Kategoria: pääoma

  • Korkokäyräsäätö, Modern Monetary Theory ja fiat-valuutta

    Korkokäyräsäätö, Modern Monetary Theory ja fiat-valuutta

    Pienehkö turbulenssi obligaatiomarkkinoilla on herättänyt taasen kysymyksiä velkakestävyydestä. USA:n pitkien bondien hinnat ovat tippuneet (myyntipaine markkinoilla), ja vastaavasti niiden tuottovaatimus on noussut. Sama trendi on ollut muillakin länsimaisilla pitkillä koroilla. Julkisten talouksien velkaantuminen on kiihtynyt 1970-luvulta tulopohjaan nähden, ja länsimaiden alhainen syntyvyys on riski julkisen talouden kestävyydelle. Hintojen tippuminen bondimarkkinoilla viittaa siihen, että inflaatio-odotukset ovat laajasti nousseet.

    Akuutimmin Euroopassa menopainetta luovat myös laajat investoinnit puolustukseen, Suomessakin puolustumenot nousevat nopeasti, mikä sinällään on näissä oloissa välttämätöntä ja ymmärrettävää. Avoin piikki ei voi kuitenkaan olla, sillä valtiolla on budjettirajoite.

    Maailmantalouden velkamäärä tulopohjaan nähden on noussut kiihtyvästi Bretton Woods -järjestelmän hajoamisen jälkeen. Rahanluonti on nykyisin helppoa, ja suuri osa siitä syntyy liikepankkisektorilla. Esimerkiksi, kun valtio tekee primääriemission, pankin varoihin tulee valtion bondi, ja pankki hyvittää valtion käyttelytiliä (panki velkapuoli kasvaa samalla summalla). Kun sitten valtio jakaa tuon rahan vaikka sosiaaliturvana, tuo valtion käyttötilin saldo siirtyy ihmisten käyttelytileille. Ostovoimaa syntyi tyhjästä lisää. Kun ei ole enää kultakantasidonnaisuutta, valtioiden velkaantuminen on helpompaa. Pankkien luotonantoa toki rajoittaa mm. oma pääoma.

    Valtioiden ylivelkaantuminen on mahdollista, varsinkin euroalueella. Yhdysvalloissakin suuret budjettialijäämät, yli 6 prosenttia bruttokansantuotteesta, luovat suuren nettovelanottotarpeen Treasurylle vuosittain. Lisäksi erääntyvät bondit pitää jälleenrahoittaa. Viime aikoina US Treasury on pyrkinyt tukemaan korkokäyrän pitkää päätä ostamalla pitkiä bondeja takaisin, ja rahoittamalla ne emittoimalla uutta lyhyttä velkaa. Tämä laskee velkaportfolion duraatioa ja siten lisää Treasuryn näkövinkkelistä korkoon liittyvää riskiä, kun uudelleenrahoitus lyhenee. Suomessa on pyritty pidentämään duraatiota.

    Demografiset tekijät rasittavat länsimaita, ja inflaatio-odotusten nousu nostaa bondien tuottavaateita. Kun isoja velkakantoja jälleenrahoitetaan korkeammilla koroilla, velan korkokulut nousevat vääjäämättä. Suomessakin ne ovat pian 5 miljardia euroa vuodessa. Sillä rahalla saisi aika monta sairaanhoitajaa vanhustaloihin tai 155mm kranaattia telatykkeihin. Jos inflaatio ei näy verotuloissa samassa suhteessa, syntyy ongelmia.

    Vasemmistossa luultiin takavuosina, että korko on kiinteä. Kannattaisi perehtyä asioihin. Suomella on ollut velanhoidossa iso koronvaihtosopimuspositio, jolla korkoriippuvuutta on lyhennetty, ja toisaalta jälleenrahoitusriskiä on hallittu tehokkaasti. Strategia on ollut käytössä 2000-luvun alusta, mutta nyttemmin siitä on luovuttu, koska velkaa on paljon. Strategia säästi aikanaan veronmaksajille miljardeja euroja, koska korkokäyrä oli pitkään nouseva. Lyhyet korot ovat siis olleet tyypillisesti alempana kuin pitkät korot. Tämä term-preemio on yleinen, ja sitä selitetään taloustieteessä monella tapaa, mm. korkojen odotushypoteesilla.

