jussilindgren.fi

Kategoria: EU

  • Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen haudalla

    Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen haudalla

    Sääntöpohjaisuus tuo mieleen lautapelit. Lautapeleissä on säännöt, ja yhteiset säännöt määrittävät, miten pelissä voi toimia. Kansainvälisten suhteiden historiassa on pyritty samoin luomaan yhteisiä pelisääntöjä. Westfalenin rauha (1648) päätti kolmikymmenvuotisen sodan Euroopassa, ja loi puitteet suvereeneille kansallisvaltioille. Silti Euroopassa sodittiin ankarasti sen jälkeenkin. Voimatasapainon järkkyminen on usein taustalla. Suuressa Pohjan sodassa 1700-1721 Suomikin miehitettiin. Napuella käytiin verinen taistelu Armfeltin johdolla. Pultavan taistelu 1709 lopetti Ruotsin aseman suurvaltana. Isoviha eli Venäjän miehitysvalta oli armoton. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi-Suomi menetti alueita valtakunnan itäosista. Ruotsi-Suomi joutui sotiin myös Hattujen sodassa 1741-1743. Sitä seuranneessa Turun rauhassa Ruotsi-Suomi menetti alueita Kaakkois-Suomesta. Sitä seurasi revanssi, eli Kustaa III:n sota 1788-1790. Kustaa III:n sodassa käytiin mm. suuria meritaisteluita Kotkan edustalla. Samaisessa sodassa solmittiin myös Anjalan liitto, joka oli luonteeltaan upseerikapina.

    Suomi joutui taas sotimaan Suomen sodassa 1808-1809, jonka seurauksena Suomi liitettiin Venäjään. Sota liittyi oleellisesti Napoleonin sotiin. Napoleonin sotien jälkeen Wienin kongressi 1814-1815 sai aikaan melko toimivan järjestelmän, joka perustui voimatasapainoon maiden välillä. Ensimmäinen maailmansota alkoi kesällä 1914, kun monimutkainen voimatasapainojärjestelmä liittolaissuhteineen eskaloi sodan nopeasti. Euroopan valot sammuivat. Versailles’n rauha ei tuonut rauhaa, talousromahdus nosti natsit valtaan, ja Saksa haki revanssia. Berliinin kivikasoista nousi YK peruskirjoineen. Yhdysvaltojen atomipommitusten jälkeen maailmassa haluttiin uusi sääntöpohjainen järjestys.

    Sääntöpohjainen järjestys edustaa liberalistista suuntausta kansainvälisissä suhteissa. Siinä uskotaan sopimuksiin, organisaatioihin ja kansainväliseen oikeuteen. Sen antiteesi on realismi, joka kumpuaa pessimismistä. Realismissa voimatasapaino on oleellisempi tekijä kuin sopimukset. Klassisessa realismissa painotetaan myös ihmisluontoa. Rakenteellinen realismi painottaa järjestelmän abstrakteja ominaisuuksia.

    EU on osa liberaalia perinnettä. Usein EU:n ansioksi lasketaan rauha Euroopassa. Sääntöpohjaisuuden ansiot ovat kuitenkin kyseenalaisia. Korean sota alkoi jo 1950, kun Neuvostoliiton tukema Pohjois-Korea yritti vallata koko Korean niemimaan. USA puuttui peliin, ja sota loppui de facto 1953 jonkinlaiseen linnarauhaan. Indokiinassa oli kuplinut jo vuodesta 1945, ja lopulta sota Vietnamissa veti USA:n mukaan vuonna 1964. Sodat olivat luonteeltaan kylmän sodan kuumia pesäkkeitä suurvaltojen välillä. USA yritti syöstä Kuuban uutta kommunistihallintoa vallasta epäonnisessa Sikojenlahden maihinnousussa keväällä 1961. Kuuban kriisissä tilanne kärjistyi miltei ydinsodaksi saakka. Kylmä sota oli tavallaan sääntöpohjainen järjestelmä siinä mielessä, että ydinaseiden tuoma kauhun tasapaino esti sodan syttymisen.

