Taloustiede on muuttunut luonteeltaan melko tavalla matemaattiseksi, ja nykyisin valitettavasti iso osa julkaistusta taloustieteestä on karkeistaen sovellettua tilastotiedettä tai ekonometriaa. J.M. Keynes (1883-1946) jo aikoinaan epäili ekonometrian sovellettavuutta monimutkaisen talousmaailman ymmärtämisessä. Nykyisin ennustamiseen kannattaakin varmasti käyttää syviä neuroverkkoja, joissa on satoja miljardeja parametreja.
Talouden ymmärtäminen on tärkeätä, sillä talouden ymmärtäminen auttaa talouspolitiikan vallankäyttäjiä tekemään parempaa politiikkaa. Tieteessä tämä tapahtuu niin, että muodostetaan mitattava ja testattava teoria, ja empiirisesti joko falsifioidaan se taikka verifioidaan se. Taloustiede on toki hyödyllistä myös liiketalouden saralla, esimerkiksi rahoituksen taloustiedettä tarvitaan eri rahoitusvaateiden hinnoittelussa ja portfolioiden hajauttamisessa ja niin edelleen.
Jos ajattelemme, että taloustiede syntyi Adam Smith’n (1723-1790) kirjoitusten myötä, rahatalouden saralla keskeisiä taloustieteellisiä ajattelijoita on ollut mittava joukko jo ennen toista maailmansotaa. Pidän toista maailmansotaa taitekohtana, koska sen jälkeen taloustieteen formalismi lisääntyi nopeasti.
Henry Thornton (1760–1815) oli ensimmäisiä rahaekonomisteja, hän oli parlamentaarikko ja pankkiiri, UK:ssa. An Enquiry
into the Nature and Effects of the Paper Credit of Great Britain (1802) oli hänen keskeisin rahateoreettinen kontribuutionsa. Thornton on modernin keskuspankkitoiminnan intellektuaalinen isähahmo. Hän keksi, että rahan määrää säätelemällä keskuspankki voi kontrolloida hintatasoa. Monetarismissa kokeiltiin myöhemmin rahamäärän targetointia, mutta se ei toiminut kovin hyvin. Nyt targetoidaan suoraan kuluttajahintaindeksiä.
Thornton käsitteli myös mm. lender of last resort -funktiota keskuspankille. Eurojärjestelmässä tämä funktio tunnetaan lyhenteellä ELA (Emergency Liquidity Assistance). Samoin hän tunnisti jo varhain sen, että pankkien diskontto luo talletuksia tai että antolainaus luo talletuksia, ja siten uutta rahaa ja ostovoimaa. Walter Bagehot (1826-1877) myöhemmin kehitteli keskuspankkiteoriaa ja lender of last resort -funktiota kirjassaan Lombard Street. Bagehot (lausutaan Bädtset) suositteli hätälikviditeettiä vain solventeille pankeille, riittäviä vakuuksia vastaan.
Thornton keksi myös eräänlaisen investointiteorian, luonnollisen korkotason ja markkinakoron erotuksen perusteella. Samaa logiikkaa hyödynsivät mm. ruotsalainen Knut Wicksell (1851-1926) ja J.M. Keynes. Brittinobelisti John Hicks (1904-1989) muotoili teemasta modernin sisäisen korkokannan investointikriteerin 1930-luvulla. Keynesin suurteoksessa tämä sama teema toistui ikään kuin duaalina: investoinnit luovat kansantalouden säästöt, jolloin I=S pitää aina identiteettinä. Tähän tarvitaan kerroinanalyysiä, jonka Keynes lainasi tovereiltaan Cambridgessä 1930-luvun alussa (Kahn).
