In stochastic analysis (a branch of advanced mathematics) we deal with continuous random processes. These processes can model for example a financial asset, such as shares or interest rates or whatever. In statistical physics we deal with statistical ensembles. These are created by diffusions. Options pricing utilizes diffusion theory heavily. Quantum mechanics can be formulated through diffusion theory, when we consider probability waves and state vectors in a Hilbert space. There is a link, and I believe the key here is the generator of the continuous Markov process: in abstract we deal with duality between partial differential equations and stochastic processes.
A special type of stochastic process is the diffusion process. These processes are characterized by continuous sample paths (no jumps). Moreover, they are Markov processes. This means that they do not possess any memory. A typical (time-homogeneous) diffusion process would look like this:
$$dX_t=b(X_t)dt+\sigma(X_t)dW_t$$
where
$$W_t$$
is a standard Wiener process or Brownian motion. Wiener process has stationary increments, and is a normal martingale, the continuous analogue of a simple random walk. It has rough sample paths, but its dual is the theory of harmonic functions, the beauties of potential theory (and of basically all complex analysis btw.)
Diffusions can be paired to elliptic second order differential operators
The function b is the drift function and sigma (diagonal matrix) represents the amplitude of the noise from independent Brownian motions. With such a diffusion we can associate a second order elliptic differential operator called the infinitesimal generator:
This is pedagogically the key object. We need to understand how this generator gives us all information we need about Markov diffusions. The generator is associated with something called the Markov semigroup. The semigroup essentially tells us that we can divide a probabilistic transition from A to C in two parts: from A to B and from B to C (Chapman-Kolmogorov equations). This corresponds to the multiplication of Markov chain matrices. The generator is just the infinitesimal version corresponding to Markov semigroups for continuous diffusions.
Options theory in short
The link between diffusions and elliptic operators gives us the beautiful duality between stochastic differential equations and partial differential equations. This means that solutions of PDEs can be seen as certain expectations of stochastic processes. This is essentially how we can solve and option price for financial markets through a Black-Scholes PDE. Duality! This can be shown via the Feynman-Kac duality formula.
Thermodynamics is about symmetry, self-adjoint infinitesimal generators and reversible diffusions
If we can define the operator adjoint of the infinitesimal generator in space L^2, we can in particular demand that the operator is self-adjoint. This gives us the class of reversible diffusions. These are of great interest to us. We can show that self-adjoint generators correspond to gradient drifts (with constant diffusion matrices). This in turn gives us ergodicity and stationary distributions for the diffusion, which allows us to calculate ensemble averages. These averages are important as they correspond to time averages for ergodic processes.
If we consider statistical mechanics, we can study a collection of particles and we perhaps wish to know what is the equilibrium distribution of particles. We may thus model the test particle through the diffusion as above. Then, as the Fokker-Planck PDE is of the form
Where L star is the operator adjoint of the infinitesimal generator of the diffusion.
The stationary solution is obviously given by:
$$\mathcal{L}^{*}\rho=0$$
This distribution gives us the thermodynamics of equilibrium, as the transition probability reaches a stationary state. This is due to the property of the drift and diffusions, they have to obey a property called detailed balance. The inverse problem is also interesting: given a stationary distribution, find a reversible diffusion which converges to it (fast).
Financial Times -aviisissa oli juttua tänään fiskaalisesta dominanssista. Kyse ei ole BDSM-leikeistä, vaan rahapoliittisen itsenäisyyden uskottavuudesta ja mahdollisesta rapautumisesta voimakkaan julkisen velkaantumisen tilanteessa. Katsotaanpa.
Globaali velka suhteessa tulopohjaan on noussut kiihtyvästi ja on melko lailla historiallisella ennätystasolla, ks.kuva alla(lähde: IMF):
Bretton Woods -valuuttajärjestelyn hajoamisen jälkeen (1971), rahoitus on ollut melko globaalia ja vapaata, ei ole juuri isoissa valuutoissa kiinteitä kursseja, pl. euroalue sisäisesti, pankit ovat rajat ylittäviä toimijoita, pääoman ja ihmistenkin liikkuvuus on vapaata. Sen jälkeen ollaan oltu tosiaan vapaassa fiat-regiimissä. Kirjassani Ohjaustalous vai näkymätön käsi? tätä teemaa käsitellään syvällisemmin. Vanheneva väestö, alhainen tuottavuus, alhainen syntyvyys sekä korkeat velat nostavat riskejä fiskaaliselle dominanssille. Fiskaalisessa dominanssissa keksuspankki joutuu painamaan korkoja alas ja sallimaan korkean inflaation, jotta valtion solvenssi on turvattu. Katsotaan lukiomatematiikalla:
Tarkastellaan valtion velkaa matemaattisesti, jatkuvassa ajassa. Merkitsemme valtion velkaa D, korkoa i ja perusjäämää B (budjetin jäämä ilman korkomenoja). Tilinpitoidentiteetti on:
$$\dot{D}=iD-B$$
Eli velan aikaderivaattaan vaikuttaa korkomenot ja perusjäämä. Oletetaan, että nimellinen talouskasvu noudattaa
$$\dot{Y}=gY$$
Eli Y on nimellinen BKT, g on nimellinen hetkellinen talouskasvu.
Jos velkasuhde ei kasva äärettömyydessä eksponentiaalisesti, täytyy olla
$$d(0)=\int_{0}^{\infty}e^{-(i-g)t}b(t)dt$$
Eli saatiin näppärästi valtion intertemporaalinen budjettirajoite. Se sanoo, että No-Ponzi -skenaarioissa velkasuhde/BKT täytyy vastata tästä ikuisuuteen diskontattuja perusjäämä/BKT -virtoja, kun ne diskontataan korko-kasvu-erotustekijällä.
Nyt pääsemme matematiikasta tulkintaan. Jos kerran tämä on aina voimassa rajoitteena, ja velkasuhde ei räjähdä äärettömyydessä, täytyy olla vaikkapa niin, että korko-kasvu-erotus täytyy olla sellainen, että yhtälö pitää kutinsa. Voimme hiukan mutkat oikoen tulkita erotuksen i-g talouden reaalikoroksi. Tehdäänpä nyt sellainen oletus, että pääomamarkkinoilla oletetaan, että tästä ikuisuuteen perusjäämä/BKT on odotusarvoinen joku vakio b. Silloin saamme, jos i>g,
Eli talouden reaalikorko täytyy olla yhtä suuri kuin perusjäämä jaettuna velalla. Tämä tarkoittaa sitä, että jos velkaa on paljon, reaalikorko täytyy olla matala, liki nolla. Tässä on niin sanottu hintatason fiskaalinen teoria. Sen pani alulle Christopher Sims 1990-luvulla. Sen oleellinen viesti on, että julkinen velkaantuminen määrää hintatason siten, että solvenssirajoite pitää. Olen johtanut solvenssirajoitteen yllä.
Matematiikka osoittaa, että reaalikorko näyttelee keskeistä roolia valtion solvenssin kannalta, ja näin ollen on olemassa ilmeinen riski sille, että jos valtion velkataakka kasvaa kovin suureksi, keskuspankit joutuvat ajamaan reaalikoron alas. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Valtion velan kustannus i tuppaa nousemaan, kun velkaa on paljon. Tämä on niin sanottu riskilisä. Silloin g, eli nimellinen talouskasvu täytyy kiihtyä, jotta reaalikorko pysyy alhaalla. Tätä tarkoitetaan sillä, kun velat inflatoidaan. Nimellinen talouskasvu on karkeasti reaalinen kasvu lisättynä inflaatiolla.
Vuonna 1987 markkinoille tuli edullinen, Commodoren 16-bittinen, 7 MHz pelikone 1 MB:n keskusmuistilla, Amiga 500. Se oli paranneltu versio C64:sta, ja siinä oli loistavat grafiikat ja äänet verrattuna kaikkiin kilpailijoihin. Se oli halvempi versio Amiga 1000 -koneesta. Omat Amiga-muistoni liittyvät karkeasti vuosiin 1990-1993. PC löi läpi pelikoneena viimeistään vuonna 1994, kun Doom yms. tulivat markkinoille Suomessa.
kuva: Wikimedia commons
Listaan alla oman muistini mukaan parhaat pelit, TOP 50, mitä Amigalle oli saatavilla, ja mitä ainakin itse pelailin. Listasta puuttuu siis pelejä, kuten vaikka Settlers ja Civilization, koska en pelannut niitä koskaan Amigalla. En ole myöskään listannut listaan kaikkia hyviä tekstiseikkailuja, koska olen halunnut pitää listan genreltään monipuolisena.
1990-luvun pelaajista moni tuottaa varmaan lisäarvoa IT-sektorilla. Itse jotenkin tipahdin lukioon mennessä tietokoneista, nykyisin pelaan vain harvoin, ja lähinnä suurstrategiaa. Pelaaminen on kuitenkin tulevaisuuttakin, ja kun tulee aidosti epälineaariset, dynaamiset, AI:n ohjaamat pelit fotorealistisina VR-maailmassa, on selvää, että kysyntä räjähtää (oleellisesti simuloitua elämää). Nyt kannattaa suunnata sinne, jos on nuori ja nälkäinen. Itse olen jo elämän B-puolella :), ja käytän loppuelämän muissa yhteiskunnallisissa ja tieteellisissä askareissa. Anyways, alla lista. Toivottavasti tulee ainakin joillekin teistä nostalgiatulvahdus.
50: Robocop 1 ja 3
Paul Verhoevenin loistavasta dystopialeffasta tehty Oceanin lisenssi, 1987. Jatkoleffat olivat paskaa, mutta Robocop 3 oli hyvä pelinä.
49: Test Drive II
Loistava ajopeli Accoladelta, vuodelta 1989. Ajat kilpaa ja väistelet poliiseja. Hyvät äänet ja maisemat.
48: New Zealand Story
Tipuemon pitää pelastaa poikaset tässä kelpo tasohyppelyssä. Ocean 1988.
47: Operation Thunderbolt
Israelin 1970-luvulla tekemään antiterrorismioperaatioon viittaava räiskintä Oceanilta. Hyvä tunnelma ja musa. 1989
46: Rick Dangerous
Indyn vanavedessä kulkeva tasohyppely. Hyvä musiikki ja tunnelma. Firebird, 1989.