    Jos julkisten talouksien alijäämiä ei saada nippuun, olemme menossa kohti fiskaalista dominanssia. Fiskaalisessa dominanssissa keskuspankki joutuu ottamaan huomioon rahapolitiikassa valtioiden solvenssin inflaatiotavoitteen kustannuksella. Korkoja joudutaan pitämään alhaalla. Tämä johtaa siihen, että keskuspankki joutuu pitämään korkoputkea lyhyessä päässä alhaalla, eli varsinkin depokorkoja ja repokorkoja. Keskuspankki joutuu myös ostamaan bondeja koko käyrältä, myös pitkässä päässä. Tällaista strategiaa voimme kutsua myös korkokäyräsäädöksi (Yield Curve Control). Korkokäyräsäädössä keskuspankki ostaa bondeja liikepankeillta hyvittämällä ostohinnan liikepankkien keskuspankkitileille. Tämä lisää ylimääräistä likviditeettiä pankkijärjestelmässä (reservit kasvavat), mutta ei johda suoraan inflaatioon, koska laajan rahan määrä ei kasva automaattisesti (asset swap liikepankkien ja keskuspankin välillä ei kasvata talletuskantaa yleisölle suoraan).

    Jos bondimarkkina jatkaa bondien dumppaamista markkinoille, keskuspankki joutuu ostamaan yhä enemmän bondeja liikepankeilta korkokäyräsäädön varmistamiseksi. Lopulta voimme olla tilanteessa, jossa keskuspankki omistaa koko valtion velkakannan. Tällöin korkokulut valtiolle palautuvat ainakin osittain keskuspankin voitonjakona valtion budjettiin, jos bondien kuponkikorot ovat suurempia kuin keskuspankin depokorko, eli jos keskuspankin rahoituskate on plussalla.

    Tästä pääsemme efektiivisesti siihen, että valtiota päätyy rahoittamaan sen oma keskuspankki. Näin ollen rahapolitiikan rooli ei olisi enää säätää hintatasoa, vaan rahoittaa valtion alijäämät. Inflaatio pitäisi sitten suitsia kireällä fipolla (hidasta ja epäuskottavaa) tai makrovakausvälineillä (inflaatio-odotusten noustessa pankkien pääomavaatimuksia olisi pakko kiristää luotonannon suitsimiseksi).

    Modern Monetary Theory johtaisi varmaankin valtion kulutuksen holtittomaan kasvuun ja inflaatio-ankkurin irtoamiseen. Siksi sitä tulisi välttää. On kuitenkin muistettava Humen giljotiini. Voimme päätyä vahingossa MMT-maailmaan, vaikka pitäisimme sitä huonona. MMT nojaa oleellisesti ekonomisti Abraham Lernerin funktionaalisen rahoituksen teoriaan 1940-luvulta. Se taas on eräänlainen turboahdettu versio keynesiläisyydestä ja täystyöllisyyden tavoittelemisesta finanssipolitiikan avulla.

    Jos valtioiden velkaantuminen jatkuu, fiskaalinen dominanssi on realismia. Silloin voimme päätyä korkokäyräsäätöön, rahoitusrepressioon. Rahoitusrepressiossa valtiovalta asettaa koroille katon lainsäädännöllä. USA käytti rahoitusrepressiota toisen maailmansodan veloista pääsemiseksi, tosin myös alijäämät saatiin kuriin. Toisen maailmansodan aikaan Suomen Pankkikin rahoitti valtiota. Maastrichtin sopimus tosin kieltää keskuspankkirahoituksen, mutta säännökset perussopimukset joustavat poliittisen realismin alla, se on nähty aiemminkin. Sitä paitsi jo nyt esimerkiksi Suomen Pankki rahoittaa valtiota, koska se on valtion velkoja (QE:n myötä iso possa valtionlainaa taseessa).

    Bondien hintaa ei saada kuriin millään takaisinostokikalla. Se vaatisi vastuullista finanssipolitiikkaa ja fiskaalista sopeuttamista. USA:ssa poliittinen kulttuuri on sellainen, että verojen kiristäminen on poliittisesti hankalaa. Siksi korkokäyräsäätö on realistinen skeema. Korkokäyräsäätö liittyy hintason fiskaaliseen teoriaan, jossa reaalikorko on pakko painaa alas, jotta valtion intertemporaalinen budjettirajoite on voimassa.