    Mitä voimme oppia sodasta ja rauhasta? Kun Venäjä miehitti Krimin vuonna 2014, alkoi uusi vaihe kansainvälisissä suhteissa. Kiina nousee voimakkaasti, ja USA & Israel hyökkäsivät Iraniin helmikuussa 2026. Ukrainan sota jatkuu verisenä. Kiinan ja Taiwanin konflikti on riski. Sääntöpohjaisuus lienee mennyttä. Oliko sitä koskaan ensinkään? Kuuban kriisissä YK:n turvaneuvosto ei ratkaissut kriisiä, vaan salaiset neuvottelut Kennedyn ja Hrutsevin välillä. Kennedy lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan, ja lisäksi Turkissa olleet ohjukset vedettiin pois. SNTL perääntyi, kriisi laukesi. Komiteat eivät ratkaise sotia, vaan suora vuoropuhelu keskeisten suurvaltojen välillä.

    EU:n identiteettiongelma lähtee siitä, että se ei ole suurvalta. EU:lla ei ole omaa armeijaa. EU:lla ei ole ydinaseita. Ei laivastoa, ilmavoimia. Ranskan ydinasepelote on uskottava, samoin UK:n. EU on Länsi-Rooman jäänne Kaarle Suuren valtakunnan kautta. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei ollut pyhä – tokko on Euroopan unionikaan.

    Entä kansainvälinen oikeus? Kansainvälinen oikeus on lähinnä akateemikkojen puuhastelua. Ihmiskunnan historia on sotia täynnänsä, ja usein niiden syy voidaan jäljittää epästabiiliin voimatasapainoon. Henry Kissinger on puhunut paljon voimatasapainon puolesta kansainvälisen politiikan selittävänä metodologiana. Nyt voimatasapaino näkyy siinä, että Euroopan maat ostavat aseita ja aseistautuvat. Voimatasapainon stabiloituminen. Eurooppa on tosiaan ollut laiska puolustusasioissa. Saksan armeija on pieni. Suomella on melko hyvä tilanne, reservi on melkein miljoona miestä, tykistöä on paljon. Maanpuolustustahto on vahva.

    Voimatasapainoteorian näkökulmasta on luultavaa, että EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen integraatio saa lisäpontta. Yhteinen puolustus on kuitenkin päällekäinen Naton kanssa. USA:n monet julkiset kannanotot ovat viitanneet siihen, että USA asioi mieluummin suoraan merkittävien maiden kanssa bilateraalisesti. Tämä johtuu juuri siitä, että EU on aseeton ja hampaaton. EU on luonteeltaan kauppaliitto ja sisämarkkina. Ei ole välttämättä viisasta, että sen puitteissa yritetään väkisin perustaa sotilasliittoa tai EU-armeijaa. EU:n luonteen muuttuminen maailmanpolitiikan peluriksi vaatisi perussopimusten muutoksen, ja siihen sisältyy merkittäviä riskejä. Maastrichtin sopimuskin meinasi kaatua omaan mahdottomuuteensa.

    Suomalaisen paras turva on viime kädessä sen oma kansa. Kansallista eheyttä ei voi kuitenkaan ottaa annettuna. Vieraiden kulttuureiden teollinen tuonti, vihamieliset rinnakkaiskulttuurit, kielen pirstaloituminen. Jos yhteisiä arvoja ei ole, maanpuolustustahtokin rapistuu. Haluavatko lapsemme puolustaa maata, jossa verot kerätään siihen, että sosiaaliturvaa räiskitään vastikkeetta koko maailmalle? Jos julkinen talous pettää, ei maalla ole asevoimiakaan.

    Vahvat tekevät mitä voivat, ja heikot kärsivät mitä täytyy.

  • Yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ajanhaaskausta

    Yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ajanhaaskausta

    ”Valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) mielestä eurosta pitää keskustella. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin mielestä ei.” Kauppalehti 19.12.2025

    Valtiovarainministeri Riikka Purra nosti keskusteluun rahapolitiikan ongelmat euroalueella. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ei pitänyt teemaa järkevänä ajankäyttönä. Onko siis meillä kiellettyjä aiheita, tabuja?