45: Dogs of War
Eliten vuonna 1989 julkaisema räiskintä. Perustuu ehkä löyhästi samannimiseen leffaan ja kirjaan. Vanha kivuton kuvassa (tietäjät tietää).
44: Terminator 2
T2 oli jysäyttävä elokuvakokemus 10-vuotiaalle. Tykkäsin myös tästä Oceanin lisenssipelistä, etenkin jääneet mieleen ne puzzle-osiot ja HD:lla ajaminen. 1991.
43: Last Ninja II
1980-luvulla oli ninjaboomi. American Ninja, Karate Kid yms. Pelattavuus tässä oli heikohko, mutta oli kyllä hyvä aikanaan. System 3. 1990.
Electronic artsin humoristinen talvipelipläjäys. Kuka muistaa lumisodan ja laskettelun talon katolta? 1990.
40: Beach Volley
Oceanin rantalentis on mukavaa ajanvietettä hyvillä musiikeilla. 1989. Ocean.
39: Shufflepuck Cafe
Hauskaa ajanvietettä. Yksinkertaisuudessaan loistava. Vähän kuin fudispelit baareissa.
38: Silk Worm
Tunnusmusiikin bassoraita, pelkkää räiskettä ja ei mitään ylimääräistä, toimii. 1988, Virgin.
37: Fiendish Freddy’s Big Top ’o Fun
Velkainen sirkus ja erilaisia hassuja temppuja, oli hassu ja hauska peli, vuodelta 1989, Mindscape.
36: IK+ System 3 -pelitalon julkaisema IK+, vuodelta 1988. Kyseessä on hulvaton karatepeli, jossa on loistava musiikki ja pelattavuus. Lisäksi jollain napilla (en muista) sai pudotettua karatekojen housut kinttuun. Ehdoton valinta. Pelissä saa myös torjua erilaisia palloja kilven avulla. Simppeliä, toimii.
35: Shadow of the Beast
Tämä Psygnosis – pelistudion julkaisema tasohyppely oli vuonna 1989 vallankumouksellinen. Grafiikka on sulavaa, musiikki erinomaista ja tunnelma sopivan esoteerinen. Pelissä on hieno ja ahdistava tunnelma. Vaikea pelinä.
34: The Great Giana Sisters
Tämä saksalainen Super Mario – klooni oli varmaankin ensimmäisiä Amigan kunnollisia tasohyppelyjä. Erittäin hyvä musiikkiraita ja pelattavuus. Julkaisija Rainbow Arts (1988).
33: Kick off 2
Paras fudispeli Sensible Soccerin jälkeen. Erinomainen pelattavuus. Tätä tuli tahkottua naapurin kanssa joskus vuonna 1990 tunteja ja tunteja peräjälkeen. Grafiikka ei kummoista, mutta toimii. Anco/Dino Dini.
32: Hostages
Astut antiterroristiosaston saappaisiin tässä ranskalaisen pelitalo Infogramesin pelissä vuodelta 1988. Tarkka-ammuntaa ja terroristien napsintaa sisätiloissa. Tunnelmaltaan oivallinen peli, ja hyvät musiikit.
31: Leisure suit Larry in the Land of the Lounge Lizards (ja II -III)
Pehmopornoa vähän paremmilla grafiikoilla. Sierra 1991. Muutkin Larryt hyviä
30: Super Cars
Peli vuodelta 1990. Magnetic Fields – tunnusmusiikki oli vaikuttava, ja pelissä autoihin voi ostaa ohjuksia yms. jippoja ja lisävarusteita. Erinomainen musiikki ja hyvä pelattavuus, sai jatkoa, jatko-osa Super Cars II myös erinomainen.
29: Future Wars
Ranskalainen Delphin teki loistavia seikkailupelejä, kuten tämän scifi-seikkailun vuodelta 1989, jossa mm. aikamatkailua ja alieneita. Erittäin hyvä aikansa peliksi.
28: Elvira – Mistress of the Dark
Accoladen julkaisema (1990) ja Horrorsoftin kehittämä kauhupeli samannimisen kulttielokuvan pohjalta. Pelissä sankarin täytyy pelastaa Elvira pahalta äitipuolelta, pelissä on mm. ihmissusia, vampyyreja ja kidutuskammio kahleineen.
27: Marble Madness
Electronic Arts -studion jo vuonna 1986 julkaisema pallonhallintapeli. Simppeli, mutta erittäin koukuttava. Inertia hyvin koodattu sisään.
26: Lotus Esprit Turbo Challenge
Gremlin/Magnetic Fields 1990. Tämä on parhaita Amigan autopelejä, sulava grafiikka ja hyvä musiikki. Erinomaista aivot narikkaan -pelaamista.
25: Space Quest III
Sierralla oli useampi hyvä tekstiseikkailu. Space Quest -sarja parodioi genren leffoja, ja muistaakseni tässä oli ainakin Arskakin hahmona mukana. Nämä olivat hauskoja ongelmanratkaisupelejä, vaikeita tosin. 1989.
24: Colonel’s Bequest
Sierran parhaita tekstiseikkailuja. Laura Bow, harrastelijaetsivä, jahtaa perintöä tavoittelevaa murhaajaa Lousianassa, kartanossa. Ei kannata mennä suihkuun! Hyvä Hitchcockin tunnelma, mukavia muistoja. Sierra 1989.
23: It came from the desert II: antheads
Tässä Cinemawaren hyvässä jatko-osassa on löytynyt toinen kuningatarmuurahainen, ja taas mennään. Muistaakseni sairaalasta piti ryöstää myös kassakaappi. Cinemaware 1990.
22: Indiana Jones and the Last Crusade
Lucasfilm tuotti ennätysajassa erinomaisen seikkailupelin, samana vuonna ilmestyneen leffan perusteella. Tätä pelatessa meni aikaa mm. Venetsian katakombeissa ja natsilinnassa. Erinomainen point&click -seikkailu, parhaita. (1989)
21: Lemmings
Mahtavaa toimintaa kaikille Lemmings-sadisteille. Lemmingsit ovat pulassa, ja kuolevat milloin mihinkin. Ongelmanratkaisua ja hassuttelua. 1991. Psygnosis.
20: Conquests of the Longbow
Sierran mainio osoita& klikkaa – seikkalunäkemys Robin Hoodista vuodelta 1992. Vaati lisälevyaseman tai kiintolevyn.
19: Wings
Hämmentävän hyvä aikalaisekseen. Eli kyseessä I maailmansodan lentosimu. Pommitusskenaariot parhaita. Cinemaware 1990.
18: Loom
Lucasfilm teki 1980-1990-luvun taitteessa loistavia seikkalupelejä. Loomissa musiikilla oli erityisrooli myös pelin toiminnan kannalta. 1990.
Agatha Christien jalanjäljissä kulkeva murhamysteeriseikkailu Delphineltä, 1991.
15: Operation Stealth
Delphinen James Bond -seikkailu häivehävittäjän perässä. Peruslaadukasta kamaa. 1990.
14: Super Cars II
Loistava jatko-osa jo valmiiksi loistavalle pelille. Magnetic Fields, 1991.
13: Lotus II
Lotus kakkosta ei voi sivuuttaa. Hämmentävän hyvä ruudunpäivitys ja pelattavuus ja musiikki. Magnetic Fields, 1991.
12: Turrican II
Paras tasohyppelyräiskintä. Ja se musiikki. Rainbow Arts, 1991.
11: Conquests of Camelot
Anglosaksiseen perinteeseen liittyvä myytti ja saaga kuningas Arthurista ja Graalin maljasta. Jäin vuonna 1990 niin jumiin yhdessä kohdassa, että kirjoitin kirjeen Sierralle Kaliforniaan. Vastasivat 🙂 Sierra. 1990.
10: Batman The Movie
Oceanin erittäin onnistunut lisenssi. Ajo- ja lento-osuudet parhaita. 1989.
9: Cannon Fodder
Ei pääse mihinkään, aivan älyttömän hyvä älypeli ja räiskintä, täydellinen musiikki. Sensible Software, 1993.
8: North & South
Belgialaiseen (?) sarjakuvaan perustuva Inforgramesin täysosuma, eli USA:n sisällisotaa erinomaisine alipeleineen. Aivan helevetin hyvä. 1989
7: Stunt Car Racer
Microstylen huumoriautoilu on mahtava kokemus. Turbon aikana kone lyö tulta, ja korkeat hyppyrit ovat hauskoja. 1989
UFO-skene oli kovaa huutoa 1990-luvulla, kun Salaiset kansiot alkoi 1993. Loistava isometrinen strategia. Leikattuja lehmiä ja abduktioita, pallopäitä ja emäaluksia.
4: It came from the desert
Aivan häikäisevän hyvä kylmän sodan ydinpelkotunnelma ja B-luokan kulttileffatunnelma, jättiläismuurahaiset hyökkäävät pikkukaupunkiin. Cinemaware 1989.
3: Worms
Tämä oli aikamoinen pommi ilmestyessään 1995. Amigan taru oli tuolloin jo käytännössä ohi. Kaksinpelinä aivan loistavaa ajanvietettä. Team 17.
2: Indiana Jones & Fate of Atlantis
Melkein paras koskaan tehty seikkailupeli. Tämän juoni olisi pitänyt viedä valkokankaalle. Natseja, Platon ja atlantismyytti. Lucasarts 1992.
1: The Secret of Monkey Island
No tämä ei esittelyjä kaipaa. Aivan uniikki maailma musiikkeineen ja huumoreineen. Eskapismia. Lucasfilm, 1990.