    Joukkovelkakirjamarkkinan turbulenssi USA:ssa voi olla osviittaa siitä, että USA:n dollarin asema kansainvälisenä reservivaluuttana on heikkenemässä. De facto näin on jo käynyt, sillä Kiinan keskuspankki on dumpannut USA:n bondeja reippaasti. Tässä tilanteessa EU:ssa syntyy varmasti lisäinsentiivejä luoda turvallinen sijoituskohde (Safe Asset) EU:n obligaatiomassaa kasvattamalla. EU:n lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti EU:n budjetti ei saa olla alijäämäinen, ja yhteisvastuu ei toimi pseudoliittovaltiossa.

    Yhdysvaltojen asema on mielenkiintoinen. Toisaalta on selvää, että Yhdysvallat on merkittävin supervalta. Toisaalta USA:n pitkällinen vaihtotaseen vaje ja kasvava budjettivaje voivat olla iso ongelma. Vaihtotaseen vaje on identtisesti investointien erotus kansallisiin säästöihin nähden. USA säästää liian vähän. Solvenssirajoitteena on, että nykyinen negatiivinen ulkomainen nettovarallisuusasema tulisi kattaa tulevilla kauppataseen ylijäämillä. Kauppatasetta voi kohentaa mm. heikentämällä dollarin vaihtokurssia muuhun maailmaan nähden. Inflaatio-odotuksia kasvattamalla tämä onnistunee, mikä saataneen aikaan Fedin osto-ohjelmilla (valtion budjettirajoite löystyy). Valtion velkaantumista tulisikin aina peilata myös maksutaseeseen ja valuuttakurssiin. Yhden hinnan laista saamme (sijoittajat riskineutraaleja), että jos riskitön korko nousee, taalan tulisi heikentyä. Näin varmaan käykin.

    Rahoitusjärjestelmä on suuressa muutoksessa. Nykyinen velkamyllyregiimi on noin 50 vuotta vanha. Entinen regiimi (Bretton Woods) eli stabiilia aikaa, mutta Vietnamin sota ja laajeneva sosiaalivaltio pakotti Nixonin irrottaaman taalan kultakiinnityksestä 1971. Kun pääomarajoitteet purettiin ja raha digitalisoitui, velkaantuminen on todella helppoa. Kun yhdistämme tämän poliitikkojen insentiiveihin, ei tarvitse olla Einstein tajutakseen että ylivelkaantuminen on systeemin attraktori. Koska kaoottista defaulttia vältetään, on varmaakin tasapaino se, että keskuspankit alistuvat, ja ostavat valtionvelkaa. Tämä johtaa meidät uuden äärelle, koska budjettirajoitteesta tulee aladobia. Inflaatio on realismia, mikä taas osoitta, että keskuspankin riippumattomuudelle on argumentti olemassa. Jotta välttäisimme tämän kehityskulun, on laitettava suu säkkiä myöten. Suomessa tämä tarkoittaa ensi kaudella 10 miljardin leikkauksia kehysmenoista, mikä on valtava urakka, ja poliittisesti tavattoman vaikeaa. Viisautta päättäjille!

  • Cambridgen pääomakiista, Suomen talouskasvun alho ja työn tuottavuuden ongelmat

    Cambridgen pääomakiista, Suomen talouskasvun alho ja työn tuottavuuden ongelmat

    Kansantaloustieteen oppihistorian tunteminen on tarpeellista osaamista talouspolitiikan kanssa tekemisissä oleville ihmisille. Taloustieteen oppihistoria sivuaa poliittista filosofiaa, esimerkiksi 1800-luvun pääomateoriat olivat osin kiistoja myös politiikan ytimessä. Karl Marx kirjoitti pääomasta, samoin itävaltalainen Eugen Böhm-Bawerk. Kansantaloustieteessä ajatellaan, että ainakin reaalinen pääoma ja työvoima ovat tuotannontekijöitä. Lisäksi voimme ajatella, että vaikkapa energia on tuotannontekijä. Kokonaistuotanto syntyy yhdistämällä pääomaa ja työvoimaa. Esimerkiksi rikastamossa isot myllyt murskaavat malmia, jonka jälkeen malmia vaahdotetaan kemiallisesti. Rikastus tapahtuu isoissa tehdashalleissa, joissa on työntekijöitä ohjaamassa prosessia.

