jussilindgren.fi

Olen 43-vuotias tekniikan tohtori ja kansantaloustieteilijä. Työskentelen nykyisin valtiovarainministerin talouspoliittisena erityisavustajana. Olen ollut aiemmin työurallani töissä mm. valtiovarainministeriössä, Euroopan komissiossa ja valtioneuvoston kansliassa. Asun Munkkiniemessä. Harrastan mm. lukemista, moottoripyöräilyä ja kamppailu-urheilua perustasolla.



  • Elävästä voimasta aaltohiukkasdualismiin -luonnonfilosofian kehitys Euroopassa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun

    Elävästä voimasta aaltohiukkasdualismiin -luonnonfilosofian kehitys Euroopassa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun

    Isaac Newton (1643-1727) kirjoitti vapaasti lainaten seuraavaan tapaan: ”Jos olen nähnyt pidemmälle, johtuu se siitä, että olen seissyt jättiläisten harteilla.”.

    Teoreettista fysiikkaa voitaisiin kutsua myös luonnonfilosofiaksi, sillä useimmat valistuksen kauden ja tieteellisen vallankumouksen ajattelijat olivat yht’aikaisesti filosofeja ja fyysikkoja, matemaatikkojakin. Luonnonfilosofian muutos moderniksi teoreettiseksi fysiikaksi oli asteittainen. Varmaankin on kuitenkin niin, että ennen Kopernikusta, Kepleriä ja Galileita ei ollut varsinaista kunnollista fysiikkaa edes olemassa.

    Ranskalainen analyyttinen filosofi Rene Descartes (1596-1650) tunnetaan yleisesti tiedon rajoja koskevista ajatuksistaan, mutta Descartes oli myös matemaatikko ja fyysikko. Descartes kehitti liikemäärän käsitteen, ja ennakoi liikemäärän säilymislain. Aristoteles oli kuitenkin jo esittänyt antiikin ajalla, että ”Luonto ei tee mitään turhaan.” Aristoteelisessa metafysiikassa teleologialla oli keskeinen painotus. Teleologinen metafysiikka näkyy eritoten yleisnero G.W. Leibnizin (1646-1716) ajattelussa. Leibnizin paras mahdollinen maailma on teesi siitä, että jos ja kun Jumala on olemassa, täytyy tämän maailman olla paras mahdollinen maailma. Vaikka näemme pahuutta ja kärsimystä, voi olla niin, että emme pysty näkemään kaikkia kausaliteetteja asioiden välillä, joten emme pysty ymmärtämään, miksi kaikki on tarpeellista kokonaisuuden kannalta. Parhaan mahdollisen maailman pitäisi siis näkyä myös luonnonlaeissa. Leibniz varmastikin myötävaikutti paljon siihen, että myöhemmin fysiikassa on otettu käyttöön nk.vaikutusperiaatteet.

    Leibniz tunnetaan toki hänen ajatuksestaan ’parhaasta mahdollisesta maailmasta’, mutta Leibniz kirjoitti myös tarkemmin luonnonperiaatteista esimerkiksi esseessään Tentamen anagogigum (1696): […täydellisyyden periaate ei rajoitu pelkästään yleiseen vaan ulottuu olioiden ja ilmiöiden yksityiskohtiin ja muistuttaa siinä optimaalisten muotojen metodia, eli muotojen, jotka esittävät maksimin tai minimin.] Leibnizin esseessä näkyy selvästi finaalisten syiden arkkitehtoniikka, mikä periytyy varmaankin paljolti aristoteelisesta metafysiikasta. Vuodesta 1695 alkaen Leibniz oli kirjoittanut elävästä voimasta (vis viva), eli suureesta:

    $$mv^{2}$$

    Leibnizin mukaan elävä voima säilyy universumissa. Toisaalta samassa esseessään ”Specimen dynamicum” hän esittää myös kuolleen voiman käsitteen (vis mortua). Leibniz ei käsittääkseni vielä päässyt pohdinnoissaan tämän pidemmälle. Elävä voima vastaa klassista kineettistä energiaa, ja kuollut voima vastaa potentiaalienergiaa. Mekaniikka on tanssia elävän ja kuolleen voiman välillä.