Skottilainen pankkiiri ja ekonomisti Henry Dunning Macleod (1821–1902) kirjoitti samoin jo 1850-luvulla pankkien kyvystä luoda talletusrahaa antolainauksellaan. Taloustieteilijä ja Itävallan lyhytaikainen valtiovarainministeri Josef Schumpeter (1883-1950) kirjoitti jo vuonna 1911 laajalti klassikkoteoksessaan siitä, kuinka pankkien antolainaus lainaa ostovoimaa tulevaisuudesta, ja luo talletuksia kotitalouksille ja yrittäjille. Schumpeterin analyysi on melko hyvin aikaa kestävä, kirjassa analysoidaan myös reaalivaateiden doktriinin relevanssia (tässä doktriinissa antolainaus pitäisi kohdistua vain tuotantoon, jotta kuplilta ja inflaatiolta vältyttäisiin). Thornton vastusti tätä real bills -doktriinia.
Saksanjuutalainen pankkiiri, oikeustieteilijä ja taloustieteiljä Albert Hahn (1889-1968) kirjoitti suurteoksen Volkswirtschaftliche Theorie des Bankkredits (1920), jossa hän kuvaili laajasti sitä, miten pankkien luotonanto on keskeisessä osassa myös suhdannevaihteluita. Hahn joutui pakenemaan natseja Yhdysvaltoihin, ja hänet tunnetaan myös siitä, kuinka hän väitti ennakoineensa Keynesin oleelliset teoriat jo ennen Keynesiä. Myös brittiläinen Ralph Hawtrey (1879-1975) kirjoitti paljon rahatalouden vaikutuksesta suhdanteisiin.
Itävaltalaisen taloustieteen jättiläiset Ludwig von Mises (1881-1973) sekä talousnobelisti Friedrich von Hayek (1899-1992) lähtivät myös siitä, että luotonluonti pankkijärjestelmässä voi johtaa suhdannevaihteluihin rahapolitiikan vuoksi. Jos korkotaso on liian alhainen, yritykset investoivat liikaa huonoihin hankkeisiin, ja resurssien allokaatio menee reisille. Tässäkin taustalla oli Thorntonin rahateoria ja luontainen korkotaso.
Keynes oli jo Macmillanin komiteassa vuonna 1931 käsitellyt laajasti rahanluontiprosessia pankkijärjestelmässä (lainat synnyttävät talletuksia). Yleisessä teoriassa (1936) Keynes otti kannan, jonka mukaan rahoitus on jossakin mielessä triviaalia, se löytyy kyllä, kunhan tahto investoida on olemassa. Tätä Keynes selvensi vielä vuonna 1937 kirjoituksissaan ja kommentaareissaan. Keynesin aiemmissa teoksissa käsiteltiin enemmän rahaa, mutta Yleisessä teoriassa Keynes ehkä päätyi tulkintaan, että investointipäätös ja kulutuspäätös on kaikki kaikessa (joita ohjaavat eläimelliset vaistot ja knightiläinen epävarmuus). Joka tapauksessa ekonomistit miettivät rahaa, paljon ennen sotia.
Pankkiteoria ja rahateoria nykyisin on akateemisella puolella aika erilaista. Kun itse kävin tohtoritason pankkiteorian kurssia Barcelonan yliopistossa vuonna 2010, siellä olennaiset sisällöt koskivat lähinnä talletussuojaa ja toisaalta pankkitoimintaa delegoituna monitorointina. Jääkö metsä näkemättä puilta?
Nämä mikroteoreettiset näkökulmat ovat toki tärkeitä, mutta pankkien antolainaus on keskeinen makromuuttuja. Pankkijärjestelmä ja rahamarkkinat olisi syytä nähdä elastisena ja endogeenisena verenkiertojärjestelmänä, joka voitelee samalla kansantalouden konetta. Raha ja velkasuhteet selvitetään pankkijärjestelmässä ja raha on olennaisesti velkaa. Raha ja rahamarkkinainstrumentit ovat siis nykyisin talletuksia ja lyhyitä diskonttopapereita.