Suomalaisen yhteiskunnan tila on huono, ja trendi ei näytä sen paremmalta. Ei ole pelkästään kyse julkisen talouden tilasta, vaan eetoksesta, olemisen tavasta ja asennemaailmasta. Totta, julkinen talous on suurissa ongelmissa. Julkisen velan bruttomäärä suhteessa bruttokansantuotteseen on kohta liki 90 prosenttia. Luottoluokituslaitos Fitch alensi luottoluokitustamme hiljan. Koska näkymä oli ollut pitkään negatiivinen, markkinareaktio oli varsin vaisu. On Suomen onni, että kansantalouden tasolla ulkomainen nettovarallisuusasema on kohtuullinen, vaihtotase on plussalla, ja myös pankkisektorimme ydinvakavaraisuus on hyvä. Emme ole akuutissa kriisissä, IMF ei ole tulossa tänne, vaikka jotkut sitä toivovatkin. Suomalainen infrastruktuuri on kohtuullisessa kunnossa, vaikka tieverkko on paikoin maakunnissa huonossa hapessa. Hallitus on satsannut paljon perusväylänpitoon, se on hyvä asia. Juomavesi on puhdasta, luonto on puhdas ja kaunis. Mutta moni asia on valumassa hiekkaan, ellei asioita oteta vakavasti. Sisäinen turvallisuus ja julkinen talous etupäässä aiheuttavat minussa huolta. Molemmista voi olla huolissaan yht’aikaa.
Lapsiemme tulevaisuus, onko heillä enää sellaista turvallista Suomea, missä minä sain kasvaa 1980-luvulla ja 1990-luvulla? Näiden asioiden eteen on ponnisteltava jatkossa lisää, sillä ylivelkaantuminen yhdistettynä kansainvaelluksiin voivat johtaa todella siihen, että Suomea ei enää jatkossa ole sellaisena hyvinvointiyhteiskuntana, minä olemme sen tottuneet ymmärtämään. Tämä ongelmien kokonaisuus on monisyinen, enkä etsi syyllisiä. Pyrin identifioimaan ongelmia, ja etsimään niihin rationaalisia ratkaisuja. Niitä saavat kaikki hyödyntää harkintansa mukaan.
Realistinen tilannearvio on kaiken alku
Jaan niiden ekonomistien käsityksen, jotka ovat sitä mieltä että vain talouskasvu auttaa. Näinhän se on. Nimellisen bruttokansantuotteen kasvu ajaa velkasuhdetta alas, jos NBKT:n kasvu on riittävän nopeaa. Tosin koska monet menot ovat indeksiin sidottuja, tarvitsisimme juuri verotuloja lisää ilman yleistä inflaatiota. Nythän Suomen inflaatio on vaatimatonta, ja reaalikorkotaso taitaa olla aivan liian korkea. Suomen nykyisillä rakenteilla meidän on vaikea sietää positiivista reaalikorkoa. Oma kelluva valuutta ja korkopolitiikka olisi hyvä olla olemassa, mutta olemme eurossa, ja siihen ei ole lähiaikoina tulossa muutosta. En ole kuitenkaan kuten Paavo Väyrynen, ja en ennusta euroa ikuiseksi. Paavon väitöskirjassa ennustettiin Neuvostoliitolle pidempää ikää.
Suomalaisen yhteiskunnan suurimpia haasteita ovat ikääntyminen ja matala syntyvyys. Ilmiö on miltei globaali, ei siis Suomi-spesifi. Lisääntyminen kuuluu jokaiselle perheelle, ei valtiolle, mutta minusta verotus voisi tukea lapsiperheitä vielä nykyistäkin enemmän. Hallitus on tehnyt hyviä päätöksiä tällä saralla, ansiotuloverotuksessa lapsivähennystä on korotettu reippaasti. Varmaankin on myös niin, että lapsien tekoon vaikuttavat esimerkiksi ehkäisymenetelmät, naisten aseman kohentuminen, ihmisten preferenssit ja mieltymykset. Kuitenkin ihmiset reagoivat taloudellisiin kannustimiin. Äideille voitaisiin perustaa jokin veropankki, jossa äiteyden taloudellista taakkaa voisi keventää saamalla veroetuuksia äiteyden jälkeen. Kiitos Kari Hirvelle ideasta, minusta se on hyvä.
Koulutus
Osaaminen ja koulutus on välttämätöntä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on jostain syystä päästetty lerpahtamaan. Nyt on viimeinen hetki oikaista asiat raiteilleen. Tarvitsemme standardoituja kokeita alaluokilta lukioon, ja kaikissa kouluissa pitää olla yhtä kovat vaatimukset, ei mitään helpotuksia S2-oppilaille. Vaikeustaso kokeissa pitää mitoittaa 1980-luvun tasoon. Vastaavasti lukioissa taso pitää palauttaa 1980-luvun vaatimustasolle. Teknillisissä korkeakouluissa pitää ottaa käyttöön vanha TKK:n perusopintojen laaja oppimäärä. Suomi tekee karhunpalveluksen lapsilleen laskemalla rimaa jatkuvasti. En ymmärrä, miksi tälle ei tehdä mitään. Anekdotaalisen tiedon valossa on ilmeisesti myös niin, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat aiheuttavat merkittävästi häiriötä luokissa. Tähän pitää puuttua kovalla kädellä, kouluissa opettajan auktoriteetti pitää saada takaisin vaikka lakia muuttamalla. Koulutuspaikkoja pitää suunnata aloille, joilla on korkea työllistymisen todennäköisyys mahdollisimman korkealla ansiotasolla. Työttömyys on valtava tragedia, ja se aiheuttaa hystereesiä. Tekoäly ja automaatio tuovat rajusti uusia haasteita työmarkkinoille.
Tutkimus ja teollisuuspolitiikka
Onhan se nyt selvää, että rodullistetuilla kynsistudiotutkimuksilla ei eletä pidemmän päälle. Valtion vähät rahat on suunnattava tekniikkaan ja sovellettuun luonnontieteeseen, kun puhumme perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen julkisesta rahoittamisesta. Matematiikka, fysiikka, kemia, fysiologia, biokemia jne. ovat perustutkimuksessa tärkeitä samoin. Innovaatiokulttuuri pitää muuttaa siten, että saisimme samaa hedelmällistä yhteistyötä, mitä meillä oli parhaina vuosina, kun teollisuuden ja korkeakoulujen yhteispeli toimi. Ainakin se käsittääkseni on joskus toiminut hyvin. Veronmaksajalla on oikeus sekä moraalisesti, että tarkoituksenmukaisuusmielessä päättää, mitä aloja rahoitetaan. Yksittäiset hankkeet ovat sitten eri juttu. Rahat oikeisiin tieteisiin, kaikki ”tiede” ei ole tiedettä, siksi meillä on tieteenfilosofia, joka pyrkii selvittämään, missä rajat menevät. Humanismi on arvokasta, mutta rodullistetut kynsistudiot ovat jotakin muuta.
Teollisuuspolitiikassa tarvitsemme visiota ja myös valtion roolia. Varmastikin on niin, että perusvoimaa tarvitsemme lisää. Siinä valtion rooli on joka tapauksessa vahva. Innovaatioiden tukemisessa meidän tulisi tehdä benchmarkkaus Israelin ekosysteemiin, sillä siellä kasvuyritykset kukoistavat. Business Finland ja Tesi ovat käsitykseni mukaan nyt kohtuullisella mallilla, kun strategiat on uudistettu. Suomalaiset pitää saada yrittämään ja ottamaan riskiä. Valtiolla voi olla tässä jokin rooli. Suomalainen teollisuus on täynnä valtionyhtiöitä, joista on tullut ihan hyviä juttuja, vesivoimasta terästeollisuuteen. EU:ta ei tähän tarvitse, joskin EIP on ihan hyvä, samoin NIB.
Verotus, budjetti, menot
Suomen kokonaisveroaste on liian korkea. Sitä voidaan laskea, jos saamme kasvua. Toisaalta kasvua voimme saada keventämällä veroja. Ainakin osassa veroissa uskon verojen keventämisen auttavan (Laffer). Tuloverotus on meillä edelleen melko kireää tulojakauman yläpäässä. Yhteisövero on tulevan kevennyksen jälkeen varsin kilpailukykyinen. Isossa kuvassa hallituksen veropolitiikka on fiksua: työn ja yrittämisen verotusta kevennetään, ja verotusta suunnataan haittoihin ja kulutukseen. Ehkä kulutusverot voivat vahvistaa jopa hieman kauppatasetta. Se mikä on selvää, on se, että veroja ei voi enää kiristää, sopeuttaminen täytyy tehdä budjetin menoja leikkaamalla. Menojen leikkaukset täytyy kohdistaa ensin toissijaisiin menoihin: järjestötukiin, kuntahallintoon (tuottavuus tuskin maksimaalinen), kehitysapuun, kotoutumisrahoihin.
Seuraava hallitus joutuukin sitten ison urakan eteen, arvioni mukaan leikkaustarve on 10 miljardia euroa vaalikauden aikana. Se vastaa suuruusluokassa jo kuuluisaa Raimo Sailaksen leikkauslistaa syksyltä 1992. Noin isot leikkaukset mielestäni täytyy käytännössä jakaa juustohöylällä pääluokkiin. Se on realismia, vaikka ei optimaalista. Kasvua ei tule niin voimakkaana kevääseen 2027 mennessä, että tästä päätäisiin eroon. SDP elää itsepetoksessa, kun se puhuu 5 miljardin leikkaustarpeesta. Toivottavasti SDP:n järkisiipi on kuulolla.
Politiikka, sen tragiikka
Koalitiohallituksissa tehdään aina kompromisseja. Eräs seikka, mikä vaikuttaa, on niin sanottu mediaaniäänestäjäteoreema. Se tarkoittaa sitä, että rationaaliset puolueet usein pyrkivät miellyttämään mediaaniäänestäjää voittaakseen vaalit. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että keskivertoäänestäjän mieltymykset määräävät politiikan suuntaa. Usein mediaani-ihmisillä on aikapreferenssi, eli ikäviä asioita lykätään. Siksi leikkausten tekeminen on hankalaa, koska ikään kuin halutaan uskoa siihen, että kyllä se kasvu tulee ja hoitaa, eräänlainen option aika-arvokysymys. Nyt meillä on vanheneva väestö ja puolustusmenojen tasokorotus 3,5 prosenttiin BKT:sta. Yhtälö on hankala. Taloushistoria osoittaa, että tietyssä mielessä pitäisi diskontata tulevaisuus nykyhetkeen, tehdä vaikeat päätökset jo nyt. Ongelmat kasautuvat, kierre pääsee syntymään. Vielä on aikaa. Olen melko varma, että sosialismilla tätä maata ei nosteta. Itse asiassa lienee niin, että ainoa tapa torpata pysyvästi haitallinen maahanmuutto, on ajaa hyvinvointivaltiota pikku hiljaa alas. Suomesta taitaa tulla markkinatalous hyvine ja huonoine puolineen ajan kuluessa. Näin ennustan. Emme pysty rahoittamaan tällaista sosiaalivaltiota, jossa iso osa elää sosiaalituilla. Meillä ei riitä arvonlisä tähän, pitää elää sen mukaan mitä tienaa. Katsokaapa joskus vaikka sosiaalitukien käyttöä koskevia tilastoja, siis kovaa dataa. Vantaan tulevaisuus näyttää esimerkiksi varsin ikävältä.
