Suomi oli syvässä lamassa 1990-luvun alussa. Reaalinen BKT tippui muutamassa vuodessa yli 10 prosenttia. Työttömyys nousi puoleen miljoonaan vuoteen 1994 mennessä. Ekonomistina ajattelen, että suurin syy lamaan oli vakaan markan politiikka. Vakaan markan politiikkaa ajoivat muun muassa Kalevi Sorsa, Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Erkki Liikanen. Rolf Kullberg ja Markku Puntila Suomen Pankissa. Vakaan markan politiikka oli ajatuksena varmaankin houkutteleva, mutta jälleen kerran kävi niin, että avoimen kansantalouden makroteoria osoittautui liian vaativaksi poliitikoillemme. Koivisto oli sosiologi, Sorsa kirjallisuustieteilijä, Kullberg oli tyypillinen liikepankkimies, iso kuva oli hakusessa. Toki oli niinkin, että vakaan markan politiikka ajoi myös määrättyjen intressiryhmien etua. Protoeurokin se oli, sillä euro oli ollut piirustuspöydillä jo 1960-luvulta, ja Euroopan yhdentyminen laitettiin Suomenkin osalta tulille heti 1992. Se oli ajan politiikkaa, ja ymmärrettävääkin. Raskaita virheitä kuitenkin tehtiin valuuttapolitiikassa. Sorsa piti vakaan markan jatkumista välttämättömänä puheessaan Kalastajatorpalla, ennen vuoden 1987 vaaleja.
Suomen markka oli sidottu kiinteään valuuttakoriin, ja samalla 1980-luvulla alettiin vapauttaa pääomamarkkinoiden sääntelyä. Valuuttaa alkoi tulvia maahan, kuitenkin pankkisääntely oli 1960-luvun lopulta. Suomessa tapahtui klassinen, sisäsyntyinen luottokupla. Kiinteä valuuttakurssi tai vakaan markan politiikka aiheutti sen, että kansantalous alkoi velkaantua voimakkaasti ulkomaille. Kun Suomen Pankki yritti hillitä luotonantoa nostamalla korkoja, valuuttaa tulvi lisää maahan. Tämä taas pakotti pankin tarjomaan lisää markkalikviditeettiä, jotta markka pysyi sallitussa kiinteän kurssin ja vakaan markan vaihteluvälissä. Pankit luotottivat kaikkea liikkuvaa. Teneriffavöitä hankittiin ja Katinkultia perustettiin. Paikallispankkikonttorit olivat kuin kartanoita. Luottotappiot ja pankkikriisi oli väistämätön.
Vaihtotaseen alijäämä kertoi siitä, että Suomessa kulutettiin ja investoitiiin liikaa ulkomaisella rahalla. Kyseessä oli siis yksityisen sektorin ylivelkaantuminen. Pankit luotottivat kotitalouksia ja yrityksiä valuuttaluotoilla. Suomen Pankki oli kädetön. Kiinteä kurssi mahdollisti ylivelkaantumisen. Lamaa pahensi idänkaupan romahtaminen (Clearing-kauppa lopetettiin 1990), Neuvostoliiton romahdus 1991.
Saksojen yhdistyttyä Eurooppaan syntyi inflaatiopaineita. Yleinen korkotaso nousi noin 10 prosentin pintaan. Bundesbank toimi järjestelmän ankkurina D-markkoineen. Suomessa kupla alkoi tyhjentyä, oikeastaan jo loppuvuodesta 1989. Ahon hallitus meni onnettomasti sitomaan markan vielä ecuun kesäkuussa 1991. Marraskuussa 1991 jo devalvoitiin, ei riittävästi. Pankkikriisi alkoi syyskuussa 1991, kun SKOP otettiin Suomen Pankin haltuun. Pankkisektori oli ottanut holtittomasti luottoriskiä, vailla vakavaraisuuspääomaa. Kun luottoriski realisoitui, oman pääoman sulaminen aiheutti luotonannon dramaattisen hidastumisen, joka kriisiytti taloutta entisestään. Kierre oli valmis. Hallitus perusti Valtion vakuusrahaston, ja päätti suuresta pankkitukipaketista keväällä 1992. STS-pankki romahti, säästöpankkisektori sulautettiin. SYP:n ja KOP:n valtataistelu päättyi lopulta fuusioon. Nordea on tämän valtataistelun osaperillinen.
Kiinteätä valuuttakurssia puolustettiin korkopariteetin logiikalla, ja korkotasoa nostettiin, jotta markan spot-kurssi vahvistuisi (sijoittajilla oli devalvaatio-odotuksia), mutta valuuttavaranto suli alta. Lopulta markka oli pakko päästää kellumaan syyskuussa 1992. Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg oli saanut potkut keväällä, ja pankkia luotsasi Sirkka Hämäläinen. Vasta kesällä 1992 pankki tosissaan alkoi pohtia kelluttamista, ainakin Iiro Viinasen päiväkirjamerkintöjen perusteella. Sattumalta myös enoni oli tuolloin pankissa kirjoittamassa kelluttamismuistioita, ilmenee Viinasen päiväkirjoista. Minusta markka olisi pitänyt päästää kellumaan jo 1987. Samaa mieltä oli edesmennyt Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala.
