Lämpökuolema odottaa meitä. Fyysikot puhuvat entropiasta. Mitä se entropia sitten on? Se liittyy oleellisesti todennäköisyyteen. Informaation mielessä voimme tarkastella binääriluvuista rakennettua lukujonoa. Eli voisimme tarkastella lukujonoa, joka koostuu nollista ja ykkösistä. Lukujonon alkion entropiaksi voimme määritellä
Jossa
Kyse on odotusarvoisesta informaatiosta, jos miellämme informaatiomitaksi suureen:
Eli satunnaismuuttujan informaatio liittyy sen yllätyksellisyyteen. Jos realisaatio on mahdoton, sen informaatiosisältö on ääretön, jos kyseessä on varma realisaatio, informaatiosisältö on 0. Entropia on odotusarvoinen informaatio. Jos otamme äärettömän pitkän satunnaisen (riippumattoman ja samoin jakautuneen) lukujonon nollia ja ykkösiä, lukujonon entropia on täsmälleen yllä esitetty. Nyt on selvää, että H maksimoituu, jos todennäköisyys saada 1 tai 0 on 1/2. Silloin lukujono on maksimaalisen satunnainen.
Mitä tämä tarkoittaa intuitiivisesti? Se tarkoittaa sitä, että maksimientropiassa systeemi pyrkii jakamaan energian (energia on systeemin tila, tai 0 tai 1) mahdollisimman tasaisesti yli tila-avaruuden. Intuitiivinen esimerkki auttaa.
Ajattele osakkeen hintaa satunnaisprosessina. Kun osakkeen hintaa ennustetaan pitkän aikavälin päähän, hinnan varianssi tai sen neliöjuuri, eli volatiliteetti kasvaa. Näin voimme ajatella, että systeemin entropia kasvaa ajan funktiona. Entropia on systeemiä koskevan tiedon poissaoloa. Fysiikassa tämä tarkoittaa löyhästi sitä, että kaikki lämpötilagradientit yms. sellaiset paine-erot häviävät. Kun gradientit häviävät, kyky tehdä työtä häviää. Voima tekee työtä, ja voima liittyy gradienttiin. Tätä kutsutaan lämpökuolemaksi. Sen takaa termodynamiikan toinen pääsääntö.
Fysiikassa yksi tapa mitata systeemin gradientteja, on määritellä niin sanottu Dirichlet’n energia. Se on:
Lämpöyhtälö on tyypillinen esimerkki. Kun oletamme, että lämpövuo on gradientti lämpötilasta u, ja sovellamme Gaussin lausetta, saamme lineaarisen osittaisdifferentiaaliyhtälön:
kerrotaan u:lla puolittain, ja integroidaan määrittelyalueen yli, saadaan:
Tässä on eräs instanssi termodynamiikan toisesta pääsäännöstä: systeemin lämpötila laskee nopeudella, joka on suoraan verrannollinen systeemin kokonaisgradienttienergiaan. Kun gradientin häviävät, systeemi on lämpötasapainossa.
Termodynamiikka liittyy satunnaisprosesseihin siten, että Laplacen operaattori on itse asiassa Brownin liikkeen generaattori, eli jos näet jossakin parabolisen osittaisdifferentiaaliyhtälön, yleensä sen ”duaalina” voi mieltää jonkin satunnaisprosessin, jota ajaa Brownin liike. Siksi esim optiohinnoittelussa on toista derivaattaa. Tämä liittyy niin sanottuun fluktuaatio-dissipaatioteoreemaan. Yhtä kaikki, ripa ruostuu, ja systeemistä saatava hyödyllinen työ vähenee, lopulta olemme lämpökuolemassa, kun erot ovat tasoittuneet, ja systeemin energia on jaettu mahdollisimman tasaisesti systeemin eri tiloille.
Olen noin 20 vuotta sitten lanseerannut termin ”merkitysten lämpökuolema”. Se tarkoittaa sitä, että kun globalisaatio, kulttuuridiffuusio ja muuttoliike jauhaa kaikki kulttuurigradientit nollaan, merkitykset häviävät, ja on pelkkää lämpösäteilyä ja tasalaatuista mössöä. Ripa ruostuu.
Paljon on vettä virrannut Vantaassa sitten finanssikriisin ja eurokriisin. Valmistuin itse kansantaloustieteen maisteriksi juuri keväällä 2008, kun Bear Stearns oli juuri mennyt kölin ali, ja Lehman oli kaatumassa syksyllä. Syksy 2008 oli villiä aikaa. Valtio myönsi Suomessakin 50 miljardin euron blankotakauksen pankkien varainhankinnalle. Eurokriisi puhkesi kukkaan keväällä 2010. Olin tuolloin VM:ssä töissä asian parissa. Kreikka, Portugali, Irlanti, Kypros, Espanja, ERVV, EVM, ERVM, OMT. Taustalla oli pitkällinen epätasapaino, eli krooninen vaihtotaseen vaje periferiassa. Euroalueen haavekuva oli se, että valtionlainamarkkina oli riskitön. Kun pankkijärjestelmään tuli talletuspako, likviditeetti korvattiin keskuspankkirahoituksella, joka näkyi mm. TARGET2 -epätasapainoina. Kirjoitimme nykyisen ulkoministerin kanssa teemasta muutama vuosi takaperin, löytyy täältä:
Kriisi loppui keskuspankin OMT-julistukseen kesällä 2012. Pankkiunioni perustettiin 2012, ja sen viimeinen palikka, yhteinen talletussuoja ei ole saanut kannatusta jäsenmailta. Yhteinen kriisinratkaisurahasto löytyy, bail-in, yhteinen pankkivalvonta EKP:ssa Frankfurtissa. Suomessa Nordea on iso toimija, sen taseen loppusumma on liki 700 miljardia euroa. Eli moninkertaisesti Suomen bruttokansantuloon nähden. Valtioiden ja pankkien kuolemansilmukkaa ei ole kuitenkaan saatu kunnolla katkaistua. Edelleen isojen maiden bondimarkkinat luovat riskikeskittymiä kotivaltioidensa pankkijärjestelmiin. Koska pankkien omavaraisuus on bisnesmallinsa vuoksi luontaisesti vähäistä (antolainaus generoi vierasta pääomaa automaattisesti, eli talletuksia), pienehköt tappiot kaupintasalkuissa voivat aiheuttaa isoja ongelmia pankkien vakavaraisuudessa, siksi pankkisääntelyä on kehitetty finanssikriisin vuosista, ja pankit ovat nykyisin paremmin pääomitettuja.
Eurobondeja pukkasi isommin 2020 koronaelpymispaketissa. 750 miljardia yhteistä velanottoa komission emissioina, EU:n nimiin, jäsenmaiden pro rata- takauksin. Suomi neuvotteli vastuurajauspykälän omien varojen päätökseen. Kirjassani tästä lisää. Riskitön safe-asset on katsottu integraatiopiireissä ehdottomana edellytyksenä suvereenille Eu:lle. Yhteisvastuu ei kuitenkaan hyvistä syistä maistu jäsenmaiden kansalaisille. Tämä taas johtuu mielestäni siitä, että ei ole yhteistä kulttuuria eikä verisidettä, EU tosin keksinee tähän ratkaisun yhteisestä armeijasta, kun Naton asema heikkenee ja sirpaloituu. Oletan, että ehdotus yhteisestä armeijasta tulee Ranskasta jollakin aikavälillä. Tätä täydentänee EU:n ehdotus liittovaltiosta, jossa EU-armeija rahoitetaan yhteisellä budjetilla, aidoilla EU:n veroilla ja tarvittaessa myös yhteisvastuullisella velanotolla. EU liittovaltioon ei pidä mennä, se ei toimi, koska meillä ei ole yhteistä eurooppalaista identiteettiä, kieltä, eikä edes jaettuja arvoja. Katolinen ja protestanttinen Eurooppa elää eri todellisuutta, ja toisaalta massamaahanmuutto sirpaloi eurooppalaista identiteettiä entisestään ja sabotoi integraatiota samoin.
Missä olemme nyt? Euroalueen velkasuhde on noin 90 prosenttia BKT:sta. Ranskassa tilanne on herkin, velkasuhde on melkein 120 prosenttia, alijäämä yli 5 prosenttia. Ulkoinen tasapainon (NIIP ja vaihtotase) tilanne on myös heikko. Dirigistinen talousmalli ja matalan tuottavuuden massamaahanmuutto (Pariisin mellakat antavat osviittaa) rassaavat julkista taloutta. Demografia on heikko, eläkevastuut painavat, massamaahanmuutto maksaa (kriminaaliketjut yliedustettuina ja sosiaaliturvan ylikäyttö). Puolustusmenot rassaavat, vaikka Ranskalla on aktivistinen teollisuuspolitiikka. Tullit, konkelossa oleva poliittinen järjestelmä. Ranskan vaalit on keväällä 2027, ja siksi MFF halutaan Brysselissä valmiiksi ennen nuivien puolueiden esiinmarssia. AfD nousee Saksassa ja nuivat vastineet Ranskassa, kansallinen rintama ja Le Pen. Liberaali Eurooppa taivastelee, mutta ei tee juurisyille mitään. Ennustan kansallismielisten puolueiden nousua kaikkialla Euroopassa. Belfastissa jo kansa on kaduilla vastustamassa massamaahanmuuttoa kehitysmaista. Minimissään massamaahanmuutto johtaa julkisen talouden ongelmiin, pahimmillaan sisällissotaan Euroopassa. Välttäkäämme tätä kehitystä.
Iranin sota luo hintapaineita, kun tarjontashokit välittyvät energiamarkkinoilta kuluttajahintoihin. Inflaatio-odotusten nousu pakottaa EKP:n nostamaan korkoputken tasoa. Eilen talletuskorko nousi 25 peruspistettä, se oli hinnoiteltu jo euriboreissa. Korkojen nousu hidastaa investointeja, kulutusta, kysyntää. Heikentää talouskasvua ja työllisyyttä. Korkojen nousu vaikuttaa myös viiveellä valtionlainojen korkoihin, ja siten lisäävästi myös valtioiden alijäämiin. Korkokate pankeissa tosin vahvistuu, kun antolainauskorko nousee, mutta talletuskannan korko on jäykkä. Pankkisektorin kilpailuvirasto voisi olla paikallaan.
Valtioiden alijäämien kasvu voi olla iso ongelma, vaikka uudet EU:n finanssipoliittiset säännöt ohjaavat valtioita pysymään niiden nettomenourilla. Komissio on laskenut jäsenmaankohtaisen nettomenouran niin, että velkakestävyys turvataan. Nettomenouran poikkeamat pitää hoitaa jatkossa vain menoleikkauksilla tai veronkorotuksilla. Fiposääntöjen uhkavaikutus on kuitenkin heikohko, koska sanktioinnin pelotevaikutus ei ole uskottava (ei osapelitäydellinen Nash-tasapaino, peliteoreetikko sanoisi).
Inflaatio on nostanut Ranskan 10 vuoden obligaation tuoton 4 prosentin pintaan. Nimellinen talouskasvu Ranskassa on hidasta. Näin ollen velkadynamiikka on epäsuotuisaa, ja solvenssiriskit kasvavat. Velkadynamiikkaan vaikuttaa eniten juuri tuo koron ja nimellisen kasvun erotus perusjäämän ohella. Ranskan poliittinen järjestelmä on sellainen luonteeltaan, että siellä kovien budjettileikkausten tekeminen on todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Hallitukset tulevat ja menevät. Kansallinen rintama nousee.
Mitä sitten velkaantumisesta seuraa? Toisen maailmansodan aikaan moldovalaistaustainen amerikkalainen ekonomisti Abraham Lerner (1903-1982) kirjoitti kirjan funktionaalisesta rahoituksesta. Siinä korostettiin rahapoliittisen suvereniteetin merkitystä. Kotimaan valuutassa, omalle kansantaloudelle velkaantuminen ei Lernerin mukaan ollut vaarallista. Mutta Lerner varoitti ulkomaille velkaantumisen vaaroista. MMT-advokaatit ovat tehneet bastarditulkintoja Lernerin funktionaalisesta rahoitusteoriasta. On vaarallista kuvitella, että MMT pätisi euroalueella, emme ole rahapoliittisesti suvereeni. Bondimarkkinoiden hauraus on tosiasia, ja markkinakuri on todellinen asia. Luottoluokitusten rooli on edelleen tärkeä, ja korkeasta luottoluokituksesta kannattaa pitää kiinni, sillä valtion reittaus säteilee koko kansantalouden rahoituskustannuksiin. Euroalue on eräänlainen synteettinen kultakanta tai kiinteä regiimi, jossa maat velkaantuvat aina käytännössä ulkomaille. Siksi Ranskan keskuspankki esimerkiksi ei voi ostaa Ranskan valtion bondeja tai obligaatioita mielensä mukaan jälkimarkkinoilta omilta pankeiltaan tai markkinalta laajemmin.