Maahanmuutto ei nykyisellään ratkaise ongelmaa
Maahanmuuttoon halutaan uskoa, varsinkin vasemmistossa ja elinkeinopuolella (työvoimapanoksen hinta). Jos tosiaan maahanmuutto olisi sellaista korkean tuottavuuden maahanmuuttoa, ja kielitaitoista, koulutettua ammattiväkeä, näin olisikin hyvä. Meille tulee aika paljon, ja varsinkin on tullut, matalan tuottavuuden maahanmuuttoa, ilman kielitaitoa, lukutaitoa, laskutaitoa. Määrätyissä maahanmuuttajaryhmissä korostuu valtaisasti sosiaalitukien käyttö sekä rikollisuus, myös seksuaalirikollisuus ja väkivaltarikollisuus. Sellainen maahanmuutto on rasite julkiselle taloudelle, ei vähiten koska vankipaikat maksavat paljon. Joka maassa Euroopassa päin vastoin on katastrofin ainekset, kun kansalaiset saavat pian tarpeekseen siitä, kun väkivalta rehottaa kaduilla, turvattomuus lisääntyy, raiskaukset lisääntyvät. Nämä ilmiöt liityvät tilastollisesti maahanmuuttajaryhmiin, näissä ryhmissä on tilastollinen yliedustus, vaikka luvut normitetaan sosioekonomisella asemalla. Pahimmillaan saamaton maahanmuuttopolitiikka ja kriminaalipolitiikka johtavat väkivaltaiseen liikehdintään ja oman käden oikeuteen – sitä emme oikeusvaltiossa halua. On viimeisiä hetkiä kääntää suuntaa. Suomi on aina kaikessa jälkijunassa. Onneksi PS hoitaa tonttinsa.
Ulkopolitiikka, EU, kansainvaellukset
Suomi on 5,5 miljoonan ihmisen maa, emme ole suurvalta. Minusta kannattaisi olla pääsääntöisesti melko hiljaa ja surffailla matalalla profiililla. Olemme nyt Natossa. Pidetään huolta puolustuksestamme, ja hoidetaan ensin oma tontti kuntoon. Maailman mannerlaattojen heilahdellessa emme voi paljoa muuta tehdä. Kiina, Venäjä, USA. Toinen kylmä sota.
EU. Olemme yleisesti ottaen liian lepsuja. Pitäisi uskaltaa sanoa tarvittaessa ei. Luottamuspääoma on illuusiota, kaikki jäsenmaat pelaavat sikaa ja ovat lukeneet Ruhtinaansa. Vahva komissio ei ole aina pienen jäsenmaan etu, sekin on moneen kertaan falsifioitu. EU kehittyy epädemokraattiseen suuntaan funktionaalisen integraation tiellä. Aidosti demokraattisen yhteisön tulisi pistää konventti pystyyn. Perussopimukset on avattava. Nykyinen malli rupeaa olemaan paikka paikoin farssi ja koominen, esim. Ursulan katteeton lupaus 1350 mrd voitelurahasta Trumpille. Euro ei toimi, siitä lienee kaikilla järkiekonomisteilla konsensus. Vaihtoehdot liittovaltio tai eurokrisiien äiti. Tässä en suosi liittovaltiota, koska uskon kansallisvaltioon. Suomi on paras maa meille suomalaisille, taisi sanoa Tyrjän rykmentin komentaja jo 1990-luvulla. Kansallismielisyydessä ei ole mitään pahaa, jos ymmärtää, että kulttuurirelativismi on roskaa. Minusta länsimainen korkeakulttuuri on parempi verrattuna kulttuuriin, jossa pikkutyttöjen häpyhuulet leikataan irti. Osa kulttuureista on surkeita, barbaarisia, primitiivisiä. Siksi pitää olla tarkkana myös maahanmuutossa. Hallitsematon maahanmuutto voi johtaa suomalaisen kulttuurin tuhoutumiseen, kyse on matematiikasta liittyen syntyvyyteen ja evoluutioon.
Zeitgeist
On ehkä latteaa ja banaalia sanoa, että hyvät ajat tuottavat heikkoja johtajia, heikot johtajat huonoja aikoja ja huonot ajat hyviä johtajia, jotka tuottavat hyviä aikoja, mutta on tässä ehkä vähän perää. Olemme ehkä veltostuneet kansakuntana. Liian hyvät ajat sotien jälkeen ovat tehneet meistä luksuskuluttajia. Luksuskuluttajina vaadimme vain oikeuksia, vailla velvollisuuksia. Perusoikeuksia, ei perusvelvollisuuksia. Tasa-arvon ideaalia venytetään niin pitkälle, että vain lopputuloksen tasa-arvo kelpaa. Tämä johtaa väkisin sortoon, koska luontainen lopputulos ei ole lopputulosten tasa-arvo. Paremman maailman ideaalia pidetään yllä – aikomukset voivat olla hyvät, mutta onko tosiaan asiat mietitty loppuun, analyyttisesti? Palestiina (onko kylmän sodan kuviteltu yhteisö/masinoitu juttu? ), vihreä liike, eurokommunismi?
Ettei vaan hyödyllisiä idiootteja ole höynäytetty? Kognitiivinen dissonanssi, kun naiivi uskomus hyvästä ihmiskuvasta menee harhaan. Pahuutta on, ja julmia, valloitushaluisia ideologioita. Tuntuu, että siedämme huonommin epäonnistumista, kritiikkiä, työtä, vaivaa. Sellainen kuva välittyy. Uskon silti, että ihminen on sopeutuvainen. Vaikka faustinen kulttuurimme häviäisi, jotain tulee tilalle, toivoisin, että se kulttuuri olisi hyvä kulttuuri. Moni asia on minusta aika huonossa jamassa verrattuna 1990-luvun ja 2000-luvun alun vuosiin. Pärjäsimme urheilussa, teimme maailmanluokan kännyköitä, musiikkia, emme valittaneet, teimme asioita. Mitä meille on tapahtunut? Suunnan on muututtava, tai joku muuttaa sen meidän puolestamme. Itsemääräämisoikeus lähtee siitä, että pidämme huolta rakkaasta maastamme.
Ei pidä olla naiivi. Realismi on järkevää, sillä tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Fiscal policy and economic policy coordination more generally are becoming ever more important in the Economic and Monetary Union (EMU) of the EU, as we are witnessing the possible end of low interest rates on government bonds. There are signs in the bond markets that the investors are pricing in a permanent shift in the expectations concerning inflation dynamics. This is possibly due to the high levels of government debt, given 50 years of fiat-currency after the collapse of the Bretton Woods system. Moreover, the recent surge of defence spending is in the cards to add more stress to government finances in EU Member States, stemming from justified geopolitical concerns. Furthermore, ageing is a heavy factor here eroding fiscal sustainability as well. Debt levels are indeed on the rise, and EU is economically weak, politically weak. Even individual Member States are experiencing chronic fiscal degeneration, and credit ratings are evaporating, even in the US.
At the same time, there is no clear shared European identity, vision or view, nor the will to move forward to joint spending and large scale, permanent eurobond issuance. This is because Member States, at least some of us, want to stay as independent, sovereign nation-states – EU suffers from a de facto democratic legitimacy gap. The current turmoil in international relations provides the perfect opportunity, however, for the EU elites to move forward towards a fiscal federation. As the international role of the dollar as the reserve currency, primus inter pares, is eroding, central bankers in the EU are eager to boost the role of the euro as well. The elite wants to move forward, but the people resist. At least to a sufficient degree, as major decisions require unanimity.
We will see whether the new coalition in Germany will pivot. I have my doubts. The EU cannot and should not become a federal superstate without a Treaty change. Functional integration is perverse and wicked.
All this will likely have an impact on perceived debt sustainability for all Member States of EU, and fiscal rules will not save us.
Fiscal rules and the ghost of Delors are the other side of the issue
The fundamental rules governing public debt and deficits in EU are laid down in the primary legislation of the EU. The Treaty on Functioning of the European Union (TFEU) provides that Member States’ public debt ratios shall not exceed 60 % of GDP and public deficits shall not exceed 3 % of GDP. Article 126 of TFEU and the reference values in the protocols of the TFEU are the basis on which relevant secondary legislation provides further legally binding regulations. Various complex set of codes of conduct give further guidance on how to interpret and operationalize the complex set of rules. The rules have been modified recently, and the MTO has been replaced etc. The essence of the rules still remains.
Given that the historical record concerning the effectiveness of fiscal rules in the EU is debatable at best, one might argue whether fiscal rules are needed in the first place. There is, however, some evidence that fiscal rules have had some effect in terms of steering national budgetary developments. Due to impediments concerning orderly sovereign debt restructuring however, fiscal rules or at least policy incentives in some form will likely be needed in the future as well, as sovereign debt restructurings might prove to be difficult and cause unexpected consequences for the Euro area as a whole. On the other hand, a full convergence process where one-size-fits all monetary policy would actually work in the Euro area ideally is hard to imagine any time soon. This would be the ideal state of affairs. One price of money and monetary policy across the Euro area means currently too low interest rates for some, and too low risk premia for others. Ultimately, the divergences in competitiveness, differences in productivity together with weak mobility of labour and capital across Member states are the fundamental roots of economic challenges in EMU. It should be remembered nevertheless that the Euro area and EMU are essentially politically motivated constructions.
