Kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1996, Harvardin yliopiston professori Samuel P. Huntington (1927-2008) julkaisi teoksen nimeltä ”Clash of civilizations”. Teos käsittelee kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen perusteita. Teoksen perusteesi on, että ideologisen vastakkainasettelun jälkeen (liberalismi vs. kommunismi) siirrymme kulttuureiden vastakkainasetteluun. Teos herätti paljon keskustelua, vaikka sen pääteesi oli esitetty jo vuonna 1993 Foreign Affairs – lehdessä. Nykyisessä ulkokultaisessa hymistely-yhteiskunnassamme kirjaa tuskin voidaan käsitellä yliopistoissa.
Huntingtonin teesi on ajankohtainen jälleen, joskin kylmä sota ei ehkä päättynytkään, kuten Francis Fukuyama ajatteli, tämän näemme Ukrainassa ja Iranissa. Kiinan asema vahvistuu, ja länsimaiden suhteellinen asema heikkenee. Eurooppalainen kulttuuri, joka periytyy Antiikin kulttuurista ja Ranskan vallankumouksesta sekä preussilaisesta voimakkuudesta, on henkitoreissaan. Brittien mahti merillä on muisto vain. Olemme heikkoja, ja EU ei pysty nykymuodossaan tätä asiaintilaa muuttamaan. Kulttuurimme on taantumisvaiheessa. Tunnetusti saksalainen Oswald Spengler (1880-1936) samaisti kulttuurin eliömaailmaan, ja hänen mukaansa länsimaisen kulttuurin kulta-aika oli jo takanapäin. Länsimainen kristikunta on peräisin frankkien valtakunnasta, ja itämainen kristikunta päätyi Venäjälle. Molempien kulttuurinen alkukoti on Antiikin Kreikassa. Länsimaisen kristikunnan huippuhetki oli mielestäni 1960-luvun lopulla. Kuulentojen, sosiaalisten vapauksien nousun sekä taloudellisen kukoistuksen taitepisteessä. 1900-luvun alun edistysaskeleet matematiikassa ja fysiikassa kantavat pitkälle hedelmää. Suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, analyyttinen filosofia, logiikka. Huippu näissä tieteissä oli viimeistään 1960-luvulle tultaessa. Klassisen musiikin on korvannut pesäpallo-otteluissa soitettava mökämusiikki.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että olemme taantumassa sivilisaatioiden joukossa. Miksi näin? Osasyy on varmasti se, että kulttuuriamme leimaa yksilön korostettu asema. Yksilön asema kulttuurissa on paljon korostetumpi kuin vaikkapa itä-aasialaisissa kulttuureissa. Toki yksilökeskeinen kulttuurimme on tuonut meille paljon taloudellista hyvää ja sosiaalisia vapauksia. Jokainen voi valita sukupuolensa vapaasti, ylinumeroituvasti äärettömästä joukosta ”koettuja sukupuolia”. Siitäkin huolimatta vain kohdullinen ja munasarjallinen nainen voi tulla raskaaksi ja synnyttää. Kouluissa puhuttiin ennen jopa kromosomeista.
Hedonismin aate perustuu ideaaliin siitä, että on vain perusoikeuksia, vailla perusvelvollisuuksia. Minulle kaikki, heti. Nykyisen post-faustisen hedonistikulttuurin ollessa henkitoreissaan, tämä hedonismiaate ilmenee muun muassa siinä, että heti kun sotilaallinen tilanne jännittyi, Suomessakin iso määrä reserviläisiä siirtyi siviilipalvelukseen. Vastaava aate näkyy myös määrättyjen ihmisten elämäntapatyöttömyydessä, jossa koetaan, että ihmisellä on subjektiivinen oikeus valita pysyvä työttömyys muun yhteiskunnan kustannuksella.
Nykyisessä kulttuurissamme on myös itsetuhoisia piirteitä, jotka heijastavat jotakin syvää itseinhoa. Vaikka esimerkiksi primitiivikulttuurien massoittainen saapuminen Eurooppaan on katastrofi eurooppalaiselle kulttuurille ja tavallemme elää, Suomessakin naiivi massa oli vastassa kyltteineen ”Suomi says welcome”. Vaikka jatkuvasti saamme kovaa dataa siitä, että esimerkiksi raiskausrikoksissa on järkyttävä yliedustus määrätyissä kulttuureissa, emme kansakuntana ja kulttuurina tee muuta kuin alistumme. Maksamme jopa kansaneläkettä laittomasti maassa oleskeleville, joista käytämme eufemismia ”paperittomat”. Kulttuurimme on terminaalivaiheessa.
Määrätty antimaskuliinisuus, pehmeys ja primitiivitunteiden korostuminen poliittisissa instituutioissamme järjen, datan ja logiikan asemesta näkyy siinä, että lainsäädäntömme on lepsua, ja esimerkiksi maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikkamme on paapovaa. Sisään pääsee helposti, rangaistukset rikoksista ovat lieviä. Oikeustaloustieteen anekdotaaliset tutkimukset ovat läpäisseet kriminaalipolitiikan eetoksen. Pehmeiden rangaistusten maassa raiskaukset ovat kannattavia hankkeita ja investointeja. Naisen ihmisoikeuksia kun ei koeta kaikissa kulttuureissa samalla tapaa.