Ranskan valtionbondimarkkina on maailman suurimpia. USA:ssa Fed voi periaatteessa ostaa liittovaltion paperia taseeseensa aika lailla helpommin. Kun keskuspankki ostaa pankeilta bondeja, ja hyvittää liikepankin keskuspankkitiliä ostosummalla, tämä kasvattaa keskuspankin tasetta. Rahoitus luodaan tyhjästä, kuten pankkienkin tapauksessa. Bondien ostamiseen liittyy riskejä, sillä kun keskuspankki ostaa valtion velkaa, se altistaa itsensä korkoriskille, koska korkotuotto on kiinteä, mutta keskuspankin rahoituskorko on vaihtuva (keskuspankin talletuskorko). Keskuspankki voi myös joutua kirjaamaan tulosvaikutteisia arvonmuutostappioita, jos se myy sijoitussalkussa (ANFA) olevan bondin takaisin happanevaan markkinaan. Toki keskuspankit voivat toimia periaatteessa negatiivisella pääomalla, koska keskuspankkeja ei koske vakavaraisuussääntely. Silti negatiivinen oma pääoma tarkoittaa ainakin sitä, että rahan uskottavuus horjuu, keskuspankin riippumattomuus horjuu, ja tuloutuksen valtion budjettiin lakkaavat vuosiksi. On budjettivallan kannalta vallan erikoista, että pienetkin rahoituspaketit valtioneuvoston taholta menevät perustuslakivaliokunnan etukäteissyyniin, mutta eurojärjestelmän tuhansien miljardien paketteja voi suvereenisti kuitata vaikkapa Mikkelin mökin laiturilta. Asia on monimutkainen, mutta fiskaalinen dominanssi johtaa siihen, että jossain vaiheessa parlamentit kiinnostuvat keskuspankkien ottamista riskeistä veronmaksajien piikkiin.
Euroalueen rahoitusvakausriskit liittyvät nähdäkseni juuri tällä hetkellä näihin määrättyihin isoihin valtionlainamarkkinoihin (Ranska, Espanja?), ja toisaalta pankkisektoriin. Pankkien kunto riippuu paljolti myös kotivaltion julkisen talouden kunnosta. Jos bondien arvot tippuvat, pankkien oma pääoma sulaa nopeasti, joka taas luo painetta valtion solvenssiin, koska markkinoilla edelleen oletetaan paljolti, että kotivaltio kuittaa pankkikriisin laskun. Suomessakin tästä on kokemuksia, kun SKOP ja säästöpankkisektori suli pankkikriisissä 1990-luvun alussa. Valtion perusti Valtion vakuusrahaston keväällä 1992, roskapankki Arsenalin yms. Suomella meni aika paljon rahaa ja poliittista pääomaa pankkipaketteihin Ahon hallituksen aikana.
Rahoitusjärjestelmä on minusta kiehumassa pikkuhiljaa yli. Siksi ennustan kirjassani paluuta jonkinlaiseen Bretton Woods -järjestelmään. Alkuperäinen järjestelmä purettiin jo 1970-luvun alussa. Kun USA velkaantui 1960-luvulla Vietnamin sodan vuoksi ja Lyndon Johnsonin Great Society -sosiaalivaltiohankkeen myötä, Ranska alkoi epäillä USA:n sitoumusta lunastaa dollarit kullassa. USA:han syntyi käytännössä kultamääräinen talletuspako, kun dollari oli saanut Bretton Woods – järjestelmän ankkurin roolin kultakannan takuumiehenä. Nixon irrotti dollarin kullasta 1971 elokuussa. Sen jälkeen länsimaiden valuutat ovat olleet puhdasta fiat-paperirahaa. IMF:n tilastojen perusteella velkaantuneisuus maailmantaloudessa on ennätystasolla, eli rahan vapauttaminen kullan ikeestä on nostanut velkavipua käytännössä kaikilla sektoreilla. Nämä sektoritaseiden kasvut ovat tietenkin myös riski.
Globaalissa geotaloudessa dollarin asemaa globaalina reservivaluuttana on vaikeaa haastaa. Dollarin vahva asema lähtee Bretton Woodsin konferenssista kesällä 1944. USA on edelleen maailman ykkössuurvalta, siksi dollarilla on vahva uskottavuus arvon säilyttäjänä. Charles Kindlebergerin mukaan dollarin hegemoninen asema perustuu osin myös juuri siihen, että Fed on tavallaan maailman keskuspankki. Se takaa eurodollarimarkkinan likviditeetin lainaamalla tarvittaessa dollareilta kaikille isoille keskuspankeille (swap-linjat), jotka voivat taas taata dollarilikviditeettiä lainkäyttöalueensa liikepankeille. On tärkeää ymmärtää, että dollareita voi periaatteessa luoda mikä tahansa pankki myös USA:n ulkopuolella, jos sen dollarilikviditeetti on taattu keskuspankin taholta. Eli keskuspankin lender of last resort -funktio on tärkeä tässäkin. Keskuspankki istuu suvereenisti rahoitushierarkian huipulla. Kehittyvissä talouksissa tulee ongelmia, kun FED nostaa korkoja. Euro ei kilpaile samassa sarjassa dollarin kanssa. EKP ei ole samalla tapaa maailmankeskuspankki kuin Federal Reserve. Euron asema reservivaluuttana on siis heikko verrattuna taalaan. EU:n komission eliitti hakee toisaalta eurolle tätä asemaa. Reservivaluutan rooli voi olla vaikeaa saavuttaa dysfunktionaalisessa eurojärjestelmässä. Jos vaikkapa Ranskan julkinen talous ajatuisi kriisiin, koko euroalue olisi vaarassa. Bondimarkkinan romahtaminen olisi tuolloin estettävissä vain Ranskan keskuspankin massiivisilla bondiostoilla. Tämä vaatisi taas vahvan ehdollisuuden, muuten pelastusoperaatio olisi laiton (Pringle yms). Tukiohjelmien ehdollisuus on myös poliittisesti välttämätöntä. Jos pelastettavan bondimarkkinan kotivaltion talouspolitiikkaa ei laitettaisi tiukalle matokuurille,syntyisi tilanne, jossa muut jäsenmaat voisivat tehdä alijäämäistä budjettipolitiikkaavailla huolta huomisesta, ja keskuspankki kuittaisi laskun.
Valtioiden ylivelkaantuminen tarkoittaisi euroalueella vahvaa fiskaalista dominanssia. Toki myös talouspolitiikan de facto – toimivallan valuminen komissiolle on omiaan ruokkimaan nationalismia, kuten Kreikassa, vrt. Kultainen aamunkoitto -natsipuolue. Keskuspankki joutuisi painamaan korkokäyrän alas sekä lyhyessä että pitkässä päässä. Tätä keskuspankki pelkää. Siksi fipo-säännöt keksittiin 1990-luvulla. Kun Maastrichtin sopimuksessa 1991 luotiin velkajarru, ja sovittiin 60 prosentin velkakatossa, pyrittiin juuri välttämään fiskaalista dominanssia. Kun siinä ei pysytty, luotiin vakaus- ja kasvusopimus, jota on täydennetty lukuisia kertoja. En ole vakuuttunut, että uudet fiposäännöt voivat estää velkakriisiä euroalueella. Ei sättiminen virkamieskomiteassa muuta isoa kuvaa. Vain markkinakuri bondimarkkinoilla saa talouspolitiikan kääntymään vastuulliseksi. Toki meillä Suomessa olemme sopeuttaneet tällä kaudella suoraan 6,5 miljardilla eurolla, joka on vahva suoritus.
Jos laajamittainen velkakriisi tulisi latinalaiseen Eurooppaan, Berlaymont’n kalapuikkoviiksimiehet pyrkisivät luomaan samalla fiskaalisen liittovaltion, ja euron asema sementoitaisiin samalla kansainväliseksi kilpailijaksi dollarille reservivaluuttana, ehkä se voisi eurokraattien silmissä kilpailla dollarin kanssa jopa dollarin asemasta petrodollarina. Massiivisessa velkakriisissä eurojärjestelmä, eli jäsenmaiden keskuspankit, joutuisivat ostamaan massiivisesti valtioiden bondeja pro rata. Nämä bondit voitaisiin EU:n haavekuvissa korvata yhteisillä eurobondeilla, joille tulisi yhteistakaus. Näin eurojärjestelmä voisi vaihtaa jäsenmaiden bondit eurobondeihin, ja lopuksi jäsenmaiden bondit voitaisiin vaikka repiä ja heittää roskakoriin. EKP pyrkinee siksi luomaan pankkisääntelyä siihen suuntaan, että eurobondien vakavaraisuuskohtelu olisi suotuisampaa verrattuna jäsenmaiden bondeihin.
Funktionaalisessa integraatiossa, tai liittovaltiossa kyökin oven kautta, on paljon ongelmia demokraattisen legitimiteetin näkökulmasta. Ukrainan sodan ja geotaloudellisen tilanteen vuoksi perussopimuksia ei uskalleta avata, ei uskalleta keikutella venettä, vaikka niin pitäisi demokratiassa ja avoimessa yhteiskunnassa tehdä. Olisi reilua, että jäsenmaiden ääni kuultaisiin avoimesti konventissa ja hallitustenvälisessä konferenssissa. Siten demokratia pitäisi toimia, ei kriisien kautta salamitaktiikalla. EU menee minusta vaarallisen nopeasti epädemokraattiseen ja teknokraattiseen suuntaan, jossa talouspolitiikan toimivaltaa siirretään salamitaktiikalla jäsenmailta komissiolle, vaikka perussopimusten mukaan talouspolitiikka on jäsenmaiden toimivallassa. Uuden rahoituskehysehdotuksen vastenmielisin aloite on NRPP-ohjelma, josta tulee valitettavasti uusi RRP-ohjelma, josta syntyy valtava määrä raportointia ja efektiivistä toimivallan siirtoa komissiolle talouspolitiikassa. Tämä on sitä faktista salamitaktiiikkaa. Unionin oikeuspalvelut antavat näistä aina EU-myönteisen tulkinnan.
Fiskaalinen dominanssi on joka tapauksessa euroalueella riski, ja jopa fiskaalinen hintatason teoria saattaa olla todellisuutta. On kuitenkin eroteltava normatiivinen ja positiivinen puoli argumentista. En pidä MMT-teoriaa hyvänä kehityksenä, mutta moni asia viittaa siihen, että menemme kohti MMT-maailmaa. Yksi instanssi MMT:n voittokulusta on keskuspankkien digitaalirahahankkeet. Digitaalinen euro voisi johtaa siihen, että jatkossa EKP:lla ja kansallisilla keskuspankeilla olisi käyttelytilikapasiteetti, eli kaikki kotitaloudet ja yritykset voisivat avata käyttelytilit keskuspankkiin. Tämä voisi johtaa houkutukseen tehdä rahataloudellista elvytystä, jos lamassa halutaan ostovoimaa ja kulutusta käyntiin. Kotitalouksien tileille voisi laittaa saldoa keskuspankista, joka vauhdittaisi kulutusta. Toisaalta, kun eurooppalaisessa paisuneessa sosiaalivaltiomallissa julkinen ylikulutus on valittu toimintatapa, ylivelkaantumiskriisitilanteessa on selvää, että ennen kuin koko järjestelmä päästettäisiin kaaokseen, keskuspankit joutuisivat pelastamaan valtiot, tässä olemme fiskaalisen dominanssin ytimessä. Bondimarkkinat näyttävät siis aika riskipitoiselta sijoitukselta määrätyissä euromaissa. Siksi sijoittajat hakevat parempaa tuotto-riski-suhdetta mm. osakkeista ja kullasta, ehkä kryptoistakin. Jos fiskaalinen dominanssi tulee, bondien reaalituotot varmaankin romahtavat. Silloin hintatason määrään valtioiden solvenssi ja maksukyky. Geopoliittinen riski on perusluonteeltaan inflatorinen. Jos geopoliittinen riski materialisoituu Taiwanissa, Iranissa, Ukrainassa jo koettua pahemmin, inflaatio ensivaiheessa nostaa korkoja, joka tappaa talouskasvun. Tämä olisi myrkkyä valtioiden velkakestävydelle. Korkotaso laskisi vasta, kun bondimarkkinat alkavat sulaa. Tässä tilanteessa olemme jo isoissa ongelmissa. EU-politiikka on sisällöllisestivaikeaa, ja kaukana tavallisen ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Silti näistä vaikeista teemoista pitäisi jaksaa jauhaa. EMU:uun mentiin vuonna 1994 sammutetuin lyhdyin, nyt ei kannata toistella samoja virheitä. Ymmärrän poliitikkojen tarpeen mennä kaikkiin ytimiin ja pöytiin tuolloin. Olemme kuitenkin nyt eri tilanteessa, kun olemme Natossa, ja EU:n turvallisuuspoliittinen ratio on kyseenalainen. Ainoa legitiimi ja oikea tie on vaatia perussopimusten avaamista ja avointa debattia filosofi Karl Popperin hengessä.
MATEMAATTINEN LIITE VELKADYNAMIIKASTA JA HINTATASON FISKAALISESTA TEORIASTA
Merkitsemme valtion velkaa D, korkoa i ja perusjäämää B (budjetin jäämä ilman korkomenoja). Tilinpitoidentiteetti on:
$$\dot{D}=iD-B$$
Eli velan aikaderivaattaan vaikuttaa korkomenot ja perusjäämä. Oletetaan, että nimellinen talouskasvu noudattaa
$$\dot{Y}=gY$$
Eli Y on nimellinen BKT, g on nimellinen hetkellinen talouskasvu.