In terms of fiscal policy coordination and economic governance, the question of expert rules vs. democratic accountability is another important issue when considering what kind of centralized economic governance is politically sustainable in the long run in EU. One of the problems with fiscal rules is indeed that fiscal policy is at the core of coercive power of national politics. The national parliaments in Member states hold the power to tax, borrow and to spend. Budgetary power is the crown jewel of national parliaments in Member states. Democratic legitimacy for any fiscal policy must ultimately come from the accountability of the relevant political decision-makers. This is the essence of the principle of subsidiarity in terms of political accountability and democratic legitimacy. On the other hand, if fiscal policy powers are taken away de facto from national governments and national parliaments, then accountability, economic or political, should not reside at the national level either. This problem is at the heart of EMU.
If one wants to restore fiscal powers and political accountability back to national parliaments, then one should have some credible mechanism to restructure sovereign debt in times of crisis without having to resort to excessively intrusive EU-wide financial assistance programs like for example in Greece in 2010-2015. This approach goes hand in hand with the reasoning of market discipline, in which bond markets would discipline the Member states from spending recklessly. As democratic accountability cannot be easily extended to the Council of the EU or to the Eurogroup or the European Commission or even to the European Parliament, one can argue that the de jure and de facto fiscal powers of these institutions should be rather constrained.
In spite of theoretical feasibility of any fiscal rule, it can be argued that national fiscal policies cannot be guided perfectly with some exogenous technical rules based on theoretical inter-temporal solvency considerations. On top of this challenge, the real problem is political in nature: coercive fiscal rules dictated by the European Commission and Council of the EU can be divisive, as the Council for example as a whole is not accountable to a given electorate in a given Member State. This democratic legitimacy gap cannot be solved with any particular technical solution as regards the design of fiscal rules. That is why compliance could be more fruitfully be linked to positive incentives instead.
The lack of legally binding fiscal rules would require substantial increase of market discipline in order to limit moral hazard and to prevent excessive deficits, which could be supported for example by constraining the powers of the ECB/Eurosystem to conduct idiosyncratic bond buyings directed towards any single Member state. In practice, the Treaty could be amended in such a way that there would be clear provisions on the limits of the Asset Purchase Programme (APP) and Outright Monetary Transactions (OMT). Perhaps the ESM could play a role here with its ECCL program, at least in terms of conditionality.
In the Euro area, impediments to orderly sovereign debt restructuring can make market discipline incredible. If there is no credible alternative to bailouts, investors will assume that ultimately sovereign debt is bought or refinanced by the local central bank or other official party. This will in turn make it possible for Member States to take on more debt, as the credit risk premia are kept low due to the impression that sovereigns will be rescued financially. This potential moral hazard could lead to loss of monetary independence, inflation and other disruptions in the Euro area.
Banking, Saving and Investments Union
In order to foster orderly debt restructuring and credibility of market discipline, prudential regulation of banks should be improved with provisions to require banks hold sufficient amount of capital against sovereign credit risk. One of the main challenges for financial stability and orderly sovereign debt restructuring in the Euro area is the so-called vicious loop between banks and sovereigns. One key feature of this vicious loop is that domestic banks in the Member States are heavily exposed to credit risk of their domestic government. This can mean that while the perceived credit risk of a Member State is increased due to for example excessive government debt or deficits, the solvency of the banks within the Member State is deteriorated as a result, which in turn means more risk for the government. The additional risk comes from the perception that the financial market assumes that the balance sheet of the sovereign is used at least partly to bail-out the banks. Partly due to this, Banking Union was established in the Euro area in 2013 with its common supervision (ECB) and common resolution fund (Single Resolution Fund), although a common deposit insurance scheme is still missing. Debt restructurings become very difficult when the domestic banking sector cannot sustain the write-off of its sovereign exposures. Finance ministers of the EU (Eurogroup in extended format) are still discussing on how to mitigate the vicious loop by considering amending prudential regulation in terms of capital requirements for sovereign bonds. Currently, the EU legislation does not generally require banks to hold capital against credit risk from EU sovereigns. Contractual terms in EU sovereign bonds should be further optimized as well so that collective action clauses would mitigate the so-called creditor coordination problem. One major impediment in terms of orderly sovereign debt restructuring could be contagion to other vulnerable Member States.
..And joint EU spending and debt issuance is the other side
The way things are evolving, it surely seems that new incentives are being created. For example, the European Commission might be thinking that joint EU -level lending or spending might benefit from a permanent carve-out in terms of deficit book-keeping. As the fiscal sustainability of the US is eroding, there are clearly signs that there is a gathering will and momentum to boost the international role of the euro (to make it a credible reserve currency/safe asset). Creating a reserve currency means that one needs deep and liquid capital markets, lots of AAA -rated bonds with regular issuance, and so forth. This boils down to the 1960’s, when Robert Triffin proposed that a reserve currency needs debt and thus deficits. Joint spending at the EU level allows the Commission to issue Eurobonds, so that is why we can expect further proposals along the lines of the NGEU.
For example, the European Commission might be tempted to propose and establish a joint macroeconomic stabilization function within the Multiannual Financial Framework of EU and thus within the EU budget itself. Labeling it as defence spending would surely alleviate the political concerns of many. Marketing is important in politics as well. For example, a pimped Next Generation EU II (NGEU II) could be launched to cater for this more permanent possibility. Due to the Corona crisis, an EU-wide recovery fund Next Generation EU was decided by the Heads of State or Government in the European Council in July 2020. NGEU allows the European Commission to issue bonds on the capital markets to fund recovery in the EU with a total face value of around 800 billion euros. As part of the agreement, it was agreed also that the Commission would propose new Own Resources for the EU to pay back the bonds issued. Such new Own Resources could be based on Emission Trading Scheme revenues, Carbon Border Adjustment Mechanism or on a digital tax on companies. The vehicle was a functional and a political failure, but it will not prevent the Commission to propose another such arrangement in the near future. The problem is, that any joint spending should be theoretically smart, and this means that any joint spending should mean something like European public goods. What are these without provisions in the primary legislation on common defence etc?
From a purely legalistic point of view, the limits of the Treaties have been already breached and extending the current volume of the EU budget substantially, and allowing the EU to permanently borrow from capital markets would be a substantial change in the competencies of the EU, and thus would require a Treaty change. At the very minimum, access to such a macroeconomic stabilization /joint spending tool/function should require confirmed compliance with the fiscal targets as set out for example via the present approach. Participation should be completely voluntary, so that annual contributions to finance the scheme through Own Resources /payback would need to be strictly voluntary as well. These functional changes in the financial architecture of EU would likely require substantial changes in the Treaty. Another option for the Commission is to go via the intergovernmental route, but sticking with the EU remit is preferred by EU institutions.
The debate on a fiscal union of EU, i.e. the future of economic policy and fiscal policy coordination and the possible need to establish a central fiscal capacity in EMU, has been on-going for many years. Especially relevant question is whether a fiscal stabilization function could be established to smoothen idiosyncratic shocks in individual Member States. Symmetric shocks can be handled using monetary policy.
Current secondary legislation includes provisions to sanction Member States if there is severe non-compliance. However, these sanctions have never been used. Indeed, for political reasons it is unlikely that direct sanctions could be credibly instated in the first place. Politically, it could be easier to establish criteria to have an access to a macroeconomic stabilization function based on compliance, than to try to penalize Member States directly using deposited fines or other penalties. Such an incentive scheme could be based on the principles of a fair insurance – the pay-off from the insurance scheme should depend on the past behaviour of the policy holder. In various insurance policies it is common that the first-loss cost depends on the past behaviour of the policy holder. From the perspective of smaller ”frugal” Member States it is clear that for any joint macroeconomic stabilization criteria to become reality, strict conditionality will likely be needed . I doubt that even with the new coalition in Berlin things will be easy, when it comes to Eurobonds and joint spending on defence. The recently adopted SAFE instrument is tiny, and it is providing loans for Member States, not grants.
The Economic and Monetary Union will remain incomplete for the foreseeable future. This does not however mean that improvements cannot be agreed on. The key balancing act is how to balance risk sharing, good incentives and market discipline. On the other hand, risk sharing must be constitutional in terms of national parliaments and democratically legitimate. If fiscal rules are more flexible, non-binding and differentiated across Member States, likely from a political point of view, market discipline needs strengthening. Ultimately, the future of any sort of fiscal union is a compromise between all Member States, and therefore it needs to strike the right balance. There is no general will towards a proper federal EU.
One option to support market discipline would be to amend the competencies of the ECB in such a way that the Eurosystem could not buy government bonds without a limit. Currently, the yield curve reflects predominantly the unconventional monetary policy stance of the ECB. If the actors and investors in the capital markets assume that the central bank will ultimately buy bonds of Member States with solvency risks, the functioning of market discipline could be impaired. Moreover, it has been documented that the large scale buying activity of Eurosystem might also increase the imbalances in the TARGET2-settlement system in the Eurosystem (Bundesbank 2018). These imbalances might cause large budgetary risks for Member States in case that the dissolution of the Euro area cannot be ruled out (Bundesbank 2018). Risks stemming from monetary policy operations – direct or indirect – are substantially more opaque compared to for example liabilities stemming from the NGEU. Therefore, from the point of view of the Commission, it could be tempting to try to contain the risks in monetary policy operations via establishing a joint macroeconomic stabilization function instead within the EU legislative framework. If Germany and France among with perhaps Italy and Spain find a common tune, things might go forward as soon as July this year, when the new MFF proposal is adopted by the Commission.
All and all, it seems that the fiscal union architecture would need preferably amendments in the primary legislation of the union. The present daydream model of the EU elite for a soft, incentivizing fiscal rule combined with a macroeconomic stabilization function within the EU budget would be hardly compatible with the current provisions of the Treaties. Similarly, the European Stability Mechanism and the NGEU would be better anchored via explicit provisions in the TFEU, and also any changes to the competence of the ECB or the ESCB would likely require a Treaty change as well.
I do not think that any new joint spending scheme is useful without a Treaty change. To launch an intergovernmental process, on amending the Treaties would give every Member State a fair possibility to set the limits to fiscal integration of the EU. Those Member States who want further fiscal integration and a proper federation of EU states, can go forward, and others can stay out. The system of Own Resources is key, as it is a precursor of taxing powers for the EU, and taxing powers are essential, if the EU wants to become a superstate, like the US. The Multiannual Financial Framework is the other side of the coin. Given the geopolitical weather, most likely the route that the EC will take, is to propose a large defence spending fund, to fund joint procurement. As the NGEU had its piloting phase, SURE, the future joint defence financing vehicle has a precursor in SAFE. The key moment in terms of political decision making is in 2027, when the MFF must be agreed by the European Council. Let’s see what the summer brings.