    Ranskalainen matemaatikko ja fyysikko Emilie du Chatelet (1706-1749) teki mittauksia putoavilla kappaleilla, ja muotoili energian säilymisperiaatteen. Chatelet oli myös intellektuellikirjoittaja Voltairen rakastajar, ja hänellä oli mittavaa kirjeenvaihtoa mm. Leonhard Eulerin (1707-1783) sekä Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n (1698-1759) kanssa. Chatelet’n kirjeenvaihto ei ole säilynyt kuin osin, joten emme tiedä tarkkaan, mikä Chatelet’n vaikutus on ollut myöhempään fysiikkaan ja luonnonfilosofiaan. Chatelet käänsi Newtonin Principian ranskaksi, ja spekuloi mm. johdannaisilla. Erittäin edistyksellinen nainen 1700-luvun Euroopassa! Suomalainen säveltäjä Kaija Saariaho (1952-2023) on säveltänyt Chatelet’n innoittamana oopperan Emilie.

    Pienimmän vaikutuksen periaate

    Ranskalainen Maupertuis esitti viimein vuonna 1746 metafyysis-teologisen periaatteensa luonnonlaeista. Tämä pienimmän vaikutuksen periaate sanoi, että luonto toimiessaaan minimoi määrätyn suureen, joka on Maupertuis’n mukaan:

    $$\min \int mvds$$

    Maupertuis edisti Newtonin ajatuksia, ja toimi Preussin tiedeakatemian johtajana. Suomessa Maupertuis tunnetaan etenkin maan muodon mittaajana, hänen retkikuntansa teki tutkimusmatkan Tornionlaaksoon 1730-luvulla, ja Maupertuis osoitti maan olevan litistynyt navoiltaan. Newtonilainen maailmankuva sai vahvistusta. Maupertuis kirjoitti myös evoluutiosta, seksuaalisuudesta ja monesta muusta luonnofilosofisesta kokonaisuudesta.

    Voltaire riitautui Maupertuis’n kanssa, sillä ilmeisesti he olivat molemmat kiinnostuneita eroottisessa mielessä samasta naisesta, juuri Emilie du Chatelet oli heidän intohimonsa jaettu kohde. Voltaire syytti Maupertuis’n plagioineen pienimmän vaikutuksen periaatteen, ja Samuel König (1712-1757) väitti Maupertuis’n varastaneen idean Leibnizilta. Toki Leibniz oli tukenut mm. Fermat’n ajatuksia valosta ja optiikasta, mutta edelleen Maupertuis on ensimmäinen, joka on todistetusti esittänyt periaatteen selkeässä, matemaattisessa muodossaan. Periaate siis sanoo, että kappale kulkee sellaista polkua, joka minimoi yllä esitetyn integraalin arvon. Myöhemmin nerokas matemaatikko Euler ja italialainen matemaatikko Joseph-Louis Lagrange (1736-1813) jalostivat pienimmän vaikutuksen periaatetta. Pienimmän vaikutuksen periaate sai muodon

    $$\min \int (T-V)dt$$

    Missä integroitava lause on kineettisen energian T ja potentiaalienergian V erotus. Nyt integroimme pienten aikadifferentiaalien suhteen. Integroitavaa lausetta kutsutaan Lagrangiaaniksi. Voimme merkitä:

    $$L=T-V=\frac{1}{2}mv^2-V(x)$$

    Optimaalisuusyhtälö yllä olevan tehtävän ratkaisuna on täsmälleen Newtonin toinen laki, eli

    $$F=ma$$

    Siirtyminen duaaliin

    Usein on hyödyllistä pohtia erilaisia ’duaalipareja’, hyvä ja paha, mies ja nainen jne.. Fysiikassa erityisen hyödyllinen ’duaali’ on kokonaisenergia. Kutsumme sitä Hamiltoniaaksi keksijänsä mukaan.

    $$H=p\frac{dq}{dt}-L$$

    William Rowan Hamilton (1805-1865) oli irlantilainen matemaatikko ja fyysikko. Hamiltoniaani, H, on systeemin kokonaisenergia, ja p on kanoninen liikemäärä, q on kanoninen koordinaatti. Kyseessä on näppärä temppu, jolla saamme esitettyä mekaniikan probleeman ’duaaliavaruudessa’. Hamiltoniaani on siis Lagrangiaanin ns. Legendre-duaali. Adrien-Marie Legendre (1752-1833) oli ranskalainen matemaatikko. Teoreettisen fysiikan opiskelijat törmäävät Hamiltonin mekaniikkaan yleensä teoreettisen mekaniikan kurssilla.

