetaan burkaan? Tai jossa ihmisen vapauksia rajoitetaan selkeästi uskonnollisin perustein? Onko verotuksella rajansa? Onko verotus varkautta? Perustuslaki suojaa tietysti vähemmistöä enemmistön tyrannialta parlamentaarisessa demokratiassa, mutta suojaako se vähemmistöä, jos parlamentaarista demokratiaa ei kunnioiteta muiden oikeusvaltion hyveiden ohella?  Voimmeko suvaita suvaitsemattomuutta?

    Maailmanhistoriallisessa katselmuksessa länsimainen kultturi on ylivoimainen – Japanin kulttuuri tulee myös lähelle, mutta se on saanut paljon länsimaisia vaikutteita. Laaja sananvapaus, yksityisomaisuuden suoja, sopimusoikeus, markkinatalous. Nämä ideaalit ovat vain vahvistuneet toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Toisaalta länsimainen yhteiskunta on rakentanut kaikki instituutiot sellaisessa maailmanajassa, jossa valtaosa väestöstä on jakanut suunnilleen samankaltaisen arvopohjan, yhteiskunnan peruskoheesio on ollut vahvaa. Nyt on nähtävissä selvä trendi siitä, että yhteiskunnan arvopohja pirstaloituu, ei ole enää selvästi jaettuja perusarvoja.

    Yhteiskunnan taantuminen ja relativismi

    Yhteiskunta ja kulttuuri laiskistuu ja sen kyky mukautua heikkenee, kun se ei joudu vaikeisiin paikkoihin aika ajoin. Suomalaisen yhteiskunnan kyky muutokseen on eittämättä heikko. Yhteiskunnissa syntyy ikään kuin sellaisia saippuakuplia, joiden sisällä keskinäissanoma resonoi, olalle taputtelu voimistuu ja kaikukoppa vahvistaa konformismia. Uusi ajattelu ei ole sallittua tai suvaittua – ainakaan se ei todellakaan ole sopivaa. Siksi esimerkiksi tieteelliset mullistukset tulevat lähes aina korkeakouluinstituution ulkopuolelta. Killoista, seuroista, yksittäisiltä neroilta. Taloudelliset suhteet, saavutetut edut sementoivat sen, että rakenteet eivät kykene uusiutumaan. Uudistumisen antiteesi on taantumus. Taantumus tarkoittaa sitä, että emme pärjää kovenessa kilpailussa, tässä globaalissa anarkiassa. Hukumme velkaan, emme osaa enää hyvää ajattelun taitoa. Platonin akatemian hallissa luki: ”Älköön kukaan, joka on tietämätön geometriasta, astuko sisään” . Olemme unohtaneet sivistyksen ideaalin tässä suhteessa, samoin sen, että ollakseen hyvä ateenalainen, täytyy luonteessa olla sopivasti spartalaisuutta. 

    Toinen siemen länsimaisen yhteiskunnan tuholle on relativismi, eli käsitys siitä, että objektiivista totuutta ei ole ensinkään. Ei ole parempia ja huonompia kulttuureja tai tapoja elää ja olla, eksistoida. On vain erilaisia tapoja olla, elää, eksistoida. Naisen asema on relativisteille suhteellinen; on ymmärrettävä säkityksen ratio. Relativismi lähenee jopa eräänlaista nihilismiä, merkitysten lämpökuolemaa. Oliko Max Stirner woke?

    Taloudelliset rakenteet ja taloudelliset suhteet luovat oman haasteensa liberaalille yhteiskunnallemme. Inhorealistinen prognoosi tulevaisuudesta voidaan rakentaa sen varaan, että oletamme a) mediaaniäänestäjäteoreeman ja b) vinon tulojakauman. Jos ja kun parlamentaristisessa mallissa valta isossa kuvassa heijastelee mediaaniäänestäjän preferenssejä, on luultavaa että taloudellinen järjestys perustuu laajoihin tulonsiirtoihin ja suhteellisen laajaan sosiaalivaltion ja korkeaan verotukseen. Tällainen malli on kuitenkin globaalissa kapitalismissa tuhoon tuomittu, sillä matalan osaamisen kansainvaellukset johtavat systemaattiseen sosiaalivaltion ylikäyttöön, joka johtaa julkisen talouden rappeutumiseen. Korkeilla veroilla taas on vaikeaa kilpailla matalan verojen maiden kanssa. Kaikesta kritiikistä huolimatta USA porskuttaa. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomattava, että tuloerot voivat muodostua jatkossa suuremmaksi ongelmaksi, kun AI ja automaatio vievät työpaikkoja, ja sopeutuminen ei onnistu nopeasti. Kansainvaellusten jatkuminen, suvaitsemattomat ja hostiilit kultuurit sekä laaja työttömyys tulevat ruokkimaan levottumuutta länsimaisissa yhteiskunnissamme.  

