Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, varsinkin 1920-luvun lopulla, oli korkeasuhdanne, joka paljastui sekin luottokuplaksi. Amerikkalainen boheemikirjailija F. Scott Fitzgerald tallensi aikakauden tunnelman kirjassaan Kultahattu (The Great Gatsby, 1925). Hybris päättyy aina nemesikseen, ja 1929 pörssit romahtivat. Pankkikriisi levisi Eurooppaan, protektionismi pahensi tilannetta Herbert Hooverin darwinististen talouspolitiikkojen ohella. Hitlerin valtaannousukin saattoi olla osaksi velkadeflaation syytä. Työttömyys helpotti vasta II maailmansodassa.
Näyttämölle astui nopeaälyinen keikari, J.M. Keynes. (1883-1946) Keynes oli Cambridgen Kings Collegessa koulutettu matemaatikko, joka innostui taloudesta. Myöhemmin, Versailles’n rauhanehtojen vuoksi, hän kirjoitti sotakorvausteemasta kirjasenkin (Economic consequences of the peace, 1919). Keynes oli aina kiinnostunut filosofiasta, varsinkin todennäköisyyden filosofiasta. Keynesin ajatukset ennakoivat subjektiivisen todennäköisyyden teoriaa, mitä edisti mm. Leonard Savage myöhemmin. Suuri yleisö tuntee hänet keynesiläisyydestä ja makrotalousteorian kehittäjänä. Yleinen teoria (1936) on nerokas kirja, ja viime vuosisadan yhteiskuntatieteen suuria klassikkoja. Kirjan ymmärtäminen vaatii aivonystyröiden käyttöä.
Keynes seisoi jättiläisten harteilla, olihan luonnollista korkoteoriaa kehittänyt jo ruotsalainen ekonomisti Knut Wicksell 1800-luvun lopulla, Irving Fisher investontiteoriaa, Hawtrey ja Kahn kerroinanalyysiä. Keynesin yleinen teoria lähtee siitä, että kulutusta ja investointeja ajavat ihmisten odotukset, ja tarjonta sopeutuu kysyntään. Keynesin yleinen teoria koskee suljettua taloutta. Investointien odotuksia kuvaa oleellisesti se, miten investori arvioi investoinnin sisäistä tuottoa. Kulutuksen rajalla määrää kuluttajien fiilis. Investoinnit ja kulutus yhdessä määräävät kysynnän. Kerroinvaikutus takaa sen, että kansantaloudessa investoinnit ja säästäminen tasapainottuvat. Lisäksi Keynes hahmotteli korkoteoriaa, mutta se on mielestäni aika huono, likviditeettipreferenssi toki liittyy esim. luottolamaan, kun riskipreemiot nousevat kautta linjan. Eli vaikka keskuspankki määrää riskittömän korkokäyrän, pankit ja muut lainoittajat eivät luotota firmoja, jos vakuudet ovat heikot, liiketoiminnan näkymä on huono, omaa pääomaa on vähän jne. Tässä mielessä likviditeettipreferessi toimii efektiivisesti, mutta se ei oikeasti mene niin, että jengi hilloaa rahaa patjan alle, vaan niin, että pankit eivät luotota yrityksiä, kuten finanssikriisissä 2008.
Yhtä kaikki, Keynesin ajatus oli, että kokonaistuotanto voi asettua tasolle, jossa ei vallitse täystyöllisyys. Tämä johtuu siitä, että investorit eivät investoi, ja kuluttajat säästävät liikaa. Animal spirits in action.
Talouden systeemiteoria
Ajatus siitä, että talous ei ole vakaa tasapainojärjestelmä, on melko vanha. Itse asiassa jo vuonna 1819 sveitsiläinen historioitsija ja poliittinen taloustieteilijä Jean Charles Léonard de Sismondi (1773–1842) ajatteli, että talous saattaa olla epätasapainojärjestelmä. Samanlaisessa hengessä Henry Thorntonin (1760–1815) rahateoriat ovat tärkeitä, kun tarkastelemme keynesiläistä makrotaloustiedettä.Tällöin syntyvä jännite finanssipolitiikan tekijälle on kysymys siitä, kuinka paljon finanssipoliittista aktivismia on perusteltua harjoittaa, ottaen huomioon, että julkisessa taloudessa on maksukykyrajoite?