    Klassisessa mekaniikassa voidaan osoittaa tietyin ehdoin, että kanoninen liikemäärä on:

    $$p=\nabla S$$

    Missä S on stationäärinen arvo optimoitavalle integraalille, kuten on yllä esitetty. Kolmio tarkoittaa gradienttioperaattoria, eli derivaattaoperaattoria kanonisten koordinaattien suhteen.

    Hamiltonin funktio saadaan siis muotoon:

    $$H=\nabla S \frac{dq}{dt}-L$$

    Toisaalta voimme tarkastella Hamiltonin pääfunktion kokonaisaikaderivaattaa, per määritelmä:

    $$\frac{dS}{dt}=\nabla S \frac{dq}{dt}+\frac{\partial S}{\partial t}$$

    Koska pääfunktion kokonaisaikaderivaatta on systeemin Lagrangiaani, ja toisaalta sijoittamalla pääfunktion gradientin sisältämän termin yllä, saadaan ensin:

    $$L=\nabla S \frac{dq}{dt}+\frac{\partial S}{\partial t}$$

    Eli:

    $$\frac{\partial S}{\partial t}+\nabla S \frac{dq}{dt}-L=0$$

    Tästä saadaan heti:

    $$\frac{\partial S}{\partial t}+H(q,p)=0$$

    Tämä niin sanottu Hamilton-Jacobi -yhtälö on epälineaarinen osittaisdifferentiaaliyhtälö, ja se on monin tavoin mielenkiintoinen. Derivoimalla sitä kanonisen koordinaatin suhteen siitä saadaan heti Newtonin toinen laki. Se voidaan kirjoittaa yksinkertaisesti näin:

    $$\frac{\partial \nabla S}{\partial t}+\nabla H(q,p)=0$$

    Eli saamme

    $$\frac{\partial p}{\partial t}+m\nabla v v=-\nabla V$$

    Eli

    $$\frac{dp}{dt}=-\nabla V$$

    Sanoin: liikemäärän kokonaisaikaderivaatta on verrannollinen potentiaalienergian negatiiviseen gradienttiin. Tämähän on siis Newtonin toinen laki jälleen. Emme tarvinneet edes varsinaisia Hamiltonin yhtälöitä, jotka ovat Hamilton-Jacobi -osittaisdifferentiaaliyhtälön ns. karakteristiset yhtälöt.

    Hamiltonin yhtälöt vastaavat mekaniikan ”hiukkastulkintaa”, koska ne ovat

    $$\frac{dq}{dt}=\frac{\partial H}{\partial p}$$

    Sekä

    $$\frac{dp}{dt}=-\frac{\partial H}{\partial q}$$

    Alempi yhtälö on jälleen Newtonin toinen laki. Nämä yhtälöt vastaavat alkuperäisen Euler-Lagrangen stationaarisuusehtoa :

    $$\frac{\partial L}{\partial q}-\frac{d}{dt}\frac{\partial L}{\partial \dot q}=0$$

    Joka on samoin Newtonin toinen laki!