    Itävaltalainen filosofi Karl Popper kirjoitti kriittisestä rationaalisuudesta ja avoimesta yhteiskunnasta. Popperin tieteenfilosofinen pääteos ymmärsi tieteen evolutiivisena prosessina, jossa huonot teoriat karsiutuvat falsifikaation kautta. Näin pitäisi olla avoimessa yhteiskunnassakin. Avoimessa yhteiskunnassa vapaa ideoiden kilvoittelu takaa sen, että huonot ideat ja ideologiat karsiutuvat aatosten evoluutiossa. Ikävien asioiden lakaiseminen maton alle voi palvella yksilön etua lyhyellä aikavälillä, mutta vaikeneminen ja hyssyttely ei ole ikinä oikeusvaltion ja demokratian etu. Siksi kannattaa keskustella ja kritisoida myös Euroopan unionia ja euroa. Ei kannata uskoa puhuviin päihin, kannattaa ajatella aina omilla aivoilla, epäillä kaikkea.

    Rahapolitiikka on tärkeää. Poliitikoista riippumattomat keskuspankkiirit päättävät korkotasosta. Korkotaso vaikuttaa valtavasti taloudelliseen aktiviteettiin. Investoinnit, kulutus, asuntolainat, yrityslainat, valtion velka. Rahan hinnalla on merkitystä. Rahapolitiikan keskeinen tavoite on pitää inflaatio vakaana ja inflaatio-odotukset ankkuroituna. USA:ssa keskuspankilla on myös taloudelliseen aktiviteettiin liittyviä tavoitteita, EKP taas keskittyy pääosin inflaatiotavoitteen saavuttamiseen. Keskuspankilla on myös rahoitusvakaustehtävä: EKP valvoo Euroopassa isoja luottolaitoksia ja talletuspankkeja.

    Nykyiseen viheliäiseen aikaamme liittyy määrätty hyssyttelykulttuuri. Ikävistä asioista ei haluta keskustella. Euron toimimattomuus jaetaan käsitykseni mukaan ekonomistikunnassa laajasti. Yksi rahapolitiikka ei oikein toimi EU:ssa, koska jäsenmaiden suhdannesyklit ovat eri vaiheissa, ja maiden taloudet eivät ole lähentyneet tarpeeksi toisiaan. Nyt Suomessa on liian korkea korkotaso, koska olemme todennäköisesti deflaatiossa. Korkotaso pitäisi Suomessa olla ekonomistien käyttämällä Taylorin säännöllä jossakin ehkä 0,2 prosentin hujakoilla. Nyt korkotaso on noin 2,2 %.

    Suomi äänesti Euroopan unioniin liittymisestä kansanäänestyksellä syksyllä 1994. Kansanäänestyksessä ei äänestetty kuitenkaan eurosta, vaikka näin olisi pitänyt olla. Liittymissopimus velvoitti käytännössä ottamaan euron käyttöön EMU:n kolmannessa vaiheessa. Suomessa puhuttiin kurkkudirektiiveistä ja ruoan hinnasta. Mitään lakeja ei siis Suomessa rikottu, kun menimme euroon, mutta minusta kansaa vähän juksattiin, moraalisesti arveluttavaa vähintäänkin.

    Väärä korkotaso on tavattoman haitallinen asia Suomelle. Ylimääräinen korkoprosentti vaikuttaa asuntovelallisen kukkarossa ja kansakunnan korkomenoissa. Jotkut ekonomistit sanovat, että ei asialla ole pitkällä aikavälillä merkitystä, koska raha on neutraalia. Minusta me elämme tässä päivässä, ja esimerkiksi työttömyys on iso inhimillinen haitta ja yhteiskunnallinen hyvinvointitappio.