SOME REFERENCES
(Benassy-Quere et al 2018) Benassy-Quere, A., M. Brunnermeier, H. Enderlein, E. Fahri, M. Fratzscher, C. Fuest, P.-O. Gourinchas, P. Martin, F. Pisani, H. Rey, I. Schnabel, N. Veron, B. Weder Di Mauro. 2018. Reconciling Risk Sharing and Market Discipline: A Constructive Approach to Euro Area Reform. CEPR Policy Insight 91.
(Blanchard 2019) Blanchard, Olivier. 2019. Public debt and low interest rates. American Economic Review 109: 1197–229. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bhatt and Kishor 2017) Bhatt, Vipul, N. Kundan Kishor, and Jun Ma. 2017. The impact of EMU on bond yield convergence: Evidence from a time-varying dynamic factor model. Journal of Economic Dynamics and Control 82: 206–22. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bucheit et al 2019) Bucheit, Lee, Guillaume Chabert, Chanda DeLong, and Jeromin Zettelmeyer. 2019. How to Restructure Sovereign Debt: Lessons from Four Decades. Working Paper19-8. Washington, DC: Peterson Institute for International Economics. [Google Scholar]
(Bucheit et al 2018) Buchheit, Lee C., and Mitu. G. Gulati. 2018. Sovereign debt restructuring in Europe. Global Policy 9: 65–69. [Google Scholar] [CrossRef]
(Bundesbank 2018) Bundesbank 2018, Asset purchases have significant impact on TARGET2 balance, https://www.bundesbank.de/en/tasks/topics/asset-purchases-have-significant-impact-on-target2-balance-762952
(Checherita-Westphal and Domingues Semeano 2020) Checherita-Westphal, Cristina, and João Domingues Semeano. 2020. Interest Rate-Growth Differentials on Government Debt: An Empirical Investigation for the Euro Area. Working Paper Series; Frankfurt am Main: European Central Bank. [Google Scholar]
(Dawson and Maricut-Akbik 2021) Dawson, Mark & Adina Maricut-Akbik (2021) Procedural vs substantive accountability in EMU governance: between payoffs and trade-offs, Journal of European Public Policy, 28:11,1707-1726,DOI: 10.1080/13501763.2020.1797145
(Debrun and Jonung 2019) Debrun, X and L Jonung. 2019. Under threat: Rules-based fiscal policy and how to preserve it, European Journal of Political Economy 57(C): 142-157.
(De Grauwe 2013) De Grauwe, P. The European Central Bank as lender of last resort in the government bond markets.CESifo Econ. Stud. 59 (2013): 520–535. [Google Scholar] [CrossRef]
(De Jong and Gilbert 2020) De Jong, Jasper F.M., Niels D. Gilbert. 2020. Fiscal discipline in EMU? Testing the effectiveness of the Excessive Deficit Procedure. European Journal of Political Economy 61, https://doi.org/10.1016/j.ejpoleco.2019.101822
(Ehrmann and Fratzscher 2017) Ehrmann, Michael, and Marcel Fratzscher. 2017. Euro area government bonds–Fragmentation and contagion during the sovereign debt crisis. Journal of International Money and Finance 70: 26–44. [Google Scholar] [CrossRef]
(European Fiscal Board 2021) European Fiscal Board. 2021. 2021 Annual report of the European Fiscal Board. https://ec.europa.eu/info/publications/2021-annual-report-european-fiscal-board_en
(Jonung and Drea 2010) Jonung, L. and Drea, E. 2010. It can’t happen, it’s a bad idea, it won’t last: US economists on the EMU and the Euro, 1989–2002. Econ J. Watch 7 : 4–52. [Google Scholar]
(Kamps and Leiner-Killinger 2019) Kamps, Christophe and Leiner-Killinger, Nadine. 2019. Taking Stock of the EU Fiscal Rules over the Past 20 Years and Options for Reform, JahrbücherfürNationalökonomie und Statistik, vol. 239, no. 5-6, 2019, pp. 861-894. https://doi.org/10.1515/jbnst-2018-0090
(Mundell 1961) Mundell, R. 1961. A theory of optimum currency areas. AmericanEconomic Review 51: 657–665. [Google Scholar]
(Sargent and Wallace 1981) Sargent, Thomas J., and Neil Wallace. 1981. Some unpleasant monetarist arithmetic. Quarterly Review 5: 1–17. [Google Scholar] [CrossRef]
(Schoeller 2021) Schoeller, Magnus G. 2021. Preventing the eurozone budget: issue replacement and small state influence in EMU, Journal of European Public Policy,28:11,1727-1747,DOI: 10.1080/13501763.2020.1795226
Albert Einstein käytti elämästään viimeiset 30 vuotta yritykseen yhdistää sähkömagnetismi ja gravitaatio, luonnon kaksi perusvoimaa. Hän ei onnistunut tavoitteessaan. Muita ongelman kanssa painiskelleita tutkijoita olivat mm. saksalainen matemaatikko Hermann Weyl, puolalainen matemaatikko Theodor Kaluza sekä ruotsalainen fyysikko Oskar Klein. Myös kvanttimekaniikan isä Erwin Schrödinger yritti yhdistää sähkömagnetismin ja painovoiman. Säieteoria on teoreettisen fysiikan viimeisin yritys yhdistää perusvoimia, mutta siinä ulottuvuuksia on 11. Eli teoriaa on vaikeaa edes periaatteessa falsifioida. Sir Roger Penrose (Nobel 2020) pitää säieteoriaa vääränä. Nyt on siis tarve ottaa uusia näkökulmia fysiikan perusteorioihin.
Yleinen suhteellisuusteoria
Kuva: Andreas Praefcke
Einstein muotoili yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915, ja esitteli sen ensi kertaa Preussin tiedeakatemiassa. Tiedeakatemia on muuten sama, jonka perusti Leibniz, ja jota muun muassa Maupertuis johti myöhemmin. Akatemia on Berliinissä, Unter den Lindenin lehmusten katveessa. Kaunis talo, ja muistuttaa meitä siitä, mitä hienoa Euroopassa joskus oli.
Yleisessä suhteellisuusteoriassa painovoimaa ei oikeastaan ole, vaan kappaleet kulkevat lyhimpiä maailmanviivoja neliulotteisessa aika-avaruudessa. Aika-avaruus on kaareutunut, ja jännite-energiatensori on aika-avaruuden kaarevuuden lähde. Teorian ennustamat tulokset on vahvistettu monta kertaa. Teoriassa massa kertoo aika-avaruudelle kuinka kaareutua, ja aika-avaruus kertoo kappaleille, kuinka liikkua. Teoria on kaunis, ja siinä on määrättyä teologista estetiikkaa. Kvanttimekaniikka on rumaa, eikä kukaan oikein ymmärrä sen monia tulkintoja. Kvanttimekaniikan yhtälöt ovat kuitenkin toimivia, ja ne on testattu monta kertaa. Yleisessä suhteellisuusteoriassa Einsteinin kenttäyhtälöt voidaan johtaa minimoimalla tiettyä kokonaiskaarevuusfunktionaalia. Kenttäyhtälöt ovat epälineaarisia tensoriyhtälöitä, eli käytännössä vaikeita ratkoa. Yhtälöt ennustavat mm. mustan aukon, kun jotkut ratkaisut yhtälöissä pitävät sisällä singulariteetteja (jakaja menee nollaan). Yhtälöt ennustavat myös gravitaatioaaltoja, jotka ovat viimein myös löytyneet havainnoissa, aivan viime vuosina. Teoria siis on hyvä, koska se toimii, ennustaa, on yksinkertainen ja falsifioitavissa.
Yllä Einsteinin kenttäyhtälöt. Jännite-energiatensori on yhtälön oikealla puolella. Einstein ei ollut teoriaan täysin tyytyväinen, koska jännite-energiatensori on vähän ulkopuolinen asia, eikä teoria ole jossain mielessä suljettu ja täydellinen. Vasemmalla puolella on Einsteinin tensori lisättynä kosmologisella vakiolla Lambda. Einsteinin tensori on eräänlainen sopivan symmetrinen kaarevuustensori, joka on myös lähteetön tai divergenssivapaa.
Weylin geometria
Yleinen suhteellisuusteoria perustuu pseudo-riemannilaiseen differentiaaligeometriaan. Sen keskeinen ominaisuus on se, että metrisen tensorin kovariantti derivaatta on aina nolla. Weylin geometria on laajennos ja yleistys, jossa metrisen tensorin kovariantti derivaatta voi olla nollasta poikkeava. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että pituus käsitteenä on aidosti lokaali eli suhteellinen asia. Muistamme suhteellisuusteoriasta pituuksien muuttumisen nopeuden funktiona jne. Eli Weylin geometria on oikeasti se ”oikea” geometria, ja juuri oikea suhteellisuusteoriaan. Ja rakas ystäväni, kaikki on suhteellista! Hermann Weyl oli lukenut paljon filosofiaa, mm. Kantin käsityksiä ajasta ja avaruudesta, Fichteä olemisesta ja eksistenssistä. Myös Husserlin fenomenologiaan hän tykästyi. Kuriositeettina: myös logiikkanero Kurt Gödel piti Husserlin fenomenologiasta. Weylin geometria poikkeaa siis jonkin verran tavallisesta pseudo-Riemannin monistoista (monisto on diffisgeometrian termi, ja se tarkoittaa sitä kokonaisuutta, missä metrinen tensori määrittää sen, kuinka vektoreiden sisätulo lasketaan.). Monisto tavallaan leivotaan kasaan lokaalisesti alueista, jossa voidaan piirrellä tangenttivektoreita. Pseudo-riemannilainen geometria on tavallaan kohtisuorassa Weylin geometrian kanssa, koska edellisessä vektoreiden suunnat ovat suhteellisia, tai lokaaleja, mutta suuruudet ovat invariantteja. Weylin geometria sallii myös vektoreiden pituuksien olevan suhteellisia tai lokaaleja ilmiöitä.