Pankkijärjestelmän likviditeetin takaamiseksi on luotu keskuspankki. Jos pankki A luo talletuksia tai vastaanottaa niitä, voi olla, että joku yritys tai kotitalous haluaa siirtää rahansa toiseen pankkiin. Normaalisti systeemi toimii niin, että pankin A talletusvelka korvataan velalla toiselle pankille. Toisen pankin B tase kasvaa, koska sille syntyy saatava pankilta A ja velka talletuksena kotitaloudelta. Jotta homma toimii, keskuspankki voi tarjota likviditeettiä, eli tarvittaessa pankki A voi lainata tuon summan ensin keskuspankilta, ja luovuttaa uudet pankkireservit pankille B. Pankki A jää tällöin velkaa keskuspankille, ja keskuspankki jää velkaa pankille B. Likviditeettiä yleensä löytyy, jos pankit ovat solventteja, mutta solvenssin määrittäminen on hankalaa, koska taseen saatavien arvo on vaikeaa määrittää. Siksi pankkijärjestelmällä on pääomavaatimukset, talletussuoja ja kriisinratkaisusäännöstö. Pankin taseessa voi nykyisin olla monimutkaisia välirahoitusinstrumentteja, kuten AT1-velkaa. Näiden kyky vastaanottaa tappioita on kuitenkin kyseenalainen. Muutama vuosi sitten Sveitsissä tosin AT1-haltijat menettivät saaatavansa isossa pankkijärjestelyssä /-kriisissä (Credit Suisse), mutta osakepääoma säilyi. Outo maksunsaantijärjestys.
Pankkitoiminta on diskonttaamista. Esimerkiksi rahamarkkinoilla pankki voi ottaa vastaan lyhyen yritystodistuksen, ja hyvittää yrityksen tilin saldoa pienemmällä summalla. Näin ymmärrettynä pankkitoiminta on vain velkakirjojen vaihtoa. Samoin jos valtio kiikuttaa obligaation pankille, pankki diskonttaa sen, ja hyvittää valtion pankkitilin saldoa (Bondin voi replikoida sarjalla nollakuponkipaperia). Valtion bondit päätyvät pankeista usein institutionaalisten sijoittajien taseisiin (sormiharjoitus: mieti, miten tasekirjaukset toimivat tässä tapauksessa).
Toinen huomionarvoinen seikka on, että rahamarkkinoilla esimerkiksi dollareita voidaan luoda autonomisesti myös USA:n oikeudenkäyttöalueen ulkpuolella. Riittää, kun joku pankki lainoittaa vaikka UK:ssa yritystä taaloissa. Toki silloin pankin kannattaa varmistaa, että sillä on pääsy dollarimääräisille repo-markkinoille tai dollarilikviditeettiin, esimerkiksi viime kädessä keskuspankkien swappien kautta. Finanssikriisissä FED pelasti monta pankkia likviditeettikonkurssilta lainoittamalla epäsuorasti ulkomaisia pankkeja taaloilla keskuspankkien kautta.
Uusi antolainaus voi nostaa rahoitusvaateiden ja omaisuuserien arvoa ja luoda ostovoimaa=kysyntää, jolloin talouteen saattaa syntyä itseään ruokkiva noidankehä ja buumi. Pankit saattava hybriksessään luotottaa liikaa kaikkea liikkuvaa, kotitalouksia kulutusluotoin ja asuntolainoin, yrityksiä bondein ja yritysluotoin. Jos homma menee överiksi, pankkijärjestelmä ottaa hittiä, ja kirjaa luottotappioita omaa pääomaa vastaan. Tätä dynamiikkaa kuvasi myös Irving Fisher velkadeflaatioteoriassaan 1930-luvun alussa. Myös Richard Koo on kirjoittanut teemasta otsikon ”tasetaantuma” alla. Kirjoitan itse kattavasti teemasta omassa kirjassani ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi”.
Pankkien luotonantoa sääntelee toisaalta luottojen kysyntä ja tarjotut vakuudet ja rahoitettavan luottokelpoisuus, toisaalta korkotaso keskuspankista (investoinnit & kulutusalttius), toisaalta omat pääomat ja pääomavaatimusten sitovuus. Finanssikriisissä riskit aktualisoituivat. Sotien jälkeen pankkien roolista on kirjoittanut syvällisemmin ainakin amerikkalainen Hyman Minsky (1919-1996)sekä Perry Mehrling (1959-)(Money view). Mehrlingin pankkiteorian luentosarja on katsomisen arvoinen.
Pankkitoimintaa kannatta pohtia, sillä se on makrotalouden ytimessä.
Vastaa