Amerikkalainen Edward Thorp (1932-) on mielenkiintoinen hahmo. Hedgerahastosijoittaja, uhkapeluri, matemaatikko (PhD UCLA), professori. Thorp ilmeisesti keksi optiohinnoittelukaavan, eli Black-Scholes -mallin jo 1967, mutta käytti sitä itse, ja ei julkaissut sitä. Thorp ja informaatioteorian isä Claude Shannon (1916-2001) kehittivät Las Vegasin kasinoilla 1960-luvulla tavan voittaa talo kortteja laskemalla ja niin sanottua Kellyn kriteeriä soveltamalla. Bell -laboratoriossa työskennellyt fyysikko John Kelly (1923-1965) kehitti tämän mielenkiintoisen informaatioteoreettisen mallin vedonlyönnille vuonna 1956. Thorp taas ymmärsi, että pelkän matemaattisen edun (korttien laskemisen) löytäminen ei riitä, vaan pelaajan täytyy panostaa juuri oikeassa suhteessa pelikassaansa nähden, välttääkseen konkurssin, ja maksimoidakseen varallisuuden pitkän aikavälin kasvun. Näiden ideoiden perusteella kaikki herrat vaurastuivat satumaisesti. Las Vegas oli vielä 1960-luvulla mafian hallinnassa, ja erilaiset kikat pelipöydässä yleisiä. Frank Sinatra ja Elvis esiintyivät kasinoilla, ja viina virtasi. Hauskaa varmasti oli. Kasinot yrittivät estää Thorpin pelaamisen uhkailemalla, muuttamalla sääntöjä kesken pelin ja lopulta porttikielloilla. Tämän jälkeen Thorp käänsi katseensa maailman suurimmalle kasinolle: Wall Streetille.
Voimme ajatella Kellyn mallia kuitenkin intuitiivisemmin normaalin vedonlyönnin kautta, esimerkiksi nyrkkeilymatsin avulla. Kuvitellaan loputon määrä nyrkkeilymatseja, ja näille vetoja tarjoavat markkinat. Vedonlyöjämarkkina (bookmaker) tarjoaa kertoimia, ja voit veikata jomman kumman nyrkkeilijän voittoa. Kysymys on siis siitä, että meillä on vedonlyöjä, jolle tarjotaan vetoja voittokertoimella b. Voittokerroin tarkoittaa, että jos panostat euron, ja voittokerroin on 2, voitat nettona euron.
Nyt voimme siirtyä vedonlyöntitilanteen matemaattiseen tai informaatioteoreettiseen analyysiin. Meillä on kohinallinen (binäärinen) tiedonsiirtokanava, jossa signaali on oikea todennäköisyydellä p (sisäpiirin tieto vedosta on oikeaa) ja väärä
todennäköisyydellä q=1-p (sisäpiirin tieto on väärää). Nyt vedonlyöjällä on jokin alkupääoma X_0, ja hänen ongelmana on päättää, kuinka ison panoksen asettaa (f, osuus kulloisestakin pääomasta), kun vetoja on saatavilla määrätyllä kertoimella.
Pääoma kasvaa kaavalla:
Jossa W on voittojen lukumäärä ja L on häviöjen lukumäärä. Voimme nyt ottaa logaritmin ja kirjoittaa:
Suurten lukujen lain nojalla saamme:
Sekä
Eli:
Vasemmalla puolella on varallisuuden logaritminen kasvuvauhti. Maksimoidaan tämä valitsemalla f optimaalisesti f. Saadaan:
Eli optimaalinen panostus riippuu voittokertoimesta ja sisäpiiritiedon laadusta. Jos sisäpiiritiedon laatu on puhdasta kohinaa, ja voittokerroin on 1 saadaan f^*=0. Eli tasakertoimilla noppaa ei kannata heittää loputtomasti.
Vedonlyöntikaavassa on yksinkertaisesti kyse siitä, että jos arvioimasi todennäköisyys voitolle p on suurempi kuin kertoimien antama todennäköisyys, kannattaa satsata osa omaisuudesta. Eli kun
Kun lyöt vetoa vain osan pääomastasi, et joudu ikinä konkurssiin. Vedonlyönnissä on tietysti minimipanoksia, ja p voi olla vaikeaa arvioida oikein. Shannonin informaatioteoria liittää markkinat ja vedonlyönnin luontevasti entropiaan, yhteisinformaatioon ja Shannonin kanavakoodauslauseeseen. Jos haluamme, voimme
tulkita kohinaisen kanavan vedonlyöntimarkkinaksi, pääoman kertyneeksi dataksi, ja vedonlyöntistrategian koodaukseksi.
Pääoman kasvuvauhti vastaa jossain mielessä vedonlyöjän ja markkinan yhteisinformaatiota, Shannonin informaatiokanavan ristientropiaa. Jos on täydellinen sisäpiiritieto, entropia on minimissä, jos taas sisäpiiritieto on arvausta, kanavan entropia on maksimissa. Tehokkailla markkinoilla siis entropia maksimoituu, ja
arbitraasikeinottelijat luovat entropiaa markkinoille.
Matemaattisesti Kellyn kriteeri vastaa odotusarvoisen logaritmisen varallisuuden maksimointia. Sen tulkinta on mielenkiintoinen sijoitussalkun optimoinnin valossa. Kun tavallisessa Markowitz-optimoinnissa voimme ajatella optimointitehtävän salkun tuoton keskiarvon kiinnityksellä salkun varianssin minimointina, Kellyn kriteeri yleistää tämän. Logaritmin Taylor-kehitelmä antaa ei-normaalisille tuotoille korkeampia kriteerejä kuin kakkosmomentti (varianssi), tällöin pitäisi optimoida myös jakauman vinoutta sekä ainakin huipukkuutta. Taloustieteellisesti kyse on odotetun hyödyn teoriasta, kun sijoittajan hyötyfunktio on täsmälleen logaritminen. Tulokset voidaan yleistää CRRA-hyötyfunktioille. Normaali sijoitussalkun tuoton optimointi perustuu oletukselle neliöllisestä hyötyfunktiosta. Bernoulli mietti aikanaan asiaa geometrisen keskiarvon kautta jo 1700-luvulla. Kellyn kriteeri maksimoin myös sen.