Sähkömagnetismi
Maxwell kuvasi sähködynamiikan 20 yhtälöllä. Nykyisin sähköinsinöörit oppivat ne vektorianalyysin muodossa näin:
Ensimmäinen yhtälö kertoo meille sen, että varaus luo ympärilleen sähkökentän. Eli varaustiheys on verrannollinen sähkövuon tiheyden divergenssiin. Toinen yhtälö kertoo meille sen, että magneettivuon tiheyttä kuvaava vektorikenttä on lähteetön, magneettisia monopoleja ei ole. Kolmas yhtälö on Faradayn induktiolaki: muuttuva magneettikenttä on sähkökentän pyörrekentän lähde. Tavattoman tärkeä laki Fortumille ja Teollisuuden voimalle. Hienommin ilmaistuna induktiolaki on yhtäpitävä kaarevuustensorin eräiden symmetriaominaisuuksien kanssa.
Neljäs laki on Amperen-Maxwellin laki, se liittää ensijaisesti magneettivuon pyörrekentään lähteeksi sähkövirran ja siirrosvirran. On tärkeää huomata, että yhtälöissä on määrätty vinosymmetrinen rakenne. Se liittyy myös analyyttisten funktioiden teoriaan ja harmonisten funktioiden teoriaan. Yhtälöt ovat niin kauniit, että ne saavat uskomaan korkeampaan älyyn ja luomakunnan harmoniaan.
Tulkoon valkeus!
Ottamalla roottorin kahdesta jälkimmäisestä yhtälöstä, päästään pienellä vaivalla algebraa nopeasti aaltoyhtälöihin ilman lähteitä. Näin havaitsemme: valo on sähkömagneettisen kentän värähtelyä, jossa magneettikentällä ja sähkökentällä on kohtisuorat värähtelytasot! Polarisaatio on mallin vapausaste.
Klassinen sähködynamiikka on täydellinen, kun muistamme vielä Lorentzin voimalain: varaukseen vaikuttaa voima, joka on verrannollinen sähkökenttään ja varauksen nopeuden ja magneettikentän ristituloon. Tämä on syy sille, miksi plasma pysyy kasassa Tokamak-fuusioreaktorissa.
Heittääkö Jumala noppaa?
Einstein oli sitä mieltä, että ei. Toisaalta kvanttimekaniikka toimii, ja Schrödingerin yhtälö kuvaa hyvin atomin rakenteen. Ominaisarvot ovat energiatasoja, tämä tulee Fourier-sarjojen ominaisuuksista. Olen väitöskirjassani johtanut keskeiset kvanttimekaniikan osittaisdifferentiaaliyhtälöt eräänlaisena likiarvona stokastisen optimisäätötehtävän arvofunktiolle. Teknisesti kaikki keskeiset kvanttipuolen yhtälöt tulevat Hamilton-Jacobi-Bellman yhtälöstä, kun linearisoidaan yhtälöt, ja tarkastellaan arvofunktiota riittävän läheltä, Planckin etäisyyksiltä. Koska painovoima ja kvanttimekaniikka eivät sovi yhteen, on minusta kvanttimekaniikan väistyttävä. Jokin syvempi teoria tarvitaan. Uskon, kuten Nikola Tesla, että ratkaisu on sähkömagnetismissa ja suhteellisuusteoriassa. Einstein oli lopulta voittaja. Hän kuoli 1955 Princetonissa, vielä kuolinvuoteellaan hän yritti yhdistää sähkömagnetismia ja yleistä suhteellisuusteoriaansa.
Yllä mielenkiintoinen video tämän kirjoituksen teemoista. Alla myös ihan katsomisen arvoinen video.
Amerikkalainen kirjailija Hunter S.Thompson (1937-2005) on antanut meille lentävän lauseen, vapaasti mukaillen: ”Kun hommat menee oudoksi, oudoista tulee ammattilaisia.”. Tämä ajatus sisältää paljon totuutta tässä ajassa. Nykyisin monet pitävät esimerkiksi konservatiivista ajattelua outona, vaikka ennen se oli normaalia. Väitän, että keksimme pian siis maalaisjärjen legitiimisti uudelleen. Olen yrittänyt pohtia syytä, miksi pidän tätä aikaa outona, hullunakin, ja luulen, että en ole ajatuksineni yksin.
Synnyin Kuopiossa, kylmänä tiistai-iltapäivänä, kesäkuussa 1982. Asuimme omakotitalossa Siilinjärvellä. Kotitaustani on keskiluokkaa, emme olleet varakkaita, koulutusta arvostettiin. Lapsuuteni 1980-luvusta muistan eritoten Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, Hymyhuulet –sketsisarjan ja kuumat, mannermaiset kesät. Kesät olivat pitkiä ja täynnä lapsenmielisen ihmisen ihmettelyä kaikesta uudesta. Poltimme ruutupaperia suurennuslasilla, leikimme kielletyillä rakennustyömailla. Saimme satikutia, kasvoimme ihmisiksi, aikuisiksi. Taloudellinen suhdannekin oli kasinotalouden luottokuplan ansiosta lapsuudessa hyvä aina lamavuosiin saakka. Isällänikin oli sellainen iso, kiloja painava autopuhelin. Kylmän sodan ydinaseuhkaa ei pieni lapsi osannut pelätä. Neuvostoliitosta sai kuulla ilta-uutisissa, väritelevisiosta. Tietokoneen sain vuonna 1990, muistaakseni. Olisi pitänyt ohjelmoida, pelasin, mutta opin englantia.
Vaikka lama-aika oli yleisesti ottaen ankeaa, ei se kuitenkaan osunut kovinkaan pahoin perheeseemme. 1990-luvun alku oli minulle duurivoittoista aikaa, ja koko 1990-luku oli kokonaisuutena optimismin täyttämää. Muistan muurin murtumisen 1989, samoin Neuvostoliiton hajoamisen ja IVY:n. Kylmän sodan vuosien jälkeen Suomi kiinnittyi länteen, haimme EU-jäsenyyttä nopeasti, Suomi osti Hornetit ja R-kioskeista sai vuokrata amerikkalaisia toimintaelokuvia, VHS-videoita. Poliittinen satiiri oli sallittua, ja sketsiohjelmat olivat oikeasti hauskoja. Televisioon ei ollut vielä iskenyt taannehtiva sensuuri. Iltalypsyä katsoin paljon.Tabuja oli vähemmän, asioista sai puhua vapaammin ilman painostavaa oikeamielisten sensuurin varjoa.
1990-luvun henkistä ilmapiiriä leimasi toivorikkaus, edistyksellisyys ja usko paremmasta maailmasta. Vain taivas oli rajana, tulevaisuus oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Kilpailu oli kovaa, mutta peli oli reilua. Kokeisiin piti lukea viimeistään lukiossa. Lukiosta piti saada hyvät arvosanat, jotta saisi kunniallisen ja kohtuullisesti palkatun ammatin. Nuoruuden odottavan mielen valossa tässä nostalgiassa varmaankin osin aika on kullannut muistoja. Toki silloinkin oli sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta ihmiset olivat mielestäni jotenkin tolkullisempia ja realistisempia, juurtuneita todellisuuteen.
Pikkuhiljaa maailma muuttui, ja kulttuuri normeineen muuttui. Sosiaalinen media ja internet ovat tuoneet ison kaikukopan vastakkainasettelulle, kärjistämiselle. Määrätynlainen suvaitsemattomuus ja ajatusfundamentalismi on lisääntynyt. Olet joko oikeassa tai väärässä. Spektri ja vivahteet ovat unohtuneet, maailmassa on myös harmaan sävyjä. Olet rasisti tai antirasisti. Kolonialisti tai vapaustaistelija. Riistäjä tai riistetty. Syy löytyy aina ulkopuolelta, taloudellisen tehokkuuden maailmassa myös vastuu omasta elämästä on yhtiöitetty ja ulkoistettu. Syynä ovat rakenteet tai sorto, yhteiskunnassa on vika, yhteisössä. Ihmisen vastuu itsestään on unohtunut. Vaikka yläasteen päättäjäispuheeni loppusanoissa ”Jokainen on oman onnensa seppä.” on aimo annos infantiilia idealismia, pitää lause edelleen ainakin puoliksi paikkansa. Ihmisen on otettava itsestänsä vastuu. Työpaikat ja opiskelupaikat pitää ansaita, niitä varten on puurrettava ja tehtävä töitä. Se ei ole aina pelkkää ruusuillatanssimista.
Nykyisessä eetoksessa on vain oikeuksia, vailla velvollisuuksia. Valtiosäännön tosiasiallinen tulkinta on vinoutunut. Kun Karl Marxin ajatusrakennelma ei kestä loogis-analyyttistä tarkastelua, ja virheellisen lisäarvoteorian johdosta (modus ponendo ponens) koko kommunismin teoriakehikko romahtaa, on vasemmiston älyllinen tyhjiö ollut pakko täyttää jollakin uudella. Suunnitelmatalouden ja suoran sosialismin on korvannut antikolonialismi, antirasismi, osin myös överiksi mennyt ja sisäisesti ristiriitainen ympäristöliike sekä telaketjufeminismi.
Listaa voi jatkaa. On woketusta, cancelointia, kulttuurirelativismia, ylinumeroituvasti ääretön määrä sukupuolia, unisex-vessoja ja niin edelleen. En halua käydä naisten kanssa vessassa. Valkoinen, länsimainen heteromies on pahuuden lokuksessa, fokuksessa. Maskuliinisuudesta ja protestanttisesta eurooppalaisen miehen symbolista on tullut syntiä. On hävettävä, jos edustaa perityypillistä maskuliinista perusmiestä, WASPia. Mies on syyllinen ja sortaja. De-maskulinisaatio tarkoittaa sitä, että sukupuolisuus pyritään häivyttämään, neutraloimaan. Marxilaisen lisäarvo- ja riistoteorian on korvannut äärimmäisyyteen viritetty lopputulosten tasa-arvo. Papisto johtaa puhetta, ja lauma hymistelee ja resonoi. Vulgäärisosialismissa ei ole yksilöllisiä kivijalkakauppoja, on Kauppa ja Apteekki. Ravintola. Erillisyys poistetaan, on vain edistyksellisen woke-sosialismin tietotoimiston määrittämä virallinen totuus.