    Emmy Noether (yllä, 1882-1935) on ehkä suurin naispuolinen teoreettinen fyysikko. Noether kehitti syvällisen linkin olioiden symmetrian ja säilymislakien suhteen. Keksin, miten Noetherin teoreemat näkyvät helposti Hamilton-Jacobin teoriassa. Voimme derivoida Hamilton-Jacobin yhtälön ajan suhteen, jolloin saamme:

    $$\frac{d}{dt}\frac{\partial S}{\partial t}+\frac{dH}{dt}=0$$

    Jos nyt yhtälön ensimmäinen termi häviää, Hamiltoniaani, eli systeemin kokonaisenergia on ajasta riippumaton vakio. Jos pääfunktion osittaisderivaatta ajan suhteen kommutoi kokonaisderivaatan kanssa, (näin on, mutta ei yleisesti), saamme

    $$\frac{\partial }{\partial t}\frac{dS}{dt}+\frac{dH}{dt}=0$$

    Koska pääfunktion ajan kokonaisderivaatta on Lagrangiaani, saamme:

    $$\frac{\partial L}{\partial t}+\frac{dH}{dt}=0$$

    Eli jos Lagrangiaani on symmetrinen ajan suhteen (ei riipu eksiplisiittisesti ajasta) –> systeemin kokonaisenergia säilyy. Tämä on Noetherin teoreema hyvin lyhesti osoitettuna.

    Aalto vai hiukkanen?

    Entä aaltohiukkasdualismi? Valolle oli annettu aaltotulkinta sen jälkeen, kun Maxwellin kenttäyhtälöistä oli löydetty tyhjiöratkaisuina aaltoyhtälöt. Siitä saimme radioaallot ja sähkömagneettisen säteilyn, tietoyhteiskunnan. Max Planck (1858-1947) ja Albert Einstein (1879-1955) selittivät ja osoittivat vuosisadan alussa, että valolla on aaltoluonteen lisäksi hiukkasluonne, ja toisaalta herttua Louis de Broglie (1892-1987) postuloi aineaallot väitöskirjassaan vuonna 1924. Erwin Schrödinger (kuvassa, 1887-1961) julkaisi Schrödingerin aaltoyhtälön vuonna 1926.

    Dualismi on helpohko mieltää matemaattisesti Hamilton-Jacobin teorian kautta: olion hiukkasominaisuudet vastaavat derivoitua Hamilton-Jacobin yhtälöä, ja aalto-ominaisuudet vastaavat taas alkuperäistä Hamilton-Jacobin yhtälöä. Tämä oli Schrödingerin lähtökohta Schrödingerin yhtälön johdossa. Samoin otin sen lähtökohdaksi omassa väitöskirjassani, tosin hyödynsin yleisempää Hamilton-Jacobi-Bellmann -osittaisdifferentiaaliyhtälöä.

    Tämä on kvanttimekaniikan ydintä, ja sitä ei ymmärretä vieläkään. Empiirisesti on kuitenkin selvää, että valo ja varaus jakavat ainakin seuraavat ominaisuudet:

    1. Molemmat synnyttävät tilastollisen interferenssikuvion kaksoisrakokokeessa.
    2. Yksittäiset fotonit ja yksittäiset elektronit käyttäytyvät kuin hiukkaset, mutta tilastollisesti fotonisuihku ja elektronisuihku käyttäytyvät kuin aallot, ne muodostavat varjostimelle interferenssikuvion.
    3. Molemmat käyttäytyvät ikään kuin satunnaisprosessin alla.

    Käsitykseni mukaan Hamilton-Jacobi -yhtälö kuvaa käsitteellisesti aaltohiukkasdualismia. Sen perusmuotoinen pääfunktio vastaa aaltorintamaa tai -vaihetta, ja sen derivoitu versio (Newtonin toinen laki vastaa geometrista optiikkaa ja hiukkastulkintaa). Relativistinen kvanttimekaniikka voidaan esittää satunnaisprosessin avulla, jolloin linearisoituna testihiukkasen ”pääfunktiosta” saadaan kaikki kvanttimekaniikan perusyhtälöt: Stuckelbergin aaltoyhtälö, Diracin yhtälö, Klein-Gordonin yhtälö, sähköttäjän yhtälöt, Schöringerin yhtälö limeksenä epärelativistessa tapauksessa. Johdin nämä väitöskirjassani:

    https://www.nature.com/articles/s41598-019-56357-3

    Alla on yksittäisten fotonien kanssa tehty kaksoisrakokoe:

    Yksittäisillä elektroneilla tehtiin vastaava kaksoisrakokoe vasta vuonna 2013! Ja tulokset vastaavat täysin valolla tehtyjä kokeita Hamamatsun toimesta.

    https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1367-2630/15/3/033018

    Eli: koska valo ja alkeisvaraus käyttäytyvät täysin samoin kaksoisrakokokeessa, on syytä epäillä, että varaus on myös osin sähkömagneettista säteilyä, koska valo on sähkömagneettista säteilyä, Maxwellin yhtälöiden aaltoyhtälöt kertovat tämän.