Yhteiskunnan legitimiteetti on rapautumassa, sillä yhä suurempi osa väestöstä kokee, että heidän kotimaansa kielineen, kulttuureineen ja tapoineen sekä arvoineen vedetään vessasta alas. Oikeuslaitos ei rankaise rikollisia, ikävistä tilastoista vaietaan, ja kaikki maalaisjärkiset tolkun ihmiset leimataan rasisteiksi. Elämme hullua aikaa. Woketus, DEI yms. humppa kaikuu 1970-luvun ummehtuneista taistolaispiireistä ja Sirola-opistoista. Kun sosialismi kaatui ja enää edes punalippua ei kehtaa heilutella, on kätevää paasata rasismista, kolonialismista ja Palestiinasta. Siinä se oli, Fukuyaman historian loppu.
Yltiöyksilöllinen länsimaalainen itsemurhakulttuurimme häviää kansakuntien ja kulttuurien välisessä evoluutiotaistelussa. Tämä johtuu mm. siitä, että vaikka yksilön aseman korostaminen kapitalismissa voi johtaa innovaatioihin ja yrittämiseen, kilpailevat kulttuurit voivat kopioida teknologian helposti. Yksilökeskeisessä kulttuurissamme olemme kuin se sadun heinäsirkka, joka hummaili koko kesän, ja talvi sitten yllätti kovuudellaan. Vain sellaiset kulttuurit voivat selvitä, joissa yhteisen kulttuurin menestymiselle lasketaan jokin arvo. Siksi monikulttuurisuus on varma tapa tuhota eurooppalainen sosiaalinen yhteiskuntamalli. Motivaatio loppuu, menestyvä kognitiivinen eliitti muuttaa pois, ja veronmaksukyky ja –halu loppuvat. Yhteiskunnallinen koheesio on välttämätön edellytys sille, että yhteisöllä on arvoa ja merkitystä, ja että teemme yhteisiä ponnistuksia. Suomen synty 1800-luvulla perustui kansallisuusaatteeseen, ja Suomen tarina oli hienoa aina 2000-luvulle saakka. Olimme maailman paras yhteiskunta 2000-luvun alussa. Superyksilöllinen kulttuuri saattaa tarjota laastarin – siksi menemme vielä kohti USA:n yhteiskuntamallia.
Matala syntyvyyskin on oire yksilökulttuurista. Lasten tekeminen on kallista ja vaivaalloista, kun paljon mukavampaa on lasketella tiimin kanssa Sveitsissä ja juoda kylmää valkkaria pohjoisitalialaisessa pikkukylässä. Raskausarvet puuttuvat, mutta yhteiskunnallinen haava ei umpeudu. Jos suomalainen kulttuuri tuhoutuu kantasuomalaisten kuollessa sukupuuttoon, mitä suomalaisuudesta on jäljellä, onko enää edes maanpuolustustahtoa? Kielikin on olennainen osa kulttuuriamme. Nykyisin sekin korvautuu englanninkielisillä palveluilla, mainoslauseilla. Kieli, tavat, kulttuuri. Näyttää siltä, että kulttuurimme kärsii merkitysten lämpökuoleman. Ulkoproletaarit, sisäproletaarit, barbaarit. Toynbee ja Spengler puhuvat eri sanoilla ja kielellä, mutta samoista ilmiöistä. Hellaan voittoisaa puolustustaistelua tuskin tulemme näkemään. Eurooppalainen yleisvaltio elää viimeistä intiaanikesäänsä.
On diagnoosin aika. Suomalaisen yhteiskunnan perverssi yhdistelmä on antimaskuliininen, yksilökeskeinen sosialismi. Se yhdistää hedonistisen yksilökulttuurin paheet toimimattoman sosialismin kannustinmekanismeihin, ylitsevuotavaiseen sosiaaliturvaan ja avoimiin rajoihin sekä naiiviin kulttuurirelativismiin. Tauti on niin vahva, että ei taida enää sauna, terva tai viinakaan auttaa. Se on siis kultuurin kuolemaksi.
Konkreettisia parannuskeinoja on. Maahanmuuttopolitiikkaa tulee kiristää (vain korkean tuottavuuden nuhteettomat yksilöt sisään), sosiaaliturva pitää rajata vain kansalaisille, kriminaalipolitiikkaa tulee kiristää. Maahanmuutto voi toimia, jos rajalle rakennetaan riittävän vahva filtteri. Esimerkiksi kun Puolustusvoimat karsii varusmiehistä ainesta johtajakoulutukseen kognitiivistä kykyä mittaavilla testeillä, ehkä saman testin voisi asettaa maassa oleskelun kriteeriksi. Tiedän, kaikki perustuslakirajoitteet, mutta sitten kun taannumme kehitysmaaksi, lain rajoitteet tulevat vakavasti harkittavaksi. Perustuslakia muutetaan kyllä pakon edessä. Kun rahat loppuvat, laki muuttuu, perustuslakikin. Jos turvallisen Suomemme kadut ovat jatkossa täysin turvattomia, koska puskaraiskausintensiteetti on liian suurta, lait muuttuvat. Ei ole oikeus eikä kohtuus, että pari sukupolvea saa vetää maamme vessanpöntöstä alas hurmahenkisessä ja naiivissa kulttuurirelativismikiihkossaan. Maa nousee talouskonkurssistakin, mutta kulttuurin kuolema on pysyvä ja lopullinen, vain vanhat kirjoitukset ja valokuvat muistuttavat siitä, että olisi kannattanut arvostaa sitä kaikkea arvokasta, ja vaalia kotimaatamme. Kansainvaellusten mukana meni Länsi-Rooma, taitaa samoin mennä Eurooppakin. Vielä on toivoa, mutta toimeen on tartuttava heti, vain poliittiset liikkeet voivat muuttaa suuntaa.
Vastaa