Virallisen papiston totuuden pahin uhka on sananvapaus, analyyttinen keskustelu ja kyseenalaistaminen. Mikään totalitaristinen tai huono ideologia ei kestä analyyttista tarkastelua, siksi säännönmukaisesti kaikissa totalitaristisissa ideologioissa kielletään ensimmäiseksi tiedon vapaa välitys. Vapaa debatti karsii huonot ideat pois jatkosta, eräänlaista tieteellistä prosessia ja evoluutiota, siis. Avoin yhteiskunta vaatii kuitenkin puolustajansa.
Nuoruudessani 1990-luvulla moni asia oli huonommin, se on myönnettävä. Naisten oikeudet ovat menneet pääosin hyvään suuntaan, ja seksuaalivähemmistöjen asema on samoin melkoisen hyvä nykyisin. Talous ei ole kasvanut Suomessa tosin finanssikriisin jälkeen, mutta toisaalta ei meillä ollut iPhonea ja Olkiluoto 3:sta vielä vuonna 2005. Reserviupseerikoulun viikonloppuvapailla Helsingissä luin sähköpostit mBarin julkisesta internet-päätteestä. TKK:lla oli unix-pääte. Hyvin pärjättiin silloinkin. Naiset olivat kauniita tuolloinkin, opiskelijaruoka oli hyvää, keskusteluilmapiiri oli jotenkin terveempi ja avoimempi. Vallitsi vapauden ilmapiiri. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Kuppalan bileissä puhuttiin politiikkaa. Oltiin eri mieltä, mutta ilmapiiri ei ollut hostiili tai vihamielinen. Vasemmistolaiset poliittisen historian opiskelijat kykenivät sivistyneeseen ja älykkääseen debattiin oikeistolaisten kansantaloustieteilijöiden kanssa. Tosin vallankumouksesta varmaan silloinkin moni haaveili. Nykyisin valtsikan bileet ovat varmaankin melko kliinisiä. Turvallisessa tilassa pitää puhua vain aiheista, jotka eivät loukkaa ketään taikka muutoin ole epämiellyttäviä tematiikaltaan.
Totalitaristiseen eetokseen liittyy sensuuri, jota EU:kin näyttää edistävän uusien komissaarien suulla. Näennäissivistynyt tapa kieltää vihapuhe, ja korvata se kivapuheella on kulttuurirelativismia. Kun kaikki asiat ovat yhtä hyviä, kriitiikkiä ei tarvita. Kaikilla on kliffaa. Suomalaista liberaalia oikeusvaltiota ei saa asettaa arvoasteikolla paremmaksi muihin kulttuureihin nähden. On toki niin, että suomalaista kulttuuria saa morkata, ja meidän kulttuurimme joutaa sopeutua. Uimahalleissa mennään maahanmuuttajien ehdoilla. Nöyristelemme, pyytelemme anteeksi. Olemme hissukoita. Elämme kollektiivisen itsehäpeän aikaa.
Nöyristelyn lisäksi velttoilemme. Tämä näkyy jo peruskouluissa, missä oppilaat päästetään luokalta vailla laskutaitoa. Elämme myös kollektiivisen itsepetoksen aikaa. Ajattelemme, että naisvihamieliset primitiivikulttuurit assimiloituvat ja integroituvat suomalaiseen tapakulttuuriin. Se, että integraatio ei ole onnistunut yhdessäkään eurooppalaisessa maassa, ei lannista monikulttuurisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden woke-sotureita. Lappikin on nykyisin Kongon veroinen siirtomaa wokettajien ajatuksissa. Afrikan tähti ja Peppi Pitkätossu ovat Danten helvetin sisäkehien seurapelejä. On tämä hullua aikaa!
Onneksi on toivoa. Historiaa katsomalla näemme säännönmukaisuuden: hullutukset tulevat ja menevät. Usein on niin, että hullutusta kestää aikansa, lopulta huomataan että keisarilla ei ole vaatteita, ja tulee rekyyliliike. Tasapaino löytyy lopulta. Locken ja Smithin liberalismin ideaali ei voi olla nykyinen wokehumppa. Jos Popper eläisi, hän olisi varmaankin pahasti masentunut. Liberalismin ideaaliin täytyy kuulua se, että ikävistä asioista voidaan keskustella. Suomalainen kulttuuri on hyvä, parempi moniin muihin verrattuna. Ei kannibalistisia kulttuureja hyväksytty edes löytöretkien aikaan. Suomalainen liberaali oikeusvaltio on syntynyt evolutiivisen prosessin kautta. On koeteltu julkisesti erilaisia ideoita. SDP:n osallistuminen marxis-leninistiseen punakapinaan on suuri häpeätahra muutoin suhteellisen salonkikelpoisessa poliittisessa historiassamme. Anders Chydenius (1729-1803) kehitti liberaaleja ajatuksia jo ennen skottivalistusta, ajatella täällä Pohjan perällä! Jo vuosisadan alussa teoreettinen fyysikko Gunnar Nordström (1881-1923) kehitti painovoimateoriaa ja yhtenäisteoriaa sähkömagnetismin ja gravitaation osalta. Leo Mechelin, Eino Kaila, von Wright, Jaakko Hintikka. Karjalainen käänsi Keynesin Yleisen teorian. On ollut sivistystä. Meillä oli joskus jopa sellainenkin, mitä kutsuttiin älymystöksi. Kriitikko Seppo Heikinheimon (1938-1997) sanoin nykyisin pesäpallo-otteluissakin kuunnellaan vaan ”mökämusiikkia”. Mökämusiikin jatkeeksi olemme myös korvaamassa Suomen kielen. Häpeämme ja nöyristelemme siinäkin.
”Oikeamielisen” wokepapiston suuri tragedia, ironiakin, on se, että oikeamielinen överisuvaitsevaisuus tuhoaa lopulta itsensä. Primitiiviset totalitaristiset aatteet valtaavat alaa Euroopassa. Sileäkätinen woke-papisto ei pärjää tässä uudessa vihamielisessä maailmassa. Kulttuurievoluutiossa heikko, lopputulosten tasa-arvoa, överifeminismiä ja woketusta edistävä totalitarismi häviää toiselle totalitarismille. Jo heikko syntyvyys Suomessa takaa tämän, jos ei muu. Olisi aika ryhtyä itsesäilytystalkoisiin, kulttuurin ja itsemme osalta.
Tervehenkisessä yhteiskunnassa on tolkku, maltti, kohtuus, maalaisjärki. Ydinperheellä on ensisijainen kasvatusvastuu. Miehet saavat olla miehiä, ja maskuliinisuus ei ole syntiä. Armeijan käyminen on oikeus ja velvollisuus. Naiseus tulee naisilla muotiin. Yhteiskunta, jossa kotikasvatuksen on korvannut Tik-Tok, ja luokkahuoneissa eletään kuin pellossa, kasvaa valtionkin konkurssin siemen.
On aika todeta ääneen: tarvitsemme arvoja, jotka meillä ovat olleet satoja vuosia. Siis konservatismia. Nämä arvot ovat olleet pois muodista 20 vuotta, mutta ne ovat kestäneet silti tuhansia vuosia – niitä on koeteltu. Siksi olen optimistinen. Tulee vielä aika, jolloin opettajilla on auktoriteetti, naiiville maahanmuuttopolitiikalle tulee stoppi, ja konservatismista tulee taas muotia. Yhteiskunta löytää kestävän tasapainon yritys-erehdys –prosessin kautta. Valitettavasti, jos kollektiivinen järjen valo ei syty pian, asiat menevät huonompaan suuntaan ennen käännöstä. Lukutaidottomat raggarit riehuvat kaduilla, jengeissä. Sosiaalituilla elää pian valtaisa post-moderni paarialuokka. Valtio ylivelkaantuu ja hukkuu löysään vetelehtimiseen – tähän vetelehtimiseen osallistuvat kaikki Suomessa, toiset enemmän kuin toiset. Työnteko ja oppiminen kun ei ole kivaa, ja totuudenpuhujista ei tykätä. Ikävistä tosiasioista kun voi joku loukkaantua! Moni on varmasti samaa mieltä siitä, että elämme jonkinlaista kollektiivisen hulluuden aikaa, mutta ei uskalla sanoittaa ajatuksiaan ääneen. Kuitenkin on välttämätöntä puhua Suomen, ja laajemmin Euroopan ongelmista.
Vetelehtimiskulttuuri muuten liittyy ajallisesti tähän uuteen talousjärjestykseemme myös. Bretton Woods – järjestelmän ja kultakannan romahtaminen on johtanut siihen, että vetelehtiminen on helppoa. Koska velkaantuminen on helppoa. EU ja euro on pahentanut ongelmaa, riskilisät ovat menneet valtionlainoissa nippuun, koska sijoittajat uskovat lopulta johonkin pelastuspakettiin. Siis taloudellinen ja institutionaalinen järjestelymme on osaltaan ruokkinut tätä laiskuuden aikaa. Työ ei ole perusoikeus, se on ansaittava. Pitää osata jotakin, josta joku on valmis maksamaan. Koulussa pitää oppia lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Vanhempien pitää asetttaa lapsille rajat.
Sananvapaus on uhattuna. Kaikkien itseään kunnioittavien ja ajattelevien ihmisten on ryhdyttävä puolustamaan sitä. Muuten olemme tiellä orjuuteen. Sananvapauden säilyessä woketukselle ja muulle sekoilulle tulee peräseinä vastaan, ja yhteiskunnallinen eheytyminen kohti terveempää yhteiskuntaa voi alkaa. Haluan tuoda lapsuuteni Suomesta parhaat osat takaisin, tolkullisuuden, sivistyksen, reippauden. Jos 2000-luvun suurin muutos on tämä sensuurikulttuuri ja loukkaantumiskulttuuri, pärjäisin vallan hyvin 1990-luvun materiaalisellla tasolla. Lopulta materialistinen kulutus on hyvinvointivaikutuksiltaan loputonta kilpailua. Ihmiset vertaavat aina kulutustaan ja krääsän määrää muihin. Minulla on hienompi auto, vene jne. Vähemmälläkin pärjäisin itse, jos saisin vaihtokauppana vapaan ja avoimen yhteiskunnan, turvalliset kadut, vähävelkaisen valtion, laskutaitoiset aikuiset ja sekavuorot uimahallissa.