    Aktiivista euroeroa en kannata, koska se ei oikein ole mahdollistakaan ilman EU:sta eroamista. Euron suhteen olen kuitenkin pessimisti. Euron ikävistä puolista harvoin puhutaan, koska moni saa nykyisen tai tulevan palkkansa sellaisista instituutioista, joissa on pakollista liturgiaa noudatettava. Ajattelun vapaus ja sananvapaus on kuitenkin tärkeää, ja ikävistäkin asioista on syytä puhua silloin tällöin. Markka ei muuten tarkoita samanlaista devalvaatiokierrettä kuin vaikka 1960-1980-luvulla, vaan tietenkin optimaalinen valuuttaregiimi olisi sellainen, jossa markka kelluisi vapailla markkinoilla. Jos maassa menisi huonosti, suhteelliset hinnat tasapainottaisivat vientiä ja tuontia, kun nimellinen valuuttakurssi heikkenisi. 1990-alun korkokaaos johtui kiinteästä regiimistä, korkotaso nousi, kun valuuttakurssia yritettiin puolustaa korkopariteettiteorian mukaisesti. Eihän siitä mitään tullut, ja markka laitettiin likaiseen kelluntaan syyskuussa 1992. Sen jälkeen talous elpyi joutuisasti, josta iso osa liittyi korkotason laskuun ja valuutan devalvoitumiseen valuuttamarkkinoilla.

    Korko on tavallaan vähän samanlainen ohjausmekanismi kuin ydinvoimaloiden säätösauvat. Kun ydinreaktori on ylikriittinen, boorisauvojen työntäminen reaktoriin tasapainottaa reaktorin kriittiseen tilaan. Taloudessa asia toimii vähän samalla tavalla. Jos talous ylikuumenee ja hinnat nousevat, korkotason nosto tappaa aktiviteettia, ja mahdollisesti tasapaino löytyy. Suomessa emme kestä nykyisellään varmaankin juuri positiivista nimelliskorkoa. Tasetaantuman oloissa alhainen korkotaso jouduttaisi investointeja ja kulutusta. Syntyisi hyvän kierre ja luottamus vahvistuisi. Euron pakkopaidassa joudumme kituuttamaan.

    Euron aiheuttama hyvinvointitappio on kumulatiivisesti valtava. Seurausetiikan näkökulmasta 1990-luvun poliitikot ovat vastuullisia, euroon ei olisi pitänyt mennä. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti euro ei ollut välttämätön. Suomalaiset menevät aina vähän soitellen sotahan. Euron kritisoiminen ei oleellisesti estä puhumasta myös rakenneongelmista työmarkkinoilla tai holhoavasta ja passivoivasta sosiaalivaltiostamme. Rahapolitiikka on liian tärkeää jätettäväksi vain keskuspankkiireille.

  • Euro – miten niin?

    Euro – miten niin?

    Historia on polkuriippuvaista, ja asiat riiippuvat toisistaan. Jotta ymmärrämme, miksi olemme eurossa, on tarkasteltava vähintään syksyä 1939. Adolf Hitler ja Josef Stalin tekivät tuolloin diilin Euroopasta. Suomi jäi Neuvostoliiton etupiiriin. Saksa aloitti pommituksesta Puolassa syyskuun alussa 1939, ja Neuvostoliitto yhtyi laulantaan Suomen osalta marraskuun viimeisenä päivänä. Talvisota alkoi. Suomi taipui, mutta ei katkennut.

    Emme mahda maantieteellemme mitään. Tässä olemme. Suomi taisteli kunniakkaasti, ja Neuvostoliitto alkoi priorisoida Berliiniä, saatuaan köniinsä Kannaksella heinäkuun alkupäivinä – itsenäisyys säilyi. Kiitos siitä kenraaleille ja rivimiehille. Suurstrategisesti on myös niin, että Suomen kohtalosta päätettiin ainakin osittain jo Teheranin konferenssissa, 1943. Silloinkin tehtiin diili. Kansainväliset suhteet ovat diilejä – ovat aina olleet. Realisti ymmärtää. Suomi teki rauhan, ajoimme saksalaiset pois vielä lopuksi. Alkoi YYA:n kausi. Paasikiven-Kekkosen linja ulkopolitiikassa. Suomi luovi läpi kylmän sodan, lopputulos oli kohtuullisen hyvä, siitä kiitokset menneille sukupolville.