Jos velkasuhde ei kasva äärettömyydessä eksponentiaalisesti, täytyy olla
$$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
Eli saatiin näppärästi valtion intertemporaalinen budjettirajoite. Se sanoo, että No-Ponzi -skenaarioissa velkasuhde/BKT täytyy vastata tästä ikuisuuteen diskontattuja perusjäämä/BKT -virtoja, kun ne diskontataan korko-kasvu-erotustekijällä.
Nyt pääsemme matematiikasta tulkintaan. Jos kerran tämä on aina voimassa rajoitteena, ja velkasuhde ei räjähdä äärettömyydessä, täytyy olla vaikkapa niin, että korko-kasvu-erotus täytyy olla sellainen, että yhtälö pitää kutinsa. Voimme hiukan mutkat oikoen tulkita erotuksen i-g talouden reaalikoroksi. Tehdäänpä nyt sellainen oletus, että pääomamarkkinoilla oletetaan, että tästä ikuisuuteen perusjäämä/BKT on odotusarvoinen joku vakio b. Silloin saamme, jos i>g,
Eli talouden reaalikorko täytyy olla yhtä suuri kuin perusjäämä jaettuna velalla. Tämä tarkoittaa sitä, että jos velkaa on paljon, reaalikorko täytyy olla matala, liki nolla. Tässä on niin sanottu hintatason fiskaalinen teoria. Sen pani alulle Christopher Sims 1990-luvulla. Sen oleellinen viesti on, että julkinen velkaantuminen määrää hintatason siten, että solvenssirajoite pitää. Olen johtanut solvenssirajoitteen yllä.
Matematiikka osoittaa, että reaalikorko näyttelee keskeistä roolia valtion solvenssin kannalta, ja näin ollen on olemassa ilmeinen riski sille, että jos valtion velkataakka kasvaa kovin suureksi, keskuspankit joutuvat ajamaan reaalikoron alas. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Valtion velan kustannus i tuppaa nousemaan, kun velkaa on paljon. Tämä on niin sanottu riskilisä. Silloin g, eli nimellinen talouskasvu täytyy kiihtyä, jotta reaalikorko pysyy alhaalla. Tätä tarkoitetaan sillä, kun velat inflatoidaan. Nimellinen talouskasvu on karkeasti reaalinen kasvu lisättynä inflaatiolla.
Jos matematiikkaa ei ole harrastanut yliopistotasolla, on matematiikka kieltämättä kokemuksena aika kuivaa. Yläastematematiikka on laskentoa ja lukiomatematiikka ainakin. Matematiikka kuitenkin tarjoaa korkeaa esteettistä nautintoa, jos oppii sen korkeamman kielen. Matematiikan estetiikan äärelle pääseminen on raskas tie, mutta se kannattaa kulkea. Se tuottanee samanlaista nautintoa kuin vaikkapa kaunis musiikki tai taide laajemmin. Itse koen kauniin matematiikan subjektiivisesti niin, että kaikki palaset loksahtavat jotenkin harmonisesti paikalleen abstrakteissa rakenteissa, ja se tuottaa erikoisella tavalla esteettistä nautintoa ja tyydytystä. Matematiikka löydetään, ehdottomasti. Matematiikka on universaalilogiikan muotokieltä, se kertoo meille mahdollisista maailmoista.
Matematiikka on kiistattomasti myös ihmiskunnan älyllisen toiminnan ylivoimaisesti korkein muoto. Matematiikka on täsmällistä, armotonta ja ei-poliittista. Se on korkeampaa ajattelua kuin teoreettinen filosofia, sillä vaikka analyyttinen filosofia on melko lähellä matematiikkaa, korkea matematiikka sisältää paljon enemmän. Wittgenstein tapaili sitä, minkä Kurt Gödel kuvasi yleisesti täsmällisesti ja täydellisesti. Suuret filosofit ovat aina myös matemaatikkoja. Descartes, Leibniz, Platon. Karl Popper oli varmaankin suurimpia 1900-luvun filosofeja, ja myös hän osasi matematiikkaa ja fysiikkaa. Popper on kirjoittanut jopa kirjan kvanttimekaniikan tulkinnoista, vaikka hänet tunnetaan yleisesti yhteiskuntafilosofiasta ja tieteenfilosofiasta yleisemmin. Matematiikka on myös tavattoman tehokas järjestelmä kuvaamaan luonnonilmiöitä. Tuntuu, kuin luonnon kirja olisi kirjoitettu todella matematiikan kielellä. Kauniin teorian ymmärtäminen tuo mielen harmoniaa ja tyyneyttä, matematiikalla on siis määrätty meditatiivinen ulottuvuus.
Omasta mielestäni esteettisesti kaikkein tyydyttävintä matematiikkaa on kompleksianalyysi, jota kutsutaan myös funktioteoriaksi. Funktioteoriassa tarkastellaan pääasiassa niin sanottuja holomorfisia funktioita ja meromorfisia funktioita.
Holomorfinen funktio voidaan tässä yhteydessä ymmärtää kaikkialla derivoituvaksi funktioksi jossakin kompleksitason alueessa. Holomorfisen funktion arvojoukko on myös kompleksitasossa. Tarkastellaanpa.
Kompleksitason luku z määritellään:
Kompleksitasolla siis x on x-akselin koordinaatti, ja y on pystysuoran imaginääriakselin koordinaatti. Yksinkertainen olio kompleksitasolla on yksikköympyrä. Sen määrittää parametrisaatio:
Nyt on helppoa nähdä Eulerin kaavan merkitys:
Eli yksikköympyrän länsireunassa ympyrän koordinaatti kompleksitasossa on -1 (pii-kulma on 180 astetta kiertoa vastapäivään, kun aloitamme laskennan koordinaatista 1).
Jos merkitsemme holomorfista funktiota
Derivoituvuusehto erotusosamäärällä on ankara: voimme ottaa raja-arvon imaginääriakselia pitkin ja sen täytyy olla sama kuin reaaliakselia pitkin otettu raja-arvo, tästä saamme niin kutsutut Cauchy-Riemann -ehdot (alaindeksit ovat osittaisderivaattoja):
Holomorfisuudesta seuraa, että itse asiassa sekä u että v ovat harmonisia funktioita, ja toteuttavat kumpainenkin erikseen Laplacen yhtälön.
Holomorfiset funktiot ovat jossakin mielessä siis erittäin säännöllisiä. Niiden rakenne lokaalisti predestinoi globaalin käyttäytymisen.
Seuraava tulos on keskeinen. Cauchyn integraalilause.
Holomorfisen funktion suljettu käyräintegraali alueessa, jossa f on holomorfinen, on nolla. Eli symbolisesti:
Lauseen vastine on vektorianalyysissä gradienttikentän käyräintegraali. Konservatiivisen kentän tekemä työ suljetun silmukan yli on nolla.
Vielä maagisempi on Cauchyn integraalikaava. Se sanoo, että holomorfisen funktion arvo jossakin pisteessä kiekossa saadaan integroimalla funktio kompleksitason kiekon reunan yli, eli:
Kyseesä on eräänlainen väliarvolause, joka liittyy siihen, että holomorfisen funktion reaaliosa ja imaginääriosa ovat kumpikin harmonisia funktioita. Kuvittele kiertäväsi metsän reuna, ja pelkästään näkemällä puuston reunalla pystyt tietämään,millainen puusto on metsän keskellä! Fantastisen kaunis matemaattinen lause.
Holomorfisille funktioille voidaan antaa myös potenssisarjaesitys, jota kutsutaan Laurent’n sarjaksi, eli
Laurent’n sarja on kurantti holomorfisille funktioille jossakin renkaassa. Integroimalla vastapäivään renkaan sisällä umpinaista polkua puolittain, saamme Residylauseen:
Kaikki muut termit integroituvat nollaan, paitsi termi
Tämä on veikeä. Kyseessä on kompleksisen logaritmin ominaisuus. Residylausetta voidaan soveltaa integroinnissa.
Meromorfiset funktiot ovat sellaisia holomorfisia funktioita, joilla on napoja. Esimerkiksi voimme tutkia funktiota:
Navat ovat selvästi -i ja i. Integroimalla puoliympyrällä, voidaan esimerkiksi epäoleellinen integraali laskea:
Tämä on selkeä esimerkki residylauseen voimasta.
Suomalaisintellektuelli Rolf Nevanlinna (1895-1980)tutki juuri meromorfisten funktioiden arvojenjakautumisteoriaa. Olli Lehto on kirjoittanut hyvän elämäkerran Rolf Nevanlinnasta : Korkeat maailmat – Rolf Nevanlinnan elämä (Otava 2001).
Suomalaiset ovat kunnostautuneet funktioteoriassa. Mielenkiintoinen sattumus muuten, että ranskalainen matemaatikko Andre Weil oli talvisodan alkupäivinä Nevanlinnan vieraana Suomessa, kun VALPO pidätti hänet vakoilusta epäiltynä. Andre Weilin tunnettu sisko Simone Weil oli filosofi ja mystikko. Suomeksi Simone Weililta on ilmestynyt ainakin Painovoima ja Armo, jossa Weil avaa kristillistä mystiikkaansa. Weil oli etnisesti juutalainen, mutta koki mystisen kokemuksen Fransiskus Assisialaisen rukouskappelissa, ja kääntyi efektiivisesti kristityksi.
Simone Weilin kiinnostus filosofiaan ja mystiikkaan ei ole yllättävää, sillä veljensä Andre oli algebrallisen geometrian alalla kunnostautunut, lahjakkuus kulkenee suvussa.
Tieteenhistoriassa Tornionjokilaakso on jäänyt tunnetuksi ranskalaisen retkikunnan matkasta 1700-luvun alkupuolella (1736-1737). Tutkimusmatkan tarkoituksena oli osoittaa, että maapallo on litistynyt navoiltaan. Siinä onnistuttiin. Newton oli oikeassa.
Retkikunnan johtajana toimi Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698-1759). Maupertuis oli ranskalainen intellektuelli, monialainen seikkailija ja elostelija. Vuonna 1744 hän esitteli Pariisissa Pienimmän Vaikutuksen Periaatteen, jonka mukaan luonto toimii pienimmän riesan ja vaivan mukaan, yksinkertaisesti. Maupertuis täydensi ajatteluaan vuosina 1745-1746, myös Preussin tiedeakatemiassa. Maupertuis kirjoitti myös evoluutiosta, seksuaalisuudesta ja monesta muusta luonnofilosofisesta kokonaisuudesta.
Isaac Newton (1643-1727) kirjoitti vapaasti lainaten seuraavaan tapaan: ”Jos olen nähnyt pidemmälle, johtuu se siitä, että olen seissyt jättiläisten harteilla.”. Teoreettista fysiikkaa voitaisiin kutsua myös luonnonfilosofiaksi, sillä useimmat valistuksen kauden ja tieteellisen vallankumouksen ajattelijat olivat yht’aikaisesti filosofeja ja fyysikkoja, matemaatikkojakin. Luonnonfilosofian muutos moderniksi teoreettiseksi fysiikaksi oli asteittainen. Varmaankin on kuitenkin niin, että ennen Kopernikusta, Kepleriä ja Galileita ei ollut varsinaista kunnollista fysiikkaa edes olemassa.
Ranskalainen analyyttinen filosofi Rene Descartes (1596-1650) tunnetaan yleisesti tiedon rajoja koskevista ajatuksistaan, mutta Descartes oli myös matemaatikko ja fyysikko. Descartes kehitti liikemäärän käsitteen, ja ennakoi liikemäärän säilymislain. Aristoteles oli kuitenkin jo esittänyt antiikin ajalla, että ”Luonto ei tee mitään turhaan.” Aristoteelisessa metafysiikassa teleologialla oli keskeinen painotus. Teleologinen metafysiikka näkyy eritoten yleisnero G.W. Leibnizin (1646-1716) ajattelussa. Leibnizin paras mahdollinen maailma on teesi siitä, että jos ja kun Jumala on olemassa, täytyy tämän maailman olla paras mahdollinen maailma. Vaikka näemme pahuutta ja kärsimystä, voi olla niin, että emme pysty näkemään kaikkia kausaliteetteja asioiden välillä, joten emme pysty ymmärtämään, miksi kaikki on tarpeellista kokonaisuuden kannalta. Parhaan mahdollisen maailman pitäisi siis näkyä myös luonnonlaeissa. Leibniz varmastikin myötävaikutti paljon siihen, että myöhemmin fysiikassa on otettu käyttöön nk.vaikutusperiaatteet.
Leibniz tunnetaan toki hänen ajatuksestaan ’parhaasta mahdollisesta maailmasta’, mutta Leibniz kirjoitti myös tarkemmin luonnonperiaatteista esimerkiksi esseessään Tentamen anagogigum (1696): […täydellisyyden periaate ei rajoitu pelkästään yleiseen vaan ulottuu olioiden ja ilmiöiden yksityiskohtiin ja muistuttaa siinä optimaalisten muotojen metodia, eli muotojen, jotka esittävät maksimin tai minimin.] Leibnizin esseessä näkyy selvästi finaalisten syiden arkkitehtoniikka, mikä periytyy varmaankin paljolti aristoteelisesta metafysiikasta. Vuodesta 1695 alkaen Leibniz oli kirjoittanut elävästä voimasta (vis viva), eli suureesta:
$$mv^2$$
Leibnizin mukaan elävä voima säilyy universumissa. Toisaalta samassa esseessään ”Specimen dynamicum” hän esittää myös kuolleen voiman käsitteen (vis mortua). Leibniz ei käsittääkseni vielä päässyt pohdinnoissaan tämän pidemmälle. Elävä voima vastaa klassista kineettistä energiaa, ja kuollut voima vastaa potentiaalienergiaa. Mekaniikka on tanssia elävän ja kuolleen voiman välillä.