    Joan Robinson (1903-1983) vaikutti Keynesin piirissä 1930-luvulla, ja hän oli ansioitunut taloustieteilijä mm. monopoleja koskevista kirjoituksistaan. Robinson kirjoitti 1950-luvulla teoksen pääomasta, ja oli niin sanotun Cambridgen pääomakiistan keskeinen hahmo. Cambridgen pääomakiistassa oli kyse olennaisesti siitä, että miten pääomaa voidaan mitata ja aggregoida, ja miten voitot määräytyvät neoklassisten rajatuottavuuskäsitteiden kautta. Kiistan toisina osapuolina olivat etenkin amerikkalaiset Robert Solow ja Paul Samuelson (nobelisteja molemmat).

    Joan Robinson vuonna 1973

    Robinson seurasi ruotsalaisen ekonomisti Knut Wicksellin jalanjäljissä, ja kritisoi koko talouden aggregoitua tuotantofunktiota. Olennainen kysymys koskee pääoman arvottamista ja mittaamista. Työpanoksen mittaaminen on melko helppoa, koska voimme laskea yhteen tilastoista tehdyt työtunnit. Pääoman arvostaminen on vaikeaa. Mikä on rikastamon arvo? Mikä on nakkikioskin arvo? Miten pääomaerät summataan yhteen ja aggregoidaan koko kansantalouden yli?

    Pääoman arvo liittynee jotenkin sen tuottamaan tuotokseen. Koska tuotos on rahavirtoja tulevaisuudessa, pitäisi kassavirta nykyarvoistaa jollakin diskonttokorolla. Pääoman neoklassisessa teoriassa korko liitetään optimissa pääoman rajatuottavuuteen. Mutta tällöin pitäisi tietää pääoman arvo, joka tarvitsee tiedon korosta, joka tarvitsee tiedon pääoman arvosta. Olemme ikuisessa luupissa, ja teoria näyttäisi olevan sisäisesti ristiriitainen. Ongelma kiteytyy siihen, että työtuntien määrä voidaan mitata, mutta pääoma pitää arvottaa matemaattisesti käypään arvoon. Periaatteessa, koska pääoma syntyy nettoinvestoinneista, nettoinvestointien mittaaminen kansantalouden tilinpidosta saattaa olla jotenkin mahdollista, mutta arvostuskysymykset ovat hankalia. Jopa itävaltalaisen taloustieteen kummisetä F. von Hayek hylkäsi ajatuksen aggregoidusta pääomasta edes teoreettisena mahdollisuutena teoksessaan Pure theory of Capital (1941). Siis jälkikeynesiläiset Robinson ja Sraffa ja itävaltalaiset libertaarit löysivät yhteistä maata pääomateoriasta.

    Joan Robinson vaikutti Cambridgen yliopiston Girton Collegessa 1950-luvulla.

    Koska Cambridgen pääomakiista ei ole ratkennut, pääoman käyttö BKT:n selittäjä on de facto korvattu utuisella ”työn tuottavuudella”. Olennaisesti julkisessa keskustelussa surkutellaan työn tuottavuuden hidasta kasvua. Talouskasvu on siis nykyään määräytynyt yksinkertaisesta yhtälöstä

    $$Y=AL$$

    Missä Y on BKT, A on höttöinen työn tuottavuus, L on tehdyt työtunnit.

    Tuotantofunktio on neoklassisessa teoriassa riippuvainen pääomasta K ja työpanoksesta L.

    $$Y=F(K,L)$$

    Voitonmaksimointiehtona (Voittofunktio=Y-wL-rK):

    $$\frac{\partial F}{\partial K}=r$$
    $$\frac{\partial F}{\partial L}=w$$

    Eli: reaalikorko vastaa pääoman rajatuottavuutta ja reaalipalkka vastaa työpanoksen rajatuottavuutta.

    Nyt tietysti tuotantofunktion ominaisuudet ovat keskeisiä. Jos oletamme monotonisuuden ja laskevan rajatuoton, pääoman kysyntä on normaalia, ja korkea reaalikorko vastaa pientä pääoman määrää ja vice versa. Italialainen ekonomisti Piero Sraffa kyseenalaisti tämän, sillä koska korko ja pääoma riippuvat toisistaan, voivat käyvän arvon muutokset aiheuttaa tosiasiallisesti epämonotonisuuden tuotantofunktiossa.

