Julkisen talouden kestävyys puhututtaa. Talouspolitiikan arviointineuvoston raportti julkaistiin hiljattain. En ole lukenut sitä vielä, sillä olen lomalla. Muutamia ajatuksia kuitenkin muistiin teemasta.
Julkisen talouden kokonaisuus voidaan mieltää konsolidoimalla valtion, kunnat, hyvinvointialueet ja sosiaaliturvarahastot. Jos ajattelemme tällaista yhdisteltyä tasetta, tämän taseen suurin velkaerä on valtion joukkolainavelka, noin 200 miljardia euroa. Valtiolla on likvidejä rahoitusvaroja ehkä 50 miljardia euroa (VER=valtion sijoitusyhtiö, Solidium, kassa, muita eriä). Kunnilla on muutama kymmenen miljardia velkaa. Hyvinvointialueilla muutamia.
Suurimmat rahoitusvarat on työeläkeyhtiöillä. Ne lasketaan julkiseen talouteen, koska eläkemaksut ovat veroluonteisia ja lakisääteisiä, eläke-etuudet lakisääteisiä. Osittain rahastoiva järjestelmä luotiin 1960-luvulla, kun haluttiin puskuroida suuria ikäluokkia. Osittain rahastoivassa järjestelmässä nykyiset työssäkäyvät maksavat maksussa olevat eläkkeet. Rahastointiin menee osa maksuista.
Työeläkejärjestelmän taloudellinen vakavaraisuusehto voidaan mieltää yksinkertaistaen niin, että rahastojen käyvän arvon ja eläkemaksujen perpetuiteetti pitää olla suurempi kuin eläkevastuiden nykyarvo.
Jos ajattelemme, että eläkevastuiden nykyarvo olisi kasvava perpetuiteetti, voisimme merkitä:
Missä L on eläkevastuun nykyarvo, D on vuosittain maksettava vakioinen eläkekorvaus. g on eläkekorvauksen vakioinen kasvuvauhti ja r on diskonttokorko.
Vastaavasti eläkemaksujen perpetuiteetti voidaan nykyarvoistaa:
Missä P on eläkemaksu, a on eläkemaksun kasvuvauhti ja A on eläkemaksujen nykyarvo (perpetuiteetti).
Jos eläkevarojen käypä arvo on B (osakkeet ja korkosijoitukset yms, nyt vajaa 300 mrd), saamme solvenssiehdoksi:
Eli jos P>D, kuten osittain rahastoivassa järjestelmässä, ratkaisevaa on eläkemaksujen kasvuvauhdin a ja eläkekorvauksen g kasvuvauhdin suhde.
Nyt a oleellisesti riippuu talouskasvusta palkkasumman kautta (BKT koostuu suunnilleen voitoista ja palkkasummasta), ja toisaalta g riippuu demografiasta ja eläkkeiden indeksikorotuksista. Demografiaan ei juuri voi vaikuttaa nopeasti, mutta indekseihin voi vakiintuneen PeV:n tulkinnan mukaisesti. Eli jos päätöksentekijä valitsee niin, että :
Valtio siis määrää, että eläkevastuut kasvavat vauhtia a. Näin solvenssiehto saadaan muotoon:
Koska myös P voidaan valita, saadaan
Tässä on solvenssin turvaava vakuutusmaksu, yksinkertaisessa mallissamme. Eli eläkerahastot vähentävät maksupainetta, kuten pitää ollakin. Diskonttokorko voidaan valita ekonomisten fundamenttien pohjalta, mutta r>a.
On syytä huomata, että julkisen talouden kokonaistaseen näkökulmasta eläkevarat on rahoitettu valtion velanotolla, ja siten julkisen talouden nettovarallisuus on kansantalouden sisäinen erä, joka riippuu oleellisesti eläkevastuiden ja eläkemaksutulon nykyarvoista ja niiden erotuksesta, joka taas riippuu oleellisesti talouskasvusta a:n kautta.
Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta pitäisi varmaankin verrata sitä, kuinka paljon eri kohortit maksavat työstä veroa elinaikanaan, ja kuinka paljon nostavat eläkettä annuiteettina. Kun demografia oli suotuisampi, työeläkemaksu oli alhaisempi, toisaalta työn verotus oli kireämpää 1990-luvulla, ja kokonaisveroaste oli tuolloin korkeampi, vaikkakin reaalinen talouskasvu oli 1990-luvun lopulla jopa 5 prosenttia vuodessa.
Valtiomme suurin ongelma julkisessa taloudenpidossa on krooninen ja rakenteellinen valtiontalouden alijäämä. Jos tätä budjettitalouden alijäämää haluttaisiin paikata työeläkkeillä, eläkevastuiden nykyarvo pitäisi laskea niin alas, että eläkemaksua P voitaisiin myös laskea, jolloin valtion tuloveroasteikkoa voitaisiin korottaa ilman, että kokonaisveroaste muuttuisi. Eli staattisesti g<<a ja P menee alas, esimerkiksi nykyisestä 25 prosentista 20 prosenttiin. Teknisesti tämmöinen kanavointi olisi tehtävissä, mutta poliittinen ekonomia saattaa rajoittaa, sillä Suomessa äänestysikäisiä eläkeläisiä on paljon.
Vastaa