Ranskalainen matemaatikko ja fyysikko Emilie du Chatelet (1706-1749) teki mittauksia putoavilla kappaleilla, ja muotoili energian säilymisperiaatteen. Chatelet oli myös intellektuellikirjoittaja Voltairen rakastajar, ja hänellä oli mittavaa kirjeenvaihtoa mm. Leonhard Eulerin (1707-1783) sekä Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n (1698-1759) kanssa. Chatelet’n kirjeenvaihto ei ole säilynyt kuin osin, joten emme tiedä tarkkaan, mikä Chatelet’n vaikutus on ollut myöhempään fysiikkaan ja luonnonfilosofiaan. Chatelet käänsi Newtonin Principian ranskaksi, ja spekuloi mm. johdannaisilla. Erittäin edistyksellinen nainen 1700-luvun Euroopassa! Suomalainen säveltäjä Kaija Saariaho (1952-2023) on säveltänyt Chatelet’n innoittamana oopperan Emilie.
Maupertuis ja pienin vaikutus
Ranskalainen Maupertuis esitti siis viimein vuonna 1746 metafyysis-teologisen periaatteensa luonnonlaeista. Tämä pienimmän vaikutuksen periaate sanoi, että luonto toimiessaaan minimoi määrätyn suureen, joka on Maupertuis’n mukaan:
$$\int mv dx$$
Voltaire riitautui Maupertuis’n kanssa, sillä ilmeisesti he olivat molemmat kiinnostuneita eroottisessa mielessä samasta naisesta, juuri Emilie du Chatelet oli heidän intohimonsa jaettu kohde. Voltaire syytti Maupertuis’n plagioineen pienimmän vaikutuksen periaatteen, ja Samuel König (1712-1757) väitti Maupertuis’n varastaneen idean Leibnizilta. Toki Leibniz oli tukenut mm. Fermat’n ajatuksia valosta ja optiikasta, mutta edelleen Maupertuis on ensimmäinen, joka on todistetusti esittänyt periaatteen selkeässä, matemaattisessa muodossaan. Periaate siis sanoo, että kappale kulkee sellaista polkua, joka minimoi yllä esitetyn integraalin arvon. Matematiikkaa tuntevat näkevät nopeasti, että integraali liittyy Leibnizin elävään voimaan, jos teemme muuttujanvaihdoksen, ja saamme vaikutusintegraalin:
$$\int m v^2 dt$$
Eli Maupertuis’n Pienimmän vaikutuksen periaate liittyy juuri elävän voiman minimoimiseen. Lagrangen mekaniikassa integraaliin lisätään vielä potentiaalienergia. Potentiaalienergia liittyy matemaattisesti avaruuden metrisiin ominaisuuksiin, ja abstraktimmin teema liittyy polkujen pituuksien minimointiin tai ainakin stationäärisuusehtoihin. Tämä liittyy nähdäkseni taas siihen, että luonto on robusti. Maupertuis’n jälkeen klassisen mekaniikan täydellistivät nerokas sveitsiläinen matemaatikko Leonhard Euler (1707-1783) ja italialainen matemaatikko Joseph-Louis Lagrange (1736-1813). Irlantilainen William Rowan Hamilton (1805-1865) jatkoi mekaniikan kehittelyä, ja esitteli pienimmän vaikutuksen periaatteen Hamiltonin periaatteena.
kuva:Postimuseo
Torniossa tavataan!
Syyskuussa 4-6.9. Torniossa järjestetään juhlavuoden Symposium, Maupertuis 290.
Pienimmän vaikutuksen periaate on tavattoman tärkeä teoreettisessa fysiikassa. Oikeastaan kaikki keskeiset luonnonlait voidaan lausua sen avulla, kun ”vaikutus” valitaan sopivasti, sähkömagnetismi, painovoima, kvanttimekaniikka, optiikka. Vuosi sitten julkaisimme artikkelin, jossa metrisen tensorin vaihteluvaikutusta minimoimalla Weyl -avaruusajassa johdamme sähködynamiikan. Luonto suosii pienintä vaikutusta. Olen puhumassa Torniossa teemasta, ja osallistun paneelikeskusteluun. Tarkoitus on käydä myös retkikunnan jalanjäljissä Pellossa ja Ylitorniossa mittauspaikoilla.
MATEMAATTINEN LIITE
Hamiltonin periaate voidaan lausua muodossa: aseta tämän alla olevan integraalin variaatio nollaksi:
$$ \int (T-V)dt$$
$$L=T-V=\frac{1}{2}mv^2-V(x)$$
Missä T on kineettinen energia ja V on potentiaalienergia.
Optimaalisuusyhtälö yllä olevan tehtävän ratkaisuna on täsmälleen Newtonin toinen laki, eli
$$F=ma$$
Usein on hyödyllistä pohtia erilaisia ’duaalipareja’, hyvä ja paha, mies ja nainen jne. Fysiikassa erityisen hyödyllinen ’duaali’ on kokonaisenergia. Kutsumme sitä Hamiltoniaaksi keksijänsä mukaan.
$$H=p\frac{dq}{dt}-L$$
William Rowan Hamilton (1805-1865) oli irlantilainen matemaatikko ja fyysikko. Hamiltoniaani, H, on systeemin kokonaisenergia, ja p on kanoninen liikemäärä, q on kanoninen koordinaatti. Kyseessä on näppärä temppu, jolla saamme esitettyä mekaniikan probleeman ’duaaliavaruudessa’. Hamiltoniaani on siis Lagrangiaanin ns. Legendre-duaali. Adrien-Marie Legendre (1752-1833) oli ranskalainen matemaatikko. Teoreettisen fysiikan opiskelijat törmäävät Hamiltonin mekaniikkaan yleensä teoreettisen mekaniikan kurssilla.
Klassisessa mekaniikassa voidaan osoittaa tietyin ehdoin, että kanoninen liikemäärä on:
$$p=\nabla S$$
Missä S on stationäärinen arvo optimoitavalle integraalille, kuten on yllä esitetty. Kolmio tarkoittaa gradienttioperaattoria, eli derivaattaoperaattoria kanonisten koordinaattien suhteen.
Hamiltonin funktio saadaan siis muotoon:
$$H=\nabla S \frac{dq}{dt}-L$$
Toisaalta voimme tarkastella Hamiltonin pääfunktion kokonaisaikaderivaattaa, per määritelmä:
$$\frac{dS}{dt}=\nabla S \frac{dq}{dt}+\frac{\partial S}{\partial t}$$
Koska pääfunktion kokonaisaikaderivaatta on systeemin Lagrangiaani, ja toisaalta sijoittamalla pääfunktion gradientin sisältämän termin yllä, saadaan ensin:
$$L=\nabla S \frac{dq}{dt}+\frac{\partial S}{\partial t}$$
Eli:
$$\frac{\partial S}{\partial t}+\nabla S \frac{dq}{dt}-L=0$$
Tästä saadaan heti:
$$\frac{\partial S}{\partial t}+H(q,p)=0$$
Tämä niin sanottu Hamilton-Jacobi -yhtälö on epälineaarinen osittaisdifferentiaaliyhtälö, ja se on monin tavoin mielenkiintoinen. Derivoimalla sitä kanonisen koordinaatin suhteen siitä saadaan heti Newtonin toinen laki. Se voidaan kirjoittaa yksinkertaisesti näin:
$$\frac{\partial p}{\partial t}+m\nabla v v=-\nabla V$$
Eli
$$\frac{dp}{dt}=-\nabla V$$
Sanoin: liikemäärän kokonaisaikaderivaatta on verrannollinen potentiaalienergian negatiiviseen gradienttiin. Tämähän on siis Newtonin toinen laki jälleen. Emme tarvinneet edes varsinaisia Hamiltonin yhtälöitä, jotka ovat Hamilton-Jacobi -osittaisdifferentiaaliyhtälön ns. karakteristiset yhtälöt.
Hamiltonin yhtälöt vastaavat mekaniikan ”hiukkastulkintaa”, koska ne ovat
$$\frac{dq}{dt}=\frac{\partial H}{\partial p}$$
Sekä
$$\frac{dp}{dt}=-\frac{\partial H}{\partial q}$$
Alempi yhtälö on jälleen Newtonin toinen laki. Nämä yhtälöt vastaavat alkuperäisen Euler-Lagrangen stationaarisuusehtoa :
Emmy Noether (yllä, 1882-1935) on ehkä suurin naispuolinen teoreettinen fyysikko. Noether kehitti syvällisen linkin olioiden symmetrian ja säilymislakien suhteen. Keksin, miten Noetherin teoreemat näkyvät helposti Hamilton-Jacobin teoriassa. Voimme derivoida Hamilton-Jacobin yhtälön ajan suhteen, jolloin saamme:
Jos nyt yhtälön ensimmäinen termi häviää, Hamiltoniaani, eli systeemin kokonaisenergia on ajasta riippumaton vakio. Jos pääfunktion osittaisderivaatta ajan suhteen kommutoi kokonaisderivaatan kanssa, (näin on, mutta ei yleisesti), saamme
Koska pääfunktion ajan kokonaisderivaatta on Lagrangiaani, saamme:
$$\frac{\partial L}{\partial t}+\frac{dH}{dt}=0$$
Eli jos Lagrangiaani on symmetrinen ajan suhteen (ei riipu eksiplisiittisesti ajasta) –> systeemin kokonaisenergia säilyy. Tämä on Noetherin teoreema hyvin lyhesti osoitettuna.
A team of researchers led by Jussi Lindgren has introduced a purely geometric theory that fulfills Einstein’s dream of unifying electromagnetism and gravity. By utilizing Weyl geometry and differential calculus, the study proposes that fundamental forces are not external objects but intrinsic distortions of spacetime. In this framework, electric charge is defined as a local compression of spacetime, while light is viewed as a ripple within the same geometric fabric. This model successfully derives nonlinear field equations that reduce to Maxwell’s classical equations in linear cases, providing a mathematical bridge between general relativity and quantum phenomena. Furthermore, the theory offers a potential foundation for anti-gravity propulsion by suggesting that manipulating spacetime geometry could produce thrust without traditional propellants.
In stochastic analysis (a branch of advanced mathematics) we deal with continuous random processes. These processes can model for example a financial asset, such as shares or interest rates or whatever. In statistical physics we deal with statistical ensembles. These are created by diffusions. Options pricing utilizes diffusion theory heavily. Quantum mechanics can be formulated through diffusion theory, when we consider probability waves and state vectors in a Hilbert space. There is a link, and I believe the key here is the generator of the continuous Markov process: in abstract we deal with duality between partial differential equations and stochastic processes.
A special type of stochastic process is the diffusion process. These processes are characterized by continuous sample paths (no jumps). Moreover, they are Markov processes. This means that they do not possess any memory. A typical (time-homogeneous) diffusion process would look like this:
$$dX_t=b(X_t)dt+\sigma(X_t)dW_t$$
where
$$W_t$$
is a standard Wiener process or Brownian motion. Wiener process has stationary increments, and is a normal martingale, the continuous analogue of a simple random walk. It has rough sample paths, but its dual is the theory of harmonic functions, the beauties of potential theory (and of basically all complex analysis btw.)
Diffusions can be paired to elliptic second order differential operators
The function b is the drift function and sigma (diagonal matrix) represents the amplitude of the noise from independent Brownian motions. With such a diffusion we can associate a second order elliptic differential operator called the infinitesimal generator:
This is pedagogically the key object. We need to understand how this generator gives us all information we need about Markov diffusions. The generator is associated with something called the Markov semigroup. The semigroup essentially tells us that we can divide a probabilistic transition from A to C in two parts: from A to B and from B to C (Chapman-Kolmogorov equations). This corresponds to the multiplication of Markov chain matrices. The generator is just the infinitesimal version corresponding to Markov semigroups for continuous diffusions.
Options theory in short
The link between diffusions and elliptic operators gives us the beautiful duality between stochastic differential equations and partial differential equations. This means that solutions of PDEs can be seen as certain expectations of stochastic processes. This is essentially how we can solve and option price for financial markets through a Black-Scholes PDE. Duality! This can be shown via the Feynman-Kac duality formula.
Thermodynamics is about symmetry, self-adjoint infinitesimal generators and reversible diffusions
If we can define the operator adjoint of the infinitesimal generator in space L^2, we can in particular demand that the operator is self-adjoint. This gives us the class of reversible diffusions. These are of great interest to us. We can show that self-adjoint generators correspond to gradient drifts (with constant diffusion matrices). This in turn gives us ergodicity and stationary distributions for the diffusion, which allows us to calculate ensemble averages. These averages are important as they correspond to time averages for ergodic processes.