    Asiat muuttuivat 1989. Muistan ajan. Muuri murtui, vapaus kasvoi horsman lailla. Betonimuurikaan sitä ei voinut pidätellä. Neuvostoliitto hajosi joulukuussa 1991. Ahon hallitus hakeutui heti länteen. Keväällä 1992 olimme jo EY:n kanssa hakemassa yhteistä tulevaisuuutta. Hankimme Hornetit. Suomen idea oli kiinnittäytyä läntisiin rakenteisiin. Suomen päättäjien muistissa oli marraskuun loppu 1939. Emme halunneet olla enää yksin. Naapuri oli arvaamaton. Suurvaltapolitiikan aalloilla pieni Suomi oli kuin lastu lainehilla. EY toi turvaa. Natoon emme vielä uskaltaneet.

    Niinpä suomalaiset neuvottelijat tunnustelivat EY:n jäsenyyttä. Maastrichtin sopimus oli vielä tuolloin ratifioimatta. Maastrichtin sopimuksessa oli jo sovittu eurosta. Euroopan unioni syntyi Maastrichtin sopimuksen myötä. Suomalaisessa televisiossa pyöri Tuttu Juttu. Ahtisaaresta tuli presidentti, ja Operaatio Pax sai jatkoa kansanäänestyksessä. Suomi oli vikkelä liikkeissään. Kansa äänesti EU:n liittymisen puolesta syksyllä 1994. On huomionarvoista, että liittymisen ehdot olivat jo tuolloin kiinnitetyt. EU:iin liittyminen tarkoitti EMU:n kolmatta vaihetta, eli eurovaluuttaa. Suomalaisessa parlamentarismissa näyttelimme toki näytelmän, mutta tosiasiallisesti eurosta päätettiin syksyllä 1994. Emme neuvotelleet poikkeusta liittymissopimukseen. Idän uhka ei antanut meille rohkeutta.

    1995 olimme EU:n jäseniä. Suomen markka kellui. Takana oli ankara lama. Suomi vapautti pääomamarkkinasääntelyä asteittain 1980-luvun alusta, ja Kalevi Sorsan aikana lanseerattiin vakaan markan politiikka. Holkerin hallitus salli nopean ylivelkaantumisen. Erkki Liikanen oli tuolloin valtiovarainministerinä. Pankkisääntely oli 1960-luvulta. Vakaa tai vahva markka tarkoitti sitä, että markan kurssi oli sidottu kauppataseen mukaiseen koriin. Kesällä 1991 Ahon hallitus liitti meidät ECU-regiimiin. Marraskuussa 1991 jouduimme jo devalvoimaan, sillä valuuttavaranto hupeni nopeasti. Suomi oli päässyt ylivelkaantumaan yksityisen sektorin kautta, vaihtotase oli alijäämäinen 1980-luvun lopun kasinovuodet. Valuuttaa virtasi Suomeen, ja pankkien antolainaus lähti käsistä.Suomella oli kiinteä valuuttakurssi aina syksyyn 1992 saakka, ja se tarkoitti sitä, että kiinteää kurssia jouduttiin puolustamaan korkotason nostamisella korkopariteettiteorian mukaisesti. Ruotsikin nosti onnettomassa ERM-regiimissä yli-yön koron jopa 500 prosenttiin. ERM hajosi syksyllä 1992. George Soros spekuloi puntaa vastaan, ja teki sievoisen tilin.

    Euro

    Euroon liittymisen osalta valtiojohto eteni pykälien mukaan – liittymissopimuksessa ei ollut poikkeusta. EMU-työryhmä arvioi kylläkin kiinteässä valuuttaregiimissä olevan riskejä.