Finanssipolitiikan tilanne 1992 oli hankala. Valtion nopea velkaantuminen (yksityinen velkakriisi muuttui julkiseksi) pakotti Ahon hallituksen kovaan sopeutuspakettiin. Raimo Sailas tiimeineen esitteli leikkauslistan syksyllä 1992. Sen leikkaukset vastaisivat nykyrahassa noin 11-12 miljardia kolmen vuoden aikana. Hannu Mäkinen kirjoitti muistion valtion kassakriisistä. Pankkikriisi, valuuttakriisi, julkisen talouden kriisi.
Oliko siitä hommasta mitään opittavissa?
Suomessa seuraava hallitus joutuu samanlaisen urakan eteen keväällä 2027. Valtiontalouden alijäämä on vuonna 2030 varmaankin jo melkein 17 miljardia euroa. Julkisen talouden velkasuhde rikkoo 90 prosentin rajan kuluvana vuonna. 100 prosenttia menee matematiikan perusteella rikki jo 2030 mennessä. Luottoluokitukseen kohdistuu paineita.
Ahon hallitusta ja Iiro Viinasen valtiovarainministeriötä auttoi tuolloin tilanteen akuutti vakavuus. Kassakriisimuistio ja valuuttavarannon kuivuminen luovat insentiivejä. Nyt tilanne on toinen. Suomi on euromaa. Lainaamme pääosin euroissa, ja maksujärjestelmä on integroitunut euroalueella. Valuuttavarantoa ei tarvitse paikata myymällä dollaribondeja Lontoossa tai jenibondeja Japaniin. Euroalueella on erilaisia turvaverkkoja. Target 2 joustaa (se tavallaan nykypäivän valuuttavaranto), EVM voi lainata kriisimaille. Pankkikriisien hoitoon meillä on yhteinen kriisinratkaisuneuvosto, yhteinen kriisinratkaisurahasto. Basel -sääntelykin on jo neljännessä polvessa. Bail-in kuuluu työkalupakkiin BRR-direktiivin ansiosta. Pankit ovat hyvin pääomitettuja.
Silti tilanne on vakavampi kuin syksyllä 1992. Sammakko kuolee tätä menoa kattilaan. Markkaa ei voi päästää kellumaan. Vienti ei lähde vetämään kuten 1993. Heikentyvä valuutta ei tasapainota vaihtotasetta. Korkotasoa ei voida laskea Suomen Pankin päätöksin. Iranin sodan vuoksi öljy ja polttoaineet kallistuvat, kiihtyvä kv-inflaatio nostaa reaalikorkoja Suomessa. Euribor on miltei 3 prosenttia. Inflaatio on toistaiseksi Suomessa hidasta. Korkeammat korot uivat swap-position kautta sekä uusien bondien emissioiden kautta budjettitalouden korkokuluihin. Korkokulut valtiolla ovat kohta 5 miljardia vuodessa, ja ne jatkavat siitä nousuaan. Korkomenot menevät ulkomaisille velkojille pääosin. Suomen valtionvelan bondinhaltijat ovat valtaosin ulkomaisia rahastoja ja institutionaalisia sijoittajia.
Sopeutustarve on vähintään 10 miljardia euroa, ja sopeutus pitäisi minusta kohdistaa valtion kehysmenoihin, pelkästään. Suomen talouskasvun heikkous ei puolla kokonaisveroasteen kiristämistä. Jos SDP voittaa vaalit, on vaalitulos myrkkyä luottoluokitukselle ja rahoitusvakaudelle, en usko punaisen hallituksen kykenevän leikkauksiin, ”yleisistä syistä”. Jos velkaantuminen jatkuu, jossakin vaiheessa luottoluokitus tippuu rajusti, riskipreemiot kasvavat, ja Suomen rahoitushuolto vaarantuu. Valtiot voivat pahimmillaan joutua velkajärjestelyyn, kuten Kreikassa 2011-2012. Leikkaukset ovat kamalia, mutta vaihtoehto on vielä pahempi. Kehysmenoja pitäisi leikata noin 15 prosenttia pois. Koska on selvää, että valtion ydintehtäviin ei voida juuri koskea, on luultavaa, että kaikki toissijainen on tulilinjalla. Urakassa on pakko onnistua, muutoin jätämme lapsillemme huonon tulevaisuuden. En pidä tätä moraalisesti kestävänä vaihtoehtona. Suomessa on pärjätty suhteellisesti pienemmällä budjetilla ennenkin. Tarvitsemme myös kaikki rakenteelliset toimet kasvun edellytysten nostamiseksi, mutta kasvun varaan ei voida laskea. Leikkaukset tarvitaan.
Tarvitsemme nyt päättäväisiä ja moraalisesti vahvoja poliittisia johtajia. Ei yö niin pitkä, ettei päivä perässä.
Vastaa