If we consider statistical mechanics, we can study a collection of particles and we perhaps wish to know what is the equilibrium distribution of particles. We may thus model the test particle through the diffusion as above. Then, as the Fokker-Planck PDE is of the form
Where L star is the operator adjoint of the infinitesimal generator of the diffusion.
The stationary solution is obviously given by:
$$\mathcal{L}^{*}\rho=0$$
This distribution gives us the thermodynamics of equilibrium, as the transition probability reaches a stationary state. This is due to the property of the drift and diffusions, they have to obey a property called detailed balance. The inverse problem is also interesting: given a stationary distribution, find a reversible diffusion which converges to it (fast).
Financial Times -aviisissa oli juttua tänään fiskaalisesta dominanssista. Kyse ei ole BDSM-leikeistä, vaan rahapoliittisen itsenäisyyden uskottavuudesta ja mahdollisesta rapautumisesta voimakkaan julkisen velkaantumisen tilanteessa. Katsotaanpa.
Globaali velka suhteessa tulopohjaan on noussut kiihtyvästi ja on melko lailla historiallisella ennätystasolla, ks.kuva alla(lähde: IMF):
Bretton Woods -valuuttajärjestelyn hajoamisen jälkeen (1971), rahoitus on ollut melko globaalia ja vapaata, ei ole juuri isoissa valuutoissa kiinteitä kursseja, pl. euroalue sisäisesti, pankit ovat rajat ylittäviä toimijoita, pääoman ja ihmistenkin liikkuvuus on vapaata. Sen jälkeen ollaan oltu tosiaan vapaassa fiat-regiimissä. Kirjassani Ohjaustalous vai näkymätön käsi? tätä teemaa käsitellään syvällisemmin. Vanheneva väestö, alhainen tuottavuus, alhainen syntyvyys sekä korkeat velat nostavat riskejä fiskaaliselle dominanssille. Fiskaalisessa dominanssissa keksuspankki joutuu painamaan korkoja alas ja sallimaan korkean inflaation, jotta valtion solvenssi on turvattu. Katsotaan lukiomatematiikalla:
Tarkastellaan valtion velkaa matemaattisesti, jatkuvassa ajassa. Merkitsemme valtion velkaa D, korkoa i ja perusjäämää B (budjetin jäämä ilman korkomenoja). Tilinpitoidentiteetti on:
$$\dot{D}=iD-B$$
Eli velan aikaderivaattaan vaikuttaa korkomenot ja perusjäämä. Oletetaan, että nimellinen talouskasvu noudattaa
$$\dot{Y}=gY$$
Eli Y on nimellinen BKT, g on nimellinen hetkellinen talouskasvu.
Jos velkasuhde ei kasva äärettömyydessä eksponentiaalisesti, täytyy olla
$$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
Eli saatiin näppärästi valtion intertemporaalinen budjettirajoite. Se sanoo, että No-Ponzi -skenaarioissa velkasuhde/BKT täytyy vastata tästä ikuisuuteen diskontattuja perusjäämä/BKT -virtoja, kun ne diskontataan korko-kasvu-erotustekijällä.
Nyt pääsemme matematiikasta tulkintaan. Jos kerran tämä on aina voimassa rajoitteena, ja velkasuhde ei räjähdä äärettömyydessä, täytyy olla vaikkapa niin, että korko-kasvu-erotus täytyy olla sellainen, että yhtälö pitää kutinsa. Voimme hiukan mutkat oikoen tulkita erotuksen i-g talouden reaalikoroksi. Tehdäänpä nyt sellainen oletus, että pääomamarkkinoilla oletetaan, että tästä ikuisuuteen perusjäämä/BKT on odotusarvoinen joku vakio b. Silloin saamme, jos i>g,
Eli talouden reaalikorko täytyy olla yhtä suuri kuin perusjäämä jaettuna velalla. Tämä tarkoittaa sitä, että jos velkaa on paljon, reaalikorko täytyy olla matala, liki nolla. Tässä on niin sanottu hintatason fiskaalinen teoria. Sen pani alulle Christopher Sims 1990-luvulla. Sen oleellinen viesti on, että julkinen velkaantuminen määrää hintatason siten, että solvenssirajoite pitää. Olen johtanut solvenssirajoitteen yllä.
Matematiikka osoittaa, että reaalikorko näyttelee keskeistä roolia valtion solvenssin kannalta, ja näin ollen on olemassa ilmeinen riski sille, että jos valtion velkataakka kasvaa kovin suureksi, keskuspankit joutuvat ajamaan reaalikoron alas. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Valtion velan kustannus i tuppaa nousemaan, kun velkaa on paljon. Tämä on niin sanottu riskilisä. Silloin g, eli nimellinen talouskasvu täytyy kiihtyä, jotta reaalikorko pysyy alhaalla. Tätä tarkoitetaan sillä, kun velat inflatoidaan. Nimellinen talouskasvu on karkeasti reaalinen kasvu lisättynä inflaatiolla.
Vuonna 1987 markkinoille tuli edullinen, Commodoren 16-bittinen, 7 MHz pelikone 1 MB:n keskusmuistilla, Amiga 500. Se oli paranneltu versio C64:sta, ja siinä oli loistavat grafiikat ja äänet verrattuna kaikkiin kilpailijoihin. Se oli halvempi versio Amiga 1000 -koneesta. Omat Amiga-muistoni liittyvät karkeasti vuosiin 1990-1993. PC löi läpi pelikoneena viimeistään vuonna 1994, kun Doom yms. tulivat markkinoille Suomessa.
kuva: Wikimedia commons
Listaan alla oman muistini mukaan parhaat pelit, TOP 50, mitä Amigalle oli saatavilla, ja mitä ainakin itse pelailin. Listasta puuttuu siis pelejä, kuten vaikka Settlers ja Civilization, koska en pelannut niitä koskaan Amigalla. En ole myöskään listannut listaan kaikkia hyviä tekstiseikkailuja, koska olen halunnut pitää listan genreltään monipuolisena.
1990-luvun pelaajista moni tuottaa varmaan lisäarvoa IT-sektorilla. Itse jotenkin tipahdin lukioon mennessä tietokoneista, nykyisin pelaan vain harvoin, ja lähinnä suurstrategiaa. Pelaaminen on kuitenkin tulevaisuuttakin, ja kun tulee aidosti epälineaariset, dynaamiset, AI:n ohjaamat pelit fotorealistisina VR-maailmassa, on selvää, että kysyntä räjähtää (oleellisesti simuloitua elämää). Nyt kannattaa suunnata sinne, jos on nuori ja nälkäinen. Itse olen jo elämän B-puolella :), ja käytän loppuelämän muissa yhteiskunnallisissa ja tieteellisissä askareissa. Anyways, alla lista. Toivottavasti tulee ainakin joillekin teistä nostalgiatulvahdus.
50: Robocop 1 ja 3
Paul Verhoevenin loistavasta dystopialeffasta tehty Oceanin lisenssi, 1987. Jatkoleffat olivat paskaa, mutta Robocop 3 oli hyvä pelinä.
49: Test Drive II
Loistava ajopeli Accoladelta, vuodelta 1989. Ajat kilpaa ja väistelet poliiseja. Hyvät äänet ja maisemat.
48: New Zealand Story
Tipuemon pitää pelastaa poikaset tässä kelpo tasohyppelyssä. Ocean 1988.
47: Operation Thunderbolt
Israelin 1970-luvulla tekemään antiterrorismioperaatioon viittaava räiskintä Oceanilta. Hyvä tunnelma ja musa. 1989
46: Rick Dangerous
Indyn vanavedessä kulkeva tasohyppely. Hyvä musiikki ja tunnelma. Firebird, 1989.
45: Dogs of War
Eliten vuonna 1989 julkaisema räiskintä. Perustuu ehkä löyhästi samannimiseen leffaan ja kirjaan. Vanha kivuton kuvassa (tietäjät tietää).
44: Terminator 2
T2 oli jysäyttävä elokuvakokemus 10-vuotiaalle. Tykkäsin myös tästä Oceanin lisenssipelistä, etenkin jääneet mieleen ne puzzle-osiot ja HD:lla ajaminen. 1991.
43: Last Ninja II
1980-luvulla oli ninjaboomi. American Ninja, Karate Kid yms. Pelattavuus tässä oli heikohko, mutta oli kyllä hyvä aikanaan. System 3. 1990.
Electronic artsin humoristinen talvipelipläjäys. Kuka muistaa lumisodan ja laskettelun talon katolta? 1990.
40: Beach Volley
Oceanin rantalentis on mukavaa ajanvietettä hyvillä musiikeilla. 1989. Ocean.
39: Shufflepuck Cafe
Hauskaa ajanvietettä. Yksinkertaisuudessaan loistava. Vähän kuin fudispelit baareissa.
38: Silk Worm
Tunnusmusiikin bassoraita, pelkkää räiskettä ja ei mitään ylimääräistä, toimii. 1988, Virgin.
37: Fiendish Freddy’s Big Top ’o Fun
Velkainen sirkus ja erilaisia hassuja temppuja, oli hassu ja hauska peli, vuodelta 1989, Mindscape.
36: IK+ System 3 -pelitalon julkaisema IK+, vuodelta 1988. Kyseessä on hulvaton karatepeli, jossa on loistava musiikki ja pelattavuus. Lisäksi jollain napilla (en muista) sai pudotettua karatekojen housut kinttuun. Ehdoton valinta. Pelissä saa myös torjua erilaisia palloja kilven avulla. Simppeliä, toimii.
35: Shadow of the Beast
Tämä Psygnosis – pelistudion julkaisema tasohyppely oli vuonna 1989 vallankumouksellinen. Grafiikka on sulavaa, musiikki erinomaista ja tunnelma sopivan esoteerinen. Pelissä on hieno ja ahdistava tunnelma. Vaikea pelinä.
34: The Great Giana Sisters
Tämä saksalainen Super Mario – klooni oli varmaankin ensimmäisiä Amigan kunnollisia tasohyppelyjä. Erittäin hyvä musiikkiraita ja pelattavuus. Julkaisija Rainbow Arts (1988).
33: Kick off 2
Paras fudispeli Sensible Soccerin jälkeen. Erinomainen pelattavuus. Tätä tuli tahkottua naapurin kanssa joskus vuonna 1990 tunteja ja tunteja peräjälkeen. Grafiikka ei kummoista, mutta toimii. Anco/Dino Dini.
32: Hostages
Astut antiterroristiosaston saappaisiin tässä ranskalaisen pelitalo Infogramesin pelissä vuodelta 1988. Tarkka-ammuntaa ja terroristien napsintaa sisätiloissa. Tunnelmaltaan oivallinen peli, ja hyvät musiikit.
31: Leisure suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (ja II -III)
Pehmopornoa vähän paremmilla grafiikoilla. Sierra 1991. Muutkin Larryt hyviä
30: Super Cars
Peli vuodelta 1990. Magnetic Fields – tunnusmusiikki oli vaikuttava, ja pelissä autoihin voi ostaa ohjuksia yms. jippoja ja lisävarusteita. Erinomainen musiikki ja hyvä pelattavuus, sai jatkoa, jatko-osa Super Cars II myös erinomainen.
29: Future Wars
Ranskalainen Delphin teki loistavia seikkailupelejä, kuten tämän scifi-seikkailun vuodelta 1989, jossa mm. aikamatkailua ja alieneita. Erittäin hyvä aikansa peliksi.
28: Elvira – Mistress of the Dark
Accoladen julkaisema (1990) ja Horrorsoftin kehittämä kauhupeli samannimisen kulttielokuvan pohjalta. Pelissä sankarin täytyy pelastaa Elvira pahalta äitipuolelta, pelissä on mm. ihmissusia, vampyyreja ja kidutuskammio kahleineen.
27: Marble Madness
Electronic Arts -studion jo vuonna 1986 julkaisema pallonhallintapeli. Simppeli, mutta erittäin koukuttava. Inertia hyvin koodattu sisään.
26: Lotus Esprit Turbo Challenge
Gremlin/Magnetic Fields 1990. Tämä on parhaita Amigan autopelejä, sulava grafiikka ja hyvä musiikki. Erinomaista aivot narikkaan -pelaamista.
25: Space Quest III
Sierralla oli useampi hyvä tekstiseikkailu. Space Quest -sarja parodioi genren leffoja, ja muistaakseni tässä oli ainakin Arskakin hahmona mukana. Nämä olivat hauskoja ongelmanratkaisupelejä, vaikeita tosin. 1989.
24: Colonel’s Bequest
Sierran parhaita tekstiseikkailuja. Laura Bow, harrastelijaetsivä, jahtaa perintöä tavoittelevaa murhaajaa Lousianassa, kartanossa. Ei kannata mennä suihkuun! Hyvä Hitchcockin tunnelma, mukavia muistoja. Sierra 1989.
23: It came from the desert II: antheads
Tässä Cinemawaren hyvässä jatko-osassa on löytynyt toinen kuningatarmuurahainen, ja taas mennään. Muistaakseni sairaalasta piti ryöstää myös kassakaappi. Cinemaware 1990.