    Jukka Pekkarinen veti työryhmää, mutta sillä ei ollut tosiasiallisesti merkitystä, koska olimme sitoutuneet euroon jo 1994. Toukokuussa 1997 kuitenkin EMU-työryhmä tunnisti joitakin riskejä euroon liittyen. Kokoonpano työryhmässä oli seuraava: Puheenjohtaja Jukka Pekkarinen. Jäsenet: Esko Antola, Pertti Haaparanta, Seppo Honkapohja, Raija Julkunen, Erkki Koskela, Heikki A. Loikkanen, Marianne Stenius, Matti Viren. Sihteerit Paavo Peisa, Markus Sovala, Juhana Vartiainen.

    Juhana Vartiainen kommentoi hiljattain X:ssä euroa näin:

    Juhana ajattelee siis, että euro ei aiheuta pitkällä aikavälillä ongelmia, koska raha on neutraalia. Itse ajattelen euron ongelmia lähinnä niin, että korkotaso tulee Frankfurtista, ja nykyisessä deflaatiossa korkotaso on Suomelle liian korkea. Jos meillä olisi oma markka, Suomen Pankki olisi varmaankin laskenut korkotason liki nollaa, Taylorin sääntökin varmaan suosittelisi sitä. Korkotaso vaikuttaa tietysti pankkien luotonantoon ja investointipäätöksiin. Toisaalta kelluva valuutta piristäisi vientiä, ja rajoittaisi tuontia, eli kauppatase reagoisi myös. Kiinteän valuutan ongelma 1980-luvun lopulla oli juuri se, että markan kurssin puolustaminen aiheutti valuutan tulemista Suomeen. Devalvaatio taas oli ongelma velkaantuneille. Kelluvassa valuutassa näitä ongelmia ei ole. John Maynard Keyneskin totesi, että pitkällä aikavälillä olemme kuolleita. Juhana on kyllä Keynesinsä lukenut, mutta toisaalta Juhana on kokoomuslainen poliitikko. Konsensus on tärkeää, mutta ajattelun vapaus on tärkeämpää.

    Rahan neutraalisuus tarkoittaa sitä, että rahan määrä ei vaikuta reaalisiin muuttujiin. Mutta kyllä korkotaso vaikuttaa työllisyyteen ja talouskasvuun. Juhanan argumentti on minusta epärelevantti.

    Vesa Vihriälä on keskustalainen ekonomisti, ja entinen valtiosihteeri. Vesa on myös ollut EU:ssa hommissa. Vesa lienee oikeassa siinä, että euro ei ole pääsyy ongelmiimme. Vertailu Tanskaan on kuitenkin ongelmallinen, koska Tanska on pieni maa maantieteellisesti, ja Saksan naapuri. Eurohan sopii väistämättä joillekin (matemaattinen kiintopistelause).

    Voimmeko erota eurosta?

    Emme kovin helposti. Euroeroon ei ole pykäliä. EU:sta voi erota, ja siihen on sääntelyä perussopimuksissa (Artikla 50). Euro tuskin kestää rakenteena, koska se vaatii liittovaltion toimiakseen, ja eurooppalaiset maat ovat kielineen ja kulttuureineen liian erilaisia liittovaltioon. Euron kakofoninen hajoaminen taas olisi varsin haastavaa. Käytännössä kaikki velat jätettäisiin maksamatta, ja ne muutettaisiin markoiksi. Pankkien taseissa ei olisi välttämättä suurta vaikutusta, koska velat (talletukset) ovat euroissa, ja antolainaus on pääosin euroissa. Olisi se silti vaikeaa. On silti selvää, että euro hajoaa. Taloushistorian valossa tällainen valuutta-alue ei ole ikinä kestänyt pitkään. Suomessa nyt näemme sen, kun korkotaso on liian korkea, ja kellumaton valuutta ei piristä vientiä.