    Neoklassisen teorian ytimessä on implisiittisesti ajatus siitä, että reaalipalkka ei vaikuta työpanoksen arvoon (koska työpanoksen arvo on tehtyjen työtuntien määrä), ja tehtyjen työtuntien määrä ja palkka voidaan mitata datasta. Pääoma on taas taloustieteellisesti oleellisesti rahoitusvaade, joka tuottaa jotakin tulevaisuudessa, ja siksi sen arvo riippuu reaalikorosta. Oleellisesti siis koron muutos muuttaa pääoman arvoa, ja siten voi synnyttää ”re-switching” -efektin (Sraffa 1960), mikä käsitykseni mukaan palautuu jo Knut Wicksellin ja David Ricardon pohdintoihin.

    Piero Sraffa (1898-1983)

    Mitä Cambridge-Cambridge -debatista on seurannut?

    Talousteoriassa ongelma on lähinnä ignoroitu. Talouspolitiikassa se on johtanut osaltaan siihen, että kaikki puhuvat työn tuottavuudesta.

    Kuvassa näkyy työn tuottavuus Suomessa. Koska pääoma ei ole eksplisiittisesti mukana tuotantomittauksessa, myöskään investoinnit eivät ole eksplisiittisesti mukana. Näin meillä on ikään kuin black box – työn tuottavuus sisältää kaiken. Esimerkki: tehdas valmistaa tuotetta ja myy sitä maailmanmarkkinoille. Olkoon tuote nikkelimalmi. Nyt Indonesia lopettaa malmin dumppaamisen markkinoille, jolloin nikkelimalmin hinta nousee maailmanmarkkinoilla. Palkat ja korot eivät Sotkamossa muutu, joten firman käyttökate ja voitto kohenee. Nyt BKT:n tulolaskennan näkökulmasta työn tuottavuus kasvaa. Mitään reaalista ei ole tapahtunut Sotkamossa. Eli suhteellisten hintojen muutos vaikuttaa työn tuottavuuteen.

    Miten saada työn tuottavuus nousuun? Jos kansantalouden tuotantofunktio pitää edes jotenkin kutinsa, lisäpääoma nostaa tuotannon arvoa. Tarvitaan siis investointeja, koska pääoma syntyy nettoinvestoinneista. Mikä saa firmat investoimaan? Projektien korkea sisäinen korkokanta. Tobinin Q? Kaiketi innovaatiot edeltävät tuotannollisia investointeja. Teknologinen kehitys ja teknologiset innovaatiot ovat kaiken ytimessä. Jos haluamme kasvua, tarvitsemme osaavaa väestöä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on valitettavasti todella heikossa hapessa, ja en tiedä voiko sitä enää korvata. Vaatimustaso laskee peruskouluissa, ammattikouluissa, lukioissa, ammattikorkeissa, yliopistoissa. Kohta yläaste tarjoaa tohtorintutkintoja, elokuva Idiocracy tulee todeksi ja lihaksi. Kun menee aina sieltä missä aita on matalin, ei lopulta pääse mihinkään. Vaurauden aika teki meistä laiskoja, ylimielisiä, kulttuurirelativisteja, naiiveja, vätyksiä.

    Suomen työn tuottavuus kasvoi ripeästi vuosina 1992-2008. Tuohon aikaan ajoittuu Nokian nousu ja metsäteollisuuskin oli vielä voimissaan 1990-luvulla. Innovaatiot Nokiassa tapahtuivat jo 1980-luvulla hypomaanisen Kari Kairamon vedolla. Lukemattomat viisaat ja osaavat insinöörit kehittivät matopelit, tekstiviestit, venttikympin. Kun tuote myi, tuotantoa skaalattiin. Investoitiin. Nykyisin luonnontieteiden, matematiikan ja insinööriosaamisen, teknologiaosaamisen taso on laskenut. Kynsistudiot ja kirgisialaiset transseksuaaliset voimaantumisriitit ovat muotia tutkimuksessa, niistä Suomi-neito ei valitettavasti elä.