22: Indiana Jones and the Last Crusade
Lucasfilm tuotti ennätysajassa erinomaisen seikkailupelin, samana vuonna ilmestyneen leffan perusteella. Tätä pelatessa meni aikaa mm. Venetsian katakombeissa ja natsilinnassa. Erinomainen point&click -seikkailu, parhaita. (1989)
21: Lemmings
Mahtavaa toimintaa kaikille Lemmings-sadisteille. Lemmingsit ovat pulassa, ja kuolevat milloin mihinkin. Ongelmanratkaisua ja hassuttelua. 1991. Psygnosis.
20: Conquests of the Longbow
Sierran mainio osoita& klikkaa – seikkalunäkemys Robin Hoodista vuodelta 1992. Vaati lisälevyaseman tai kiintolevyn.
19: Wings
Hämmentävän hyvä aikalaisekseen. Eli kyseessä I maailmansodan lentosimu. Pommitusskenaariot parhaita. Cinemaware 1990.
18: Loom
Lucasfilm teki 1980-1990-luvun taitteessa loistavia seikkalupelejä. Loomissa musiikilla oli erityisrooli myös pelin toiminnan kannalta. 1990.
Agatha Christien jalanjäljissä kulkeva murhamysteeriseikkailu Delphineltä, 1991.
15: Operation Stealth
Delphinen James Bond -seikkailu häivehävittäjän perässä. Peruslaadukasta kamaa. 1990.
14: Super Cars II
Loistava jatko-osa jo valmiiksi loistavalle pelille. Magnetic Fields, 1991.
13: Lotus II
Lotus kakkosta ei voi sivuuttaa. Hämmentävän hyvä ruudunpäivitys ja pelattavuus ja musiikki. Magnetic Fields, 1991.
12: Turrican II
Paras tasohyppelyräiskintä. Ja se musiikki. Rainbow Arts, 1991.
11: Conquests of Camelot
Anglosaksiseen perinteeseen liittyvä myytti ja saaga kuningas Arthurista ja Graalin maljasta. Jäin vuonna 1990 niin jumiin yhdessä kohdassa, että kirjoitin kirjeen Sierralle Kaliforniaan. Vastasivat 🙂 Sierra. 1990.
10: Batman The Movie
Oceanin erittäin onnistunut lisenssi. Ajo- ja lento-osuudet parhaita. 1989.
9: Cannon Fodder
Ei pääse mihinkään, aivan älyttömän hyvä älypeli ja räiskintä, täydellinen musiikki. Sensible Software, 1993.
8: North & South
Belgialaiseen (?) sarjakuvaan perustuva Inforgramesin täysosuma, eli USA:n sisällisotaa erinomaisine alipeleineen. Aivan helevetin hyvä. 1989
7: Stunt Car Racer
Microstylen huumoriautoilu on mahtava kokemus. Turbon aikana kone lyö tulta, ja korkeat hyppyrit ovat hauskoja. 1989
UFO-skene oli kovaa huutoa 1990-luvulla, kun Salaiset kansiot alkoi 1993. Loistava isometrinen strategia. Leikattuja lehmiä ja abduktioita, pallopäitä ja emäaluksia.
4: It came from the desert
Aivan häikäisevän hyvä kylmän sodan ydinpelkotunnelma ja B-luokan kulttileffatunnelma, jättiläismuurahaiset hyökkäävät pikkukaupunkiin. Cinemaware 1989.
3: Worms
Tämä oli aikamoinen pommi ilmestyessään 1995. Amigan taru oli tuolloin jo käytännössä ohi. Kaksinpelinä aivan loistavaa ajanvietettä. Team 17.
2: Indiana Jones & Fate of Atlantis
Melkein paras koskaan tehty seikkailupeli. Tämän juoni olisi pitänyt viedä valkokankaalle. Natseja, Platon ja atlantismyytti. Lucasarts 1992.
1: The Secret of Monkey Island
No tämä ei esittelyjä kaipaa. Aivan uniikki maailma musiikkeineen ja huumoreineen. Eskapismia. Lucasfilm, 1990.
Suomalaisen yhteiskunnan tila on huono, ja trendi ei näytä sen paremmalta. Ei ole pelkästään kyse julkisen talouden tilasta, vaan eetoksesta, olemisen tavasta ja asennemaailmasta. Totta, julkinen talous on suurissa ongelmissa. Julkisen velan bruttomäärä suhteessa bruttokansantuotteseen on kohta liki 90 prosenttia. Luottoluokituslaitos Fitch alensi luottoluokitustamme hiljan. Koska näkymä oli ollut pitkään negatiivinen, markkinareaktio oli varsin vaisu. On Suomen onni, että kansantalouden tasolla ulkomainen nettovarallisuusasema on kohtuullinen, vaihtotase on plussalla, ja myös pankkisektorimme ydinvakavaraisuus on hyvä. Emme ole akuutissa kriisissä, IMF ei ole tulossa tänne, vaikka jotkut sitä toivovatkin. Suomalainen infrastruktuuri on kohtuullisessa kunnossa, vaikka tieverkko on paikoin maakunnissa huonossa hapessa. Hallitus on satsannut paljon perusväylänpitoon, se on hyvä asia. Juomavesi on puhdasta, luonto on puhdas ja kaunis. Mutta moni asia on valumassa hiekkaan, ellei asioita oteta vakavasti. Sisäinen turvallisuus ja julkinen talous etupäässä aiheuttavat minussa huolta. Molemmista voi olla huolissaan yht’aikaa.
Lapsiemme tulevaisuus, onko heillä enää sellaista turvallista Suomea, missä minä sain kasvaa 1980-luvulla ja 1990-luvulla? Näiden asioiden eteen on ponnisteltava jatkossa lisää, sillä ylivelkaantuminen yhdistettynä kansainvaelluksiin voivat johtaa todella siihen, että Suomea ei enää jatkossa ole sellaisena hyvinvointiyhteiskuntana, minä olemme sen tottuneet ymmärtämään. Tämä ongelmien kokonaisuus on monisyinen, enkä etsi syyllisiä. Pyrin identifioimaan ongelmia, ja etsimään niihin rationaalisia ratkaisuja. Niitä saavat kaikki hyödyntää harkintansa mukaan.
Realistinen tilannearvio on kaiken alku
Jaan niiden ekonomistien käsityksen, jotka ovat sitä mieltä että vain talouskasvu auttaa. Näinhän se on. Nimellisen bruttokansantuotteen kasvu ajaa velkasuhdetta alas, jos NBKT:n kasvu on riittävän nopeaa. Tosin koska monet menot ovat indeksiin sidottuja, tarvitsisimme juuri verotuloja lisää ilman yleistä inflaatiota. Nythän Suomen inflaatio on vaatimatonta, ja reaalikorkotaso taitaa olla aivan liian korkea. Suomen nykyisillä rakenteilla meidän on vaikea sietää positiivista reaalikorkoa. Oma kelluva valuutta ja korkopolitiikka olisi hyvä olla olemassa, mutta olemme eurossa, ja siihen ei ole lähiaikoina tulossa muutosta. En ole kuitenkaan kuten Paavo Väyrynen, ja en ennusta euroa ikuiseksi. Paavon väitöskirjassa ennustettiin Neuvostoliitolle pidempää ikää.
Suomalaisen yhteiskunnan suurimpia haasteita ovat ikääntyminen ja matala syntyvyys. Ilmiö on miltei globaali, ei siis Suomi-spesifi. Lisääntyminen kuuluu jokaiselle perheelle, ei valtiolle, mutta minusta verotus voisi tukea lapsiperheitä vielä nykyistäkin enemmän. Hallitus on tehnyt hyviä päätöksiä tällä saralla, ansiotuloverotuksessa lapsivähennystä on korotettu reippaasti. Varmaankin on myös niin, että lapsien tekoon vaikuttavat esimerkiksi ehkäisymenetelmät, naisten aseman kohentuminen, ihmisten preferenssit ja mieltymykset. Kuitenkin ihmiset reagoivat taloudellisiin kannustimiin. Äideille voitaisiin perustaa jokin veropankki, jossa äiteyden taloudellista taakkaa voisi keventää saamalla veroetuuksia äiteyden jälkeen. Kiitos Kari Hirvelle ideasta, minusta se on hyvä.
Koulutus
Osaaminen ja koulutus on välttämätöntä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on jostain syystä päästetty lerpahtamaan. Nyt on viimeinen hetki oikaista asiat raiteilleen. Tarvitsemme standardoituja kokeita alaluokilta lukioon, ja kaikissa kouluissa pitää olla yhtä kovat vaatimukset, ei mitään helpotuksia S2-oppilaille. Vaikeustaso kokeissa pitää mitoittaa 1980-luvun tasoon. Vastaavasti lukioissa taso pitää palauttaa 1980-luvun vaatimustasolle. Teknillisissä korkeakouluissa pitää ottaa käyttöön vanha TKK:n perusopintojen laaja oppimäärä. Suomi tekee karhunpalveluksen lapsilleen laskemalla rimaa jatkuvasti. En ymmärrä, miksi tälle ei tehdä mitään. Anekdotaalisen tiedon valossa on ilmeisesti myös niin, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat aiheuttavat merkittävästi häiriötä luokissa. Tähän pitää puuttua kovalla kädellä, kouluissa opettajan auktoriteetti pitää saada takaisin vaikka lakia muuttamalla. Koulutuspaikkoja pitää suunnata aloille, joilla on korkea työllistymisen todennäköisyys mahdollisimman korkealla ansiotasolla. Työttömyys on valtava tragedia, ja se aiheuttaa hystereesiä. Tekoäly ja automaatio tuovat rajusti uusia haasteita työmarkkinoille.
Tutkimus ja teollisuuspolitiikka
Onhan se nyt selvää, että rodullistetuilla kynsistudiotutkimuksilla ei eletä pidemmän päälle. Valtion vähät rahat on suunnattava tekniikkaan ja sovellettuun luonnontieteeseen, kun puhumme perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen julkisesta rahoittamisesta. Matematiikka, fysiikka, kemia, fysiologia, biokemia jne. ovat perustutkimuksessa tärkeitä samoin. Innovaatiokulttuuri pitää muuttaa siten, että saisimme samaa hedelmällistä yhteistyötä, mitä meillä oli parhaina vuosina, kun teollisuuden ja korkeakoulujen yhteispeli toimi. Ainakin se käsittääkseni on joskus toiminut hyvin. Veronmaksajalla on oikeus sekä moraalisesti, että tarkoituksenmukaisuusmielessä päättää, mitä aloja rahoitetaan. Yksittäiset hankkeet ovat sitten eri juttu. Rahat oikeisiin tieteisiin, kaikki ”tiede” ei ole tiedettä, siksi meillä on tieteenfilosofia, joka pyrkii selvittämään, missä rajat menevät. Humanismi on arvokasta, mutta rodullistetut kynsistudiot ovat jotakin muuta.
Teollisuuspolitiikassa tarvitsemme visiota ja myös valtion roolia. Varmastikin on niin, että perusvoimaa tarvitsemme lisää. Siinä valtion rooli on joka tapauksessa vahva. Innovaatioiden tukemisessa meidän tulisi tehdä benchmarkkaus Israelin ekosysteemiin, sillä siellä kasvuyritykset kukoistavat. Business Finland ja Tesi ovat käsitykseni mukaan nyt kohtuullisella mallilla, kun strategiat on uudistettu. Suomalaiset pitää saada yrittämään ja ottamaan riskiä. Valtiolla voi olla tässä jokin rooli. Suomalainen teollisuus on täynnä valtionyhtiöitä, joista on tullut ihan hyviä juttuja, vesivoimasta terästeollisuuteen. EU:ta ei tähän tarvitse, joskin EIP on ihan hyvä, samoin NIB.
Verotus, budjetti, menot
Suomen kokonaisveroaste on liian korkea. Sitä voidaan laskea, jos saamme kasvua. Toisaalta kasvua voimme saada keventämällä veroja. Ainakin osassa veroissa uskon verojen keventämisen auttavan (Laffer). Tuloverotus on meillä edelleen melko kireää tulojakauman yläpäässä. Yhteisövero on tulevan kevennyksen jälkeen varsin kilpailukykyinen. Isossa kuvassa hallituksen veropolitiikka on fiksua: työn ja yrittämisen verotusta kevennetään, ja verotusta suunnataan haittoihin ja kulutukseen. Ehkä kulutusverot voivat vahvistaa jopa hieman kauppatasetta. Se mikä on selvää, on se, että veroja ei voi enää kiristää, sopeuttaminen täytyy tehdä budjetin menoja leikkaamalla. Menojen leikkaukset täytyy kohdistaa ensin toissijaisiin menoihin: järjestötukiin, kuntahallintoon (tuottavuus tuskin maksimaalinen), kehitysapuun, kotoutumisrahoihin.
Seuraava hallitus joutuukin sitten ison urakan eteen, arvioni mukaan leikkaustarve on 10 miljardia euroa vaalikauden aikana. Se vastaa suuruusluokassa jo kuuluisaa Raimo Sailaksen leikkauslistaa syksyltä 1992. Noin isot leikkaukset mielestäni täytyy käytännössä jakaa juustohöylällä pääluokkiin. Se on realismia, vaikka ei optimaalista. Kasvua ei tule niin voimakkaana kevääseen 2027 mennessä, että tästä päätäisiin eroon. SDP elää itsepetoksessa, kun se puhuu 5 miljardin leikkaustarpeesta. Toivottavasti SDP:n järkisiipi on kuulolla.