Pääero keynesiläisen makrotaloustieteen ja klassisen taloustieteen välillä johtuu ajatuksesta, että kokonaiskysyntä taloudessa on ensisijainen voima tulon määräytymisessä. J. M. Keynes muotoili yleisen työllisyyden teoriansa vastakohtana Jean-Baptiste Sayn (1767–1832) vanhalle ajatukselle, jonka mukaan tarjonta loisi aina vastaavan kysynnän tasapainottaakseen talouden. Keynesin argumentti oli, että näin ei välttämättä ole rahataloudessa. Ehkä puhtaassa vaihtotaloudessa Sayn laki voisi päteä. Keynes väitti, että talous on pääosin kysyntävetoinen. Tehokas eli kokonaiskysyntä koostuu investoinneista ja kulutuksesta Keynesin mallissa, sillä hänen magnum opuksensa käsittelee olennaisesti suljettua taloutta ilman ulkomaankauppaa tai julkista kulutusta ja investointeja. Keynes väitti, että periaatteessa ei ole syytä, miksi tehokas kysyntä riittäisi takaamaan täystyöllisyyden taloudessa. Tehokkaan kysynnän periaate voidaan ymmärtää siten, että säästäminen ja investoinnit saatetaan tasapainoon tulon (tuotannon) tason vaihteluilla.
Tehokkaan kysynnän periaate on ymmärrettävä täsmällisesti ensin. Tehokas kysyntä on se piste, jossa kansantalouden kokonaissäästöt ja kokonaisinvestoinnit tasapainottuvat. Jos merkitsemme säästöjä S=Y-C, missä Y on kokonaistuotanto ja C on kokonaiskulutus, näemme heti, että
Ja rajasäästämisaste on täten:
Tutkikaamme nyt kokonaistuotantoa investointien muuttuessa. Voimme merkitä:
Jos nyt kansantaloudessa investoinnit kasvavat, kansantulon täytyy kasvaa sen verran, että kokonaissäästäminen ja investoinnit ovat yhtäsuuret. Näin ollen saamme:
Josta saamme suoraan investointikertoimen:
Eli investoinnit lisäävät kokonaistuotantoa, riippuen rajakulutusalttiudesta, siten, että S=I. Pointsi on, että jos lisäätyneestä BKT:sta iso osa on kulutusta, investointien täytyy generoida niin paljon lisää kansantuloa, että annettuna säästämisaste, investointien määrä asettuu samaksi kuin kokonaissäästäminen. Tämä on kerroinefekti. Todellisessa maailmassa siis täytyy käydä niin, että kansantuote muuttuu kerroinvaikutuksella, kun investoinnit muuttuvat. Jos investoinnit kasvavat, täytyy kokonaistuotannon kasvaa niin, että säästöjen ja investointien yhtäsuuruus pätee. Säästöjen luominen voi tapahtua autonomisesti pankkijärjestelmässä. Voimme esimerkiksi ajatella, että kun Firma X haluaa investoida, ja laskee liikkeelle bondin, pankkijärjestelmä ostaa bondin, ja hyvittää bondin ostohinnalla firman pankkitiliä. Kun Firma X sitten palkkaa duunarit rakentamaan vaikka padon, se siirtää bondimyynnistä saadut rahat työläisten pankkitileille. Näin efektiivisesti työläisten säästöt rahoittavat investoinnin. Olennaista on tajuta kronologia, eli kausaalisuunta.
Keynesin teoriassa investoinnit luovat säästöjä yllä kuvatulla tavalla. Tämä on kysyntävetoisen kansantalouden perusominaisuus.
Keynesin yleinen teoria on oleellisesti epälineaarinen kiihdytin-kerroinmalli.
Kerroinvaikutuksen perusteella voimme muodostaa seuraavan fenomenologisen dynaamisen systeemin:
Eli: kansantulo Y muuttuu, jos taloudessa on diskrepanssi ex ante investointien ja säästämisen välillä. Sopeutumisen vauhdin määrää vakio a>0. Jos investoinnit kiihtyvät ja lisätulosta osa kulutetaan, on selvää, että tulon täytyy kasvaa riittävästi, jotta säästäminen kasvaa riittävästi, annetulla säästämisalttiudella. Jos taas kuluttajat ovat peloissaan ja luottamus on alhaalla, säästäminen ylittää investointiaikeet, jolloin tulon täytyy laskea niin, että investointien ja säästämisen tasapaino löytyy. Tässä yhtälössä yllä on Keynesin teorian kova ydin matemaattisesti täsmällisessä muodossa. Yhtälön kiintopisteet ovat efektiivisen kysynnän pisteitä, eli tasapainoja.
- Yrittäjät päättävät investoinneista, perustuen korkotasoon ja odotuksiin, eli tekevät nettonykyarvolaskelman.
- Kuluttajat päättävät säästämisasteesta.
- Kansantulo sopeutuu.
Derivoidaan kerran ajan suhteen:
Keynesin mukaan investoinnit riippuvat odotuksista, tämä voidaan mallintaa niin, että asetetaan investointien aikaderivaatta riippumaan kansantulosta ja sen derivaatasta (derivaatta kuvaa ekstrapolaatiota tai odotuksia). Oletetaan, että säästöt ovat vakio-osuus s kansantulosta Y.
Missä funktio f kuvaa investointien muuttumista, kun on annettuna odotukset, korkotaso (ml. riskpreemiot, likviditeettipreferenssi yms. Keynesin korkoteoriat).