    Hyvän yhteiskunnan perusaksiomatiikka 

    Emme voi luoda täydellistä järjestelmää siinä mielessä, että hyvän yhteiskunnan aksiomatiikka voisi olla riittävä kaikkiin yhteiskunnallisiin patologioihin. On kuitenkin selvää, että joitakin perustavanlaatuisia ominaisuuksia hyvällä yhteiskunnalla tulisi olla.

    1. Yhteiskunnan kehitystyö pitäisi perustua mahdollisimman laajaan sananvapauteen, ankaran vaativaan koulutukseen ja rationalismiin. Rationalismilla tarkoitan sitä liikehdintää, mikä korvasi teologiset uskomukset 1600-luvulla, eli Descartes’n aloittamaa perinnettä, jota Leibniz jatkoi. Epäile kaikkea, käytä logiikkaa, käytä omaa järkeäsi. Siksi koululaitoksen pitäisi opettaa lapsille enemmän ajattelun perustaitoja, kuten matematiikkaa, äidinkieltä ja filosofiaa.
    1. Poliittiset ideat pitäisi ilmaista selvästi, ja niiden sisältöä ja merkitystä pitäisi kyseenalaistaa julkisesti mahdollisimman paljon. Silloin toivottavasti huonot ideat karsiutuisivat jatkosta ideoiden evoluutiossa. Samoin lakien toimivuutta pitäisi tarkastella jonkinlaisessa simulaatiossa, eli modernin ajan kategorinen imperatiivi pitäisi simuloida peliteoreettisessa simulaatiossa.
    1. Lainsäädännön tulee olla riittävän abstraktia ja yleistä, jotta se toimii uusissa tilanteissa, toisaalta sen tulee olla mahdollisimman ennakoitavaa, jotta yhteiskunnan oikeusvarmuus maksimoituu, näiden kahden välillä on luontainen jännite. Suomessa ollaan liian saksalaisia tässä.
    1. Suvaitsevaisuusparadoksi täytyy ratkaista jo perustuslain tasolla. Eli perusoikeudet täytyy turvata riittävän vahvasti, nimenomaisesti perusoikeudet liittyen henkilökohtaiseen negatiiviseen vapauteen.
    1. Julkisen vallankäytön selvät rajat, ja laillisuusperiaatteen vahva valvonta on edellytys legitiimille vallanpitäjälle, vallanjako-oppia tulee kunnioittaa, vaikka kysymys esimerkiksi perusoikeustuomioistuimesta on ratkaisematta Suomessa.
    1. Yksityisomaisuuden suojan juridiset rajat tulee olla selvät. Saako eläkkeitä esimerkiksi verottaa mielivaltaisesti, tai saako tuloja verottaa mielivaltaisesti. Verotuksen ja julkisen vallan varastamisen rajat täytyy olla tarkkarajaiset ja selvät.
    1. Oikeuden tulee kohdella kaikkia samalla tavoin samoissa tilanteissa. Myös alempiasteisten normien tulee kohdella kaikkia samoin. Jos uimahallissa pitää saunoa ilman uima-asua, se ei saa riippua uskontokunnasta.
    1. Vapausperiaate: ihmisen oikeutta vapaaseen ilmaisuun, yksityisomaisuuteen, yksityisyyteen ja uskonnonharjoitukseen ei saa loukata. Jos valtio loukkaa sitä, sille täytyy olla erityisen vahvat perusteet, ja todistustaakka on valtiolla.

    Eurooppalainen ja länsimainen kulttuuri suojelukohteeksi!