Politiikka, sen tragiikka
Koalitiohallituksissa tehdään aina kompromisseja. Eräs seikka, mikä vaikuttaa, on niin sanottu mediaaniäänestäjäteoreema. Se tarkoittaa sitä, että rationaaliset puolueet usein pyrkivät miellyttämään mediaaniäänestäjää voittaakseen vaalit. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että keskivertoäänestäjän mieltymykset määräävät politiikan suuntaa. Usein mediaani-ihmisillä on aikapreferenssi, eli ikäviä asioita lykätään. Siksi leikkausten tekeminen on hankalaa, koska ikään kuin halutaan uskoa siihen, että kyllä se kasvu tulee ja hoitaa, eräänlainen option aika-arvokysymys. Nyt meillä on vanheneva väestö ja puolustusmenojen tasokorotus 3,5 prosenttiin BKT:sta. Yhtälö on hankala. Taloushistoria osoittaa, että tietyssä mielessä pitäisi diskontata tulevaisuus nykyhetkeen, tehdä vaikeat päätökset jo nyt. Ongelmat kasautuvat, kierre pääsee syntymään. Vielä on aikaa. Olen melko varma, että sosialismilla tätä maata ei nosteta. Itse asiassa lienee niin, että ainoa tapa torpata pysyvästi haitallinen maahanmuutto, on ajaa hyvinvointivaltiota pikku hiljaa alas. Suomesta taitaa tulla markkinatalous hyvine ja huonoine puolineen ajan kuluessa. Näin ennustan. Emme pysty rahoittamaan tällaista sosiaalivaltiota, jossa iso osa elää sosiaalituilla. Meillä ei riitä arvonlisä tähän, pitää elää sen mukaan mitä tienaa. Katsokaapa joskus vaikka sosiaalitukien käyttöä koskevia tilastoja, siis kovaa dataa. Vantaan tulevaisuus näyttää esimerkiksi varsin ikävältä.
Maahanmuutto ei nykyisellään ratkaise ongelmaa
Maahanmuuttoon halutaan uskoa, varsinkin vasemmistossa ja elinkeinopuolella (työvoimapanoksen hinta). Jos tosiaan maahanmuutto olisi sellaista korkean tuottavuuden maahanmuuttoa, ja kielitaitoista, koulutettua ammattiväkeä, näin olisikin hyvä. Meille tulee aika paljon, ja varsinkin on tullut, matalan tuottavuuden maahanmuuttoa, ilman kielitaitoa, lukutaitoa, laskutaitoa. Määrätyissä maahanmuuttajaryhmissä korostuu valtaisasti sosiaalitukien käyttö sekä rikollisuus, myös seksuaalirikollisuus ja väkivaltarikollisuus. Sellainen maahanmuutto on rasite julkiselle taloudelle, ei vähiten koska vankipaikat maksavat paljon. Joka maassa Euroopassa päin vastoin on katastrofin ainekset, kun kansalaiset saavat pian tarpeekseen siitä, kun väkivalta rehottaa kaduilla, turvattomuus lisääntyy, raiskaukset lisääntyvät. Nämä ilmiöt liityvät tilastollisesti maahanmuuttajaryhmiin, näissä ryhmissä on tilastollinen yliedustus, vaikka luvut normitetaan sosioekonomisella asemalla. Pahimmillaan saamaton maahanmuuttopolitiikka ja kriminaalipolitiikka johtavat väkivaltaiseen liikehdintään ja oman käden oikeuteen – sitä emme oikeusvaltiossa halua. On viimeisiä hetkiä kääntää suuntaa. Suomi on aina kaikessa jälkijunassa. Onneksi PS hoitaa tonttinsa.
Ulkopolitiikka, EU, kansainvaellukset
Suomi on 5,5 miljoonan ihmisen maa, emme ole suurvalta. Minusta kannattaisi olla pääsääntöisesti melko hiljaa ja surffailla matalalla profiililla. Olemme nyt Natossa. Pidetään huolta puolustuksestamme, ja hoidetaan ensin oma tontti kuntoon. Maailman mannerlaattojen heilahdellessa emme voi paljoa muuta tehdä. Kiina, Venäjä, USA. Toinen kylmä sota.
EU. Olemme yleisesti ottaen liian lepsuja. Pitäisi uskaltaa sanoa tarvittaessa ei. Luottamuspääoma on illuusiota, kaikki jäsenmaat pelaavat sikaa ja ovat lukeneet Ruhtinaansa. Vahva komissio ei ole aina pienen jäsenmaan etu, sekin on moneen kertaan falsifioitu. EU kehittyy epädemokraattiseen suuntaan funktionaalisen integraation tiellä. Aidosti demokraattisen yhteisön tulisi pistää konventti pystyyn. Perussopimukset on avattava. Nykyinen malli rupeaa olemaan paikka paikoin farssi ja koominen, esim. Ursulan katteeton lupaus 1350 mrd voitelurahasta Trumpille. Euro ei toimi, siitä lienee kaikilla järkiekonomisteilla konsensus. Vaihtoehdot liittovaltio tai eurokrisiien äiti. Tässä en suosi liittovaltiota, koska uskon kansallisvaltioon. Suomi on paras maa meille suomalaisille, taisi sanoa Tyrjän rykmentin komentaja jo 1990-luvulla. Kansallismielisyydessä ei ole mitään pahaa, jos ymmärtää, että kulttuurirelativismi on roskaa. Minusta länsimainen korkeakulttuuri on parempi verrattuna kulttuuriin, jossa pikkutyttöjen häpyhuulet leikataan irti. Osa kulttuureista on surkeita, barbaarisia, primitiivisiä. Siksi pitää olla tarkkana myös maahanmuutossa. Hallitsematon maahanmuutto voi johtaa suomalaisen kulttuurin tuhoutumiseen, kyse on matematiikasta liittyen syntyvyyteen ja evoluutioon.
Zeitgeist
On ehkä latteaa ja banaalia sanoa, että hyvät ajat tuottavat heikkoja johtajia, heikot johtajat huonoja aikoja ja huonot ajat hyviä johtajia, jotka tuottavat hyviä aikoja, mutta on tässä ehkä vähän perää. Olemme ehkä veltostuneet kansakuntana. Liian hyvät ajat sotien jälkeen ovat tehneet meistä luksuskuluttajia. Luksuskuluttajina vaadimme vain oikeuksia, vailla velvollisuuksia. Perusoikeuksia, ei perusvelvollisuuksia. Tasa-arvon ideaalia venytetään niin pitkälle, että vain lopputuloksen tasa-arvo kelpaa. Tämä johtaa väkisin sortoon, koska luontainen lopputulos ei ole lopputulosten tasa-arvo. Paremman maailman ideaalia pidetään yllä – aikomukset voivat olla hyvät, mutta onko tosiaan asiat mietitty loppuun, analyyttisesti? Palestiina (onko kylmän sodan kuviteltu yhteisö/masinoitu juttu? ), vihreä liike, eurokommunismi?
Ettei vaan hyödyllisiä idiootteja ole höynäytetty? Kognitiivinen dissonanssi, kun naiivi uskomus hyvästä ihmiskuvasta menee harhaan. Pahuutta on, ja julmia, valloitushaluisia ideologioita. Tuntuu, että siedämme huonommin epäonnistumista, kritiikkiä, työtä, vaivaa. Sellainen kuva välittyy. Uskon silti, että ihminen on sopeutuvainen. Vaikka faustinen kulttuurimme häviäisi, jotain tulee tilalle, toivoisin, että se kulttuuri olisi hyvä kulttuuri. Moni asia on minusta aika huonossa jamassa verrattuna 1990-luvun ja 2000-luvun alun vuosiin. Pärjäsimme urheilussa, teimme maailmanluokan kännyköitä, musiikkia, emme valittaneet, teimme asioita. Mitä meille on tapahtunut? Suunnan on muututtava, tai joku muuttaa sen meidän puolestamme. Itsemääräämisoikeus lähtee siitä, että pidämme huolta rakkaasta maastamme.
Ei pidä olla naiivi. Realismi on järkevää, sillä tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Fiscal policy and economic policy coordination more generally are becoming ever more important in the Economic and Monetary Union (EMU) of the EU, as we are witnessing the possible end of low interest rates on government bonds. There are signs in the bond markets that the investors are pricing in a permanent shift in the expectations concerning inflation dynamics. This is possibly due to the high levels of government debt, given 50 years of fiat-currency after the collapse of the Bretton Woods system. Moreover, the recent surge of defence spending is in the cards to add more stress to government finances in EU Member States, stemming from justified geopolitical concerns. Furthermore, ageing is a heavy factor here eroding fiscal sustainability as well. Debt levels are indeed on the rise, and EU is economically weak, politically weak. Even individual Member States are experiencing chronic fiscal degeneration, and credit ratings are evaporating, even in the US.
At the same time, there is no clear shared European identity, vision or view, nor the will to move forward to joint spending and large scale, permanent eurobond issuance. This is because Member States, at least some of us, want to stay as independent, sovereign nation-states – EU suffers from a de facto democratic legitimacy gap. The current turmoil in international relations provides the perfect opportunity, however, for the EU elites to move forward towards a fiscal federation. As the international role of the dollar as the reserve currency, primus inter pares, is eroding, central bankers in the EU are eager to boost the role of the euro as well. The elite wants to move forward, but the people resist. At least to a sufficient degree, as major decisions require unanimity.
We will see whether the new coalition in Germany will pivot. I have my doubts. The EU cannot and should not become a federal superstate without a Treaty change. Functional integration is perverse and wicked.
All this will likely have an impact on perceived debt sustainability for all Member States of EU, and fiscal rules will not save us.
Fiscal rules and the ghost of Delors are the other side of the issue
The fundamental rules governing public debt and deficits in EU are laid down in the primary legislation of the EU. The Treaty on Functioning of the European Union (TFEU) provides that Member States’ public debt ratios shall not exceed 60 % of GDP and public deficits shall not exceed 3 % of GDP. Article 126 of TFEU and the reference values in the protocols of the TFEU are the basis on which relevant secondary legislation provides further legally binding regulations. Various complex set of codes of conduct give further guidance on how to interpret and operationalize the complex set of rules. The rules have been modified recently, and the MTO has been replaced etc. The essence of the rules still remains.
Given that the historical record concerning the effectiveness of fiscal rules in the EU is debatable at best, one might argue whether fiscal rules are needed in the first place. There is, however, some evidence that fiscal rules have had some effect in terms of steering national budgetary developments. Due to impediments concerning orderly sovereign debt restructuring however, fiscal rules or at least policy incentives in some form will likely be needed in the future as well, as sovereign debt restructurings might prove to be difficult and cause unexpected consequences for the Euro area as a whole. On the other hand, a full convergence process where one-size-fits all monetary policy would actually work in the Euro area ideally is hard to imagine any time soon. This would be the ideal state of affairs. One price of money and monetary policy across the Euro area means currently too low interest rates for some, and too low risk premia for others. Ultimately, the divergences in competitiveness, differences in productivity together with weak mobility of labour and capital across Member states are the fundamental roots of economic challenges in EMU. It should be remembered nevertheless that the Euro area and EMU are essentially politically motivated constructions.
In terms of fiscal policy coordination and economic governance, the question of expert rules vs. democratic accountability is another important issue when considering what kind of centralized economic governance is politically sustainable in the long run in EU. One of the problems with fiscal rules is indeed that fiscal policy is at the core of coercive power of national politics. The national parliaments in Member states hold the power to tax, borrow and to spend. Budgetary power is the crown jewel of national parliaments in Member states. Democratic legitimacy for any fiscal policy must ultimately come from the accountability of the relevant political decision-makers. This is the essence of the principle of subsidiarity in terms of political accountability and democratic legitimacy. On the other hand, if fiscal policy powers are taken away de facto from national governments and national parliaments, then accountability, economic or political, should not reside at the national level either. This problem is at the heart of EMU.
If one wants to restore fiscal powers and political accountability back to national parliaments, then one should have some credible mechanism to restructure sovereign debt in times of crisis without having to resort to excessively intrusive EU-wide financial assistance programs like for example in Greece in 2010-2015. This approach goes hand in hand with the reasoning of market discipline, in which bond markets would discipline the Member states from spending recklessly. As democratic accountability cannot be easily extended to the Council of the EU or to the Eurogroup or the European Commission or even to the European Parliament, one can argue that the de jure and de facto fiscal powers of these institutions should be rather constrained.
In spite of theoretical feasibility of any fiscal rule, it can be argued that national fiscal policies cannot be guided perfectly with some exogenous technical rules based on theoretical inter-temporal solvency considerations. On top of this challenge, the real problem is political in nature: coercive fiscal rules dictated by the European Commission and Council of the EU can be divisive, as the Council for example as a whole is not accountable to a given electorate in a given Member State. This democratic legitimacy gap cannot be solved with any particular technical solution as regards the design of fiscal rules. That is why compliance could be more fruitfully be linked to positive incentives instead.