    Euro vaatii talouspolitiikan vallan viemistä unionille

    Yhteinen valuutta on huutanut pitkään yhteistä finanssipolitiikkaa. Perussopimuksia ei uskalleta avata, koska se riskeeraisi unionin yhtenäisyyden. Siksi mennään keittiön kautta. Ajankohtaisesti EU ajaa liittovaltiota toisaalta yhteisvelan kautta, toisaalta NRPP-ohjelman kautta ehdotuksessaan monivuotiseksi rahoituskehykseksi. NRPP-rakenne toisi oleellisesti MFF-rakenteeseen elpymisvälineen talousohjauksen, jossa EU asettaisi tavoitteita yhdessä jäsenmaan kanssa jäsenmaan talouspolitiikalle. Jos tavoitteita ei saavuteta, rahaa ei saisi. Tämä johtaa keskipitkällä aikavälillä talouspolitiikan tosiallisen ohjausvallan siirtymisen EU:lle, ja se on perussopimusten vastaista, koska perussopimuksissa talouspolitiikan toimivalta ei ole jaettua toimivaltaa, vaan se kuuluu jäsenmaille. Tätä kannattaa seurata, koska tämä tie on epädemokraattinen, oikeusvaltioperiaatteen vastainen, ja vaarallinen. Hallitus on kiinnittänyt tähän – aivan oikein – huomiota.

    Suomen idea?

    Suomea vaivaa EU-asioissa liiallinen pelko siitä, että jäämme yksin. Pelko Mainilan laukauksista näkyy vieläkin. Emme minusta näe Euroopan unionia realistin silmin. Meidän tulisi ymmärtää, että muut jäsenmaat ja komissio ajavat omia etujaan häikäilemättömästi. Suomi ajattelee usein jotenkin niin, että kun hoetaan reiluutta ja oikeusvaltiota, niin kyllä muut ovat kilttejä. Ei se mene niin. Kansainvälinen politiikka on armotonta valtataistelua. Emme voi tuudittautua siihen, että EU ja muut jäsenmaat ovat hyviä tai kilttejä. Muistakaamme historian opetukset, maat tekevät valtioliittoja.

    Kirjoitin kirjassani ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi” näin:

    ”Globalisaation kausi on toistaiseksi loppunut, ja olemme siirtymässä uuteen aikaan, joka muistuttaa uutta kylmän sodan ja resurssinationalismin aikaa. Suomen intressit ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta ovat NATO-jäsenyydestä huolimatta kietoutuneet yhä enemmän EU:n integraatiopolitiikkaan ja talous- ja rahaliiton tulevaisuuteen.”

    EU on siis relevantti asia jatkossakin. Isossa geopoliittisessa pelissä käynee niin, että USA ja Venäjä tekevät rauhan Ukrainaan, ja näin ollen Eurooppa jää vähän hölmöön asentoon. Peura ajovaloissa. USA:n pivotointi ja uusi aikakausi tarkoittaa turvallisuuspoliittisesti sitä, että NATO:n rooli pehmenee, ja paine synnyttää EU:n piirissä uusi turvallisuusregiimi on kova. Indikaatioita siitä ovat mm. EDIP, SAFE, yhteisvelkaehdotukset. Jos NATO on löyhä yhteistyöverkosto, EU:n osalta syntyy paine luoda oma turvallisuusregiimi. Se tarkoittaisi demokratiassa sitä, että perussopimukset avataan, ja EU:n toimivaltaan lisätään EU:n armeija. Tämä tarkoittaisi liittovaltiota, yhteistä budjettia ja verotusoikeutta. Tie federalismiin on kivetty EU:n armeijalla. Tai ainakin itse niin tekisin, jos haluaisin liittovaltion. En kuitenkaan halua liittovaltiota. Minusta Suomen kannattaisi satsata omaan puolustukseen, ja tehdä sellaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, että pärjäämme ilman epädemokraattisia salamitaktiikkoja. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli proto-EU. Se hajosi, kesti tosin 1000 vuotta. Onko dysfunktionaalisesta EU:sta tuhatvuotiseksi valtakunnaksi? Ohjaako Suomen EU-politiikkaa tulevina vuosikymmeninä järki vai tunne? Onko Suomen EU-politiikka rakennettu Venäjän pelolle? Onko meillä idea Suomesta vuonna 2050?

    Hyvää itsenäisyyspäivää.