Investointien määräytyminen määrää varsinaisen dynamiikan systeemissä. On järkevää olettaa, että investointimuutos on verrannollinen havaittuun kokonaistuotannon kasvuun (kiihdytinperiaate, Clark 1917), toisaalta kokonaistuotantoon, ja riippuvuussuhteet varmastikin riippuvat siitä, millä tasolla tuotanto on. Voimme kokeilla yleistä muotoa:
Saamme epälineaarisen differentiaaliyhtälön:
Kyseessä on Lienardin yhtälö, ja se on tyyppiesimerkki epälineaarisesta värähtelijästä. Kyseessä on kansantalouden oppihistorian valossa epälineaarinen kiihdytin-kerroinmalli.
Voimme antaa esimerkin. Olkoon
Ja
Saamme
Jos epsilon on suurempi säästämisastetta, kyseessä on modifioitu van der Pol -yhtälö. Se kuvaa epälineaarista dynamiikkaa itseoskilloivissa värähtelypiireissä.
Jos lisäämme eksogeenisen kosinimuotoisen suhdannekomponentin, saamme
Tämä yhtälö on kaoottinen. Kaaosteoria sanoo, että pienet muutokset alkuehdoissa voivat muuttaa järjestelmän radikaalisti epäennustettavaksi.
Deterministinen kaaos ja taloustiede eivät muodosta kovin hedelmällistä suhdetta tieteellisen synergian kannalta. Siitä huolimatta on tärkeää tunnustaa, että kaaoksen mahdollisuus taloudellisissa ilmiöissä johtaa joihinkin tärkeisiin seurauksiin. Kaaottisten dynaamisten järjestelmien ydin on, että ne ovat olennaisesti ennustamattomia. Pienet muutokset alkuolosuhteissa johtavat dramaattisiin muutoksiin järjestelmän dynamiikassa. Keynesiläisessä talouspolitiikassa yleensä oletetaan, että hallitus voi ohjata taloutta tarjoamalla lisäkysyntää huonoina aikoina, mikä ihanteellisesti vaimentaisi ainakin jossain määrin epäsuotuisia suhdannevaihteluita. Kaoottisen systeemin ohjaaminen on mahdotonta.
Loiko Keynes hirviön, joka tuhosi keynesiläisyyden?
Aktiivinen finanssipolitiikka on poliittista realismia. Vaikka talous olisi kaoottinen dynaaminen systeemi, on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa poliitikot eivät elvyttäisi, jos ollaan syvässä lamassa. On kuitenkin tärkeää huomata, että Keynes itse oli vankasti sitä mieltä, että valtion käyttötalouden pitäisi olla aina ylijäämäinen, ja investointitalous voisi ottaa velkaa, ja investoida lamassa. Nykyisin tuntuu, että keynesiläisyys on siinä mielessä bastardikeynesiläisyyttä, että umpivasemmistolaisessa ja vääristyneessä keynesiläisyydessä aina elvytetään, alijäämäisellä käyttötaloudella. Nixon sanoi – olemme kaikki keynesiläisiä.
Keynesin vaikutus on ollut merkittävä. Aktiivinen fipo korostuu euroalueella, kun rapo on EKP:n teknokraateilla. Toisaalta eurossa aktiivinen fipo on vaarallista, koska ihmiset unohtavat, että Keynes käsitteli suljettua taloutta. Jos velkaelvytys menee tuontikulutukseen, ei elvytys elvytä, ja vaihtotase happanee. Keynes lähti siitä, että valtion rahoituskorko pitäisi pitää matalana kontrolloimalla pääomien liikkeitä. Tämäkään ei vastaa modernia taloutta. En ole aivan varma, ymmärsikö Keynes lopulta rahataloutta ja säästöjen ja korkojen dynamiikkaa fiat-järjestelmässä. Raha ei ole niukka hyödyke oleellisesti, koska sitä luovat liikepankit autonomisesti. Korkotaso on keskuspankin hanskassa, mutta sitä rajoittaa inflaatio-odotukset. Eli Keynesin aktiivifipolla on rajansa.
Fiksuinta olisi pitää lapiovalmiita infraprojekteja valmiina, ja käynnistää niitä lamassa mittavasti. Tiet, rautatiet, sähköverkko, ydinvoima. Hallituksella meillä Suomessa on mittava investointiohjelma – teitä korjataan myös reippaasti, ja uusia keskikaideteitä tulee mm. Kymenlaaksoon. Länsirata on miljardien investointi, samoin monet muut tiehankkeet ovat putkessa.
Olennaista on, ja toistan: Keynes kannatti ylijäämäistä käyttötaloutta – ja koska talous on ehkä kaoottinen, sen optimiohjaus lienee mahdotonta.
LÄHTEITÄ:
H. Ku, Xiaoguang Sun,
Chaos in Van der Pol’s equation,
Journal of the Franklin Institute, Volume 327, Issue 2, 1990.
https://doi.org/10.1016/0016-0032(90)90016-C
Vastaa