The lack of legally binding fiscal rules would require substantial increase of market discipline in order to limit moral hazard and to prevent excessive deficits, which could be supported for example by constraining the powers of the ECB/Eurosystem to conduct idiosyncratic bond buyings directed towards any single Member state. In practice, the Treaty could be amended in such a way that there would be clear provisions on the limits of the Asset Purchase Programme (APP) and Outright Monetary Transactions (OMT). Perhaps the ESM could play a role here with its ECCL program, at least in terms of conditionality.
In the Euro area, impediments to orderly sovereign debt restructuring can make market discipline incredible. If there is no credible alternative to bailouts, investors will assume that ultimately sovereign debt is bought or refinanced by the local central bank or other official party. This will in turn make it possible for Member States to take on more debt, as the credit risk premia are kept low due to the impression that sovereigns will be rescued financially. This potential moral hazard could lead to loss of monetary independence, inflation and other disruptions in the Euro area.
Banking, Saving and Investments Union
In order to foster orderly debt restructuring and credibility of market discipline, prudential regulation of banks should be improved with provisions to require banks hold sufficient amount of capital against sovereign credit risk. One of the main challenges for financial stability and orderly sovereign debt restructuring in the Euro area is the so-called vicious loop between banks and sovereigns. One key feature of this vicious loop is that domestic banks in the Member States are heavily exposed to credit risk of their domestic government. This can mean that while the perceived credit risk of a Member State is increased due to for example excessive government debt or deficits, the solvency of the banks within the Member State is deteriorated as a result, which in turn means more risk for the government. The additional risk comes from the perception that the financial market assumes that the balance sheet of the sovereign is used at least partly to bail-out the banks. Partly due to this, Banking Union was established in the Euro area in 2013 with its common supervision (ECB) and common resolution fund (Single Resolution Fund), although a common deposit insurance scheme is still missing. Debt restructurings become very difficult when the domestic banking sector cannot sustain the write-off of its sovereign exposures. Finance ministers of the EU (Eurogroup in extended format) are still discussing on how to mitigate the vicious loop by considering amending prudential regulation in terms of capital requirements for sovereign bonds. Currently, the EU legislation does not generally require banks to hold capital against credit risk from EU sovereigns. Contractual terms in EU sovereign bonds should be further optimized as well so that collective action clauses would mitigate the so-called creditor coordination problem. One major impediment in terms of orderly sovereign debt restructuring could be contagion to other vulnerable Member States.
..And joint EU spending and debt issuance is the other side
The way things are evolving, it surely seems that new incentives are being created. For example, the European Commission might be thinking that joint EU -level lending or spending might benefit from a permanent carve-out in terms of deficit book-keeping. As the fiscal sustainability of the US is eroding, there are clearly signs that there is a gathering will and momentum to boost the international role of the euro (to make it a credible reserve currency/safe asset). Creating a reserve currency means that one needs deep and liquid capital markets, lots of AAA -rated bonds with regular issuance, and so forth. This boils down to the 1960’s, when Robert Triffin proposed that a reserve currency needs debt and thus deficits. Joint spending at the EU level allows the Commission to issue Eurobonds, so that is why we can expect further proposals along the lines of the NGEU.
For example, the European Commission might be tempted to propose and establish a joint macroeconomic stabilization function within the Multiannual Financial Framework of EU and thus within the EU budget itself. Labeling it as defence spending would surely alleviate the political concerns of many. Marketing is important in politics as well. For example, a pimped Next Generation EU II (NGEU II) could be launched to cater for this more permanent possibility. Due to the Corona crisis, an EU-wide recovery fund Next Generation EU was decided by the Heads of State or Government in the European Council in July 2020. NGEU allows the European Commission to issue bonds on the capital markets to fund recovery in the EU with a total face value of around 800 billion euros. As part of the agreement, it was agreed also that the Commission would propose new Own Resources for the EU to pay back the bonds issued. Such new Own Resources could be based on Emission Trading Scheme revenues, Carbon Border Adjustment Mechanism or on a digital tax on companies. The vehicle was a functional and a political failure, but it will not prevent the Commission to propose another such arrangement in the near future. The problem is, that any joint spending should be theoretically smart, and this means that any joint spending should mean something like European public goods. What are these without provisions in the primary legislation on common defence etc?
From a purely legalistic point of view, the limits of the Treaties have been already breached and extending the current volume of the EU budget substantially, and allowing the EU to permanently borrow from capital markets would be a substantial change in the competencies of the EU, and thus would require a Treaty change. At the very minimum, access to such a macroeconomic stabilization /joint spending tool/function should require confirmed compliance with the fiscal targets as set out for example via the present approach. Participation should be completely voluntary, so that annual contributions to finance the scheme through Own Resources /payback would need to be strictly voluntary as well. These functional changes in the financial architecture of EU would likely require substantial changes in the Treaty. Another option for the Commission is to go via the intergovernmental route, but sticking with the EU remit is preferred by EU institutions.
The debate on a fiscal union of EU, i.e. the future of economic policy and fiscal policy coordination and the possible need to establish a central fiscal capacity in EMU, has been on-going for many years. Especially relevant question is whether a fiscal stabilization function could be established to smoothen idiosyncratic shocks in individual Member States. Symmetric shocks can be handled using monetary policy.
Current secondary legislation includes provisions to sanction Member States if there is severe non-compliance. However, these sanctions have never been used. Indeed, for political reasons it is unlikely that direct sanctions could be credibly instated in the first place. Politically, it could be easier to establish criteria to have an access to a macroeconomic stabilization function based on compliance, than to try to penalize Member States directly using deposited fines or other penalties. Such an incentive scheme could be based on the principles of a fair insurance – the pay-off from the insurance scheme should depend on the past behaviour of the policy holder. In various insurance policies it is common that the first-loss cost depends on the past behaviour of the policy holder. From the perspective of smaller ”frugal” Member States it is clear that for any joint macroeconomic stabilization criteria to become reality, strict conditionality will likely be needed . I doubt that even with the new coalition in Berlin things will be easy, when it comes to Eurobonds and joint spending on defence. The recently adopted SAFE instrument is tiny, and it is providing loans for Member States, not grants.
The Economic and Monetary Union will remain incomplete for the foreseeable future. This does not however mean that improvements cannot be agreed on. The key balancing act is how to balance risk sharing, good incentives and market discipline. On the other hand, risk sharing must be constitutional in terms of national parliaments and democratically legitimate. If fiscal rules are more flexible, non-binding and differentiated across Member States, likely from a political point of view, market discipline needs strengthening. Ultimately, the future of any sort of fiscal union is a compromise between all Member States, and therefore it needs to strike the right balance. There is no general will towards a proper federal EU.
One option to support market discipline would be to amend the competencies of the ECB in such a way that the Eurosystem could not buy government bonds without a limit. Currently, the yield curve reflects predominantly the unconventional monetary policy stance of the ECB. If the actors and investors in the capital markets assume that the central bank will ultimately buy bonds of Member States with solvency risks, the functioning of market discipline could be impaired. Moreover, it has been documented that the large scale buying activity of Eurosystem might also increase the imbalances in the TARGET2-settlement system in the Eurosystem (Bundesbank 2018). These imbalances might cause large budgetary risks for Member States in case that the dissolution of the Euro area cannot be ruled out (Bundesbank 2018). Risks stemming from monetary policy operations – direct or indirect – are substantially more opaque compared to for example liabilities stemming from the NGEU. Therefore, from the point of view of the Commission, it could be tempting to try to contain the risks in monetary policy operations via establishing a joint macroeconomic stabilization function instead within the EU legislative framework. If Germany and France among with perhaps Italy and Spain find a common tune, things might go forward as soon as July this year, when the new MFF proposal is adopted by the Commission.
All and all, it seems that the fiscal union architecture would need preferably amendments in the primary legislation of the union. The present daydream model of the EU elite for a soft, incentivizing fiscal rule combined with a macroeconomic stabilization function within the EU budget would be hardly compatible with the current provisions of the Treaties. Similarly, the European Stability Mechanism and the NGEU would be better anchored via explicit provisions in the TFEU, and also any changes to the competence of the ECB or the ESCB would likely require a Treaty change as well.
I do not think that any new joint spending scheme is useful without a Treaty change. To launch an intergovernmental process, on amending the Treaties would give every Member State a fair possibility to set the limits to fiscal integration of the EU. Those Member States who want further fiscal integration and a proper federation of EU states, can go forward, and others can stay out. The system of Own Resources is key, as it is a precursor of taxing powers for the EU, and taxing powers are essential, if the EU wants to become a superstate, like the US. The Multiannual Financial Framework is the other side of the coin. Given the geopolitical weather, most likely the route that the EC will take, is to propose a large defence spending fund, to fund joint procurement. As the NGEU had its piloting phase, SURE, the future joint defence financing vehicle has a precursor in SAFE. The key moment in terms of political decision making is in 2027, when the MFF must be agreed by the European Council. Let’s see what the summer brings.
SOME REFERENCES
(Benassy-Quere et al 2018) Benassy-Quere, A., M. Brunnermeier, H. Enderlein, E. Fahri, M. Fratzscher, C. Fuest, P.-O. Gourinchas, P. Martin, F. Pisani, H. Rey, I. Schnabel, N. Veron, B. Weder Di Mauro. 2018. Reconciling Risk Sharing and Market Discipline: A Constructive Approach to Euro Area Reform. CEPR Policy Insight 91.
(Blanchard 2019) Blanchard, Olivier. 2019. Public debt and low interest rates. American Economic Review 109: 1197–229. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bhatt and Kishor 2017) Bhatt, Vipul, N. Kundan Kishor, and Jun Ma. 2017. The impact of EMU on bond yield convergence: Evidence from a time-varying dynamic factor model. Journal of Economic Dynamics and Control 82: 206–22. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bucheit et al 2019) Bucheit, Lee, Guillaume Chabert, Chanda DeLong, and Jeromin Zettelmeyer. 2019. How to Restructure Sovereign Debt: Lessons from Four Decades. Working Paper19-8. Washington, DC: Peterson Institute for International Economics. [Google Scholar]
(Bucheit et al 2018) Buchheit, Lee C., and Mitu. G. Gulati. 2018. Sovereign debt restructuring in Europe. Global Policy 9: 65–69. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bundesbank 2018) Bundesbank 2018, Asset purchases have significant impact on TARGET2 balance, https://www.bundesbank.de/en/tasks/topics/asset-purchases-have-significant-impact-on-target2-balance-762952
(Checherita-Westphal and Domingues Semeano 2020) Checherita-Westphal, Cristina, and João Domingues Semeano. 2020. Interest Rate-Growth Differentials on Government Debt: An Empirical Investigation for the Euro Area. Working Paper Series; Frankfurt am Main: European Central Bank. [Google Scholar]
(Dawson and Maricut-Akbik 2021) Dawson, Mark & Adina Maricut-Akbik (2021) Procedural vs substantive accountability in EMU governance: between payoffs and trade-offs, Journal of European Public Policy, 28:11,1707-1726,DOI: 10.1080/13501763.2020.1797145
(Debrun and Jonung 2019) Debrun, X and L Jonung. 2019. Under threat: Rules-based fiscal policy and how to preserve it, European Journal of Political Economy 57(C): 142-157.
(De Grauwe 2013) De Grauwe, P. The European Central Bank as lender of last resort in the government bond markets.CESifo Econ. Stud. 59 (2013): 520–535. [Google Scholar] [CrossRef]
(De Jong and Gilbert 2020) De Jong, Jasper F.M., Niels D. Gilbert. 2020. Fiscal discipline in EMU? Testing the effectiveness of the Excessive Deficit Procedure. European Journal of Political Economy 61, https://doi.org/10.1016/j.ejpoleco.2019.101822
(Ehrmann and Fratzscher 2017) Ehrmann, Michael, and Marcel Fratzscher. 2017. Euro area government bonds–Fragmentation and contagion during the sovereign debt crisis. Journal of International Money and Finance 70: 26–44. [Google Scholar] [CrossRef]
(European Fiscal Board 2021) European Fiscal Board. 2021. 2021 Annual report of the European Fiscal Board. https://ec.europa.eu/info/publications/2021-annual-report-european-fiscal-board_en
(Jonung and Drea 2010) Jonung, L. and Drea, E. 2010. It can’t happen, it’s a bad idea, it won’t last: US economists on the EMU and the Euro, 1989–2002. Econ J. Watch 7 : 4–52. [Google Scholar]
(Kamps and Leiner-Killinger 2019) Kamps, Christophe and Leiner-Killinger, Nadine. 2019. Taking Stock of the EU Fiscal Rules over the Past 20 Years and Options for Reform, JahrbücherfürNationalökonomie und Statistik, vol. 239, no. 5-6, 2019, pp. 861-894. https://doi.org/10.1515/jbnst-2018-0090
(Mundell 1961) Mundell, R. 1961. A theory of optimum currency areas. AmericanEconomic Review 51: 657–665. [Google Scholar]
(Sargent and Wallace 1981) Sargent, Thomas J., and Neil Wallace. 1981. Some unpleasant monetarist arithmetic. Quarterly Review 5: 1–17. [Google Scholar] [CrossRef]
(Schoeller 2021) Schoeller, Magnus G. 2021. Preventing the eurozone budget: issue replacement and small state influence in EMU, Journal of European Public Policy,28:11,1727-1747,DOI: 10.1080/13501763.2020.1795226