    Aaltohiukkasdualismia on vaikea ymmärtää. Empiiristen tutkimusten perusteella oma alustava tulkintani menee jotenkin tähän tapaan:

    Valo ja materia on pohjimmiltaan rakennettu samasta substanssista, ja molemmat ovat pohjimmiltaan jotakin aaltoilevaa. Hiukkashavainnot selittyvät samoin kuin valon aaltoluonne näkyy geometrisessa optiikassa ’säteinä’, vaikka valo on pohjimmiltaan aaltoliikettä. Kvantittuminen liittyy seisoviin aaltoihin ja Fourier-sarjoihin. Varaus ja materia eivät siis syvemmällä todellisuuden tasolla ole erillisiä objekteja, vaan kaikki universumissa on yhtä. Minusta tämä ykseys moneudessa on esteettisesti tyydyttävin tulkinta. Uni-verse! Sana on täydellinen kuvaamaan todellisuutta. Olevainen on nähdäkseni aika-avaruus itse, josta syntyy kaikki ilmiöt. Varaus, massa, liike, valo, säteily, vuorovaikutus. Kaikki universumin tanssia. Hiljattain julkaistussa artikkelissa tämä kaikki näkyy mukavasti.

    https://thedebrief.org/einsteins-unified-field-theory-realized-new-theory-unites-electromagnetism-and-gravity-through-geometry

  • EU at crossroads

    EU at crossroads

    Fiscal policy and economic policy coordination more generally are becoming ever more important in the Economic and Monetary Union (EMU) of the EU, as we are witnessing the possible end of low interest rates on government bonds. There are signs in the bond markets that the investors are pricing in a permanent shift in the expectations concerning inflation dynamics. This is possibly due to the high levels of government debt, given 50 years of fiat-currency after the collapse of the Bretton Woods system. Moreover, the recent surge of defence spending is in the cards to add more stress to government finances in EU Member States, stemming from justified geopolitical concerns. Furthermore, ageing is a heavy factor here eroding fiscal sustainability as well. Debt levels are indeed on the rise, and EU is economically weak, politically weak. Even individual Member States are experiencing chronic fiscal degeneration, and credit ratings are evaporating, even in the US.

    At the same time, there is no clear shared European identity, vision or view, nor the will to move forward to joint spending and large scale, permanent eurobond issuance. This is because Member States, at least some of us, want to stay as independent, sovereign nation-states – EU suffers from a de facto democratic legitimacy gap. The current turmoil in international relations provides the perfect opportunity, however, for the EU elites to move forward towards a fiscal federation. As the international role of the dollar as the reserve currency, primus inter pares, is eroding, central bankers in the EU are eager to boost the role of the euro as well. The elite wants to move forward, but the people resist. At least to a sufficient degree, as major decisions require unanimity.

    Germany’s ‘No’ to defense Eurobonds: Proposes ‘funding joint projects with EU budget’

    We will see whether the new coalition in Germany will pivot. I have my doubts. The EU cannot and should not become a federal superstate without a Treaty change. Functional integration is perverse and wicked.

    All this will likely have an impact on perceived debt sustainability for all Member States of EU, and fiscal rules will not save us.

    Fiscal rules and the ghost of Delors are the other side of the issue

    The fundamental rules governing public debt and deficits in EU are laid down in the primary legislation of the EU. The Treaty on Functioning of the European Union (TFEU) provides that Member States’ public debt ratios shall not exceed 60 % of GDP and public deficits shall not exceed 3 % of GDP. Article 126 of TFEU and the reference values in the protocols of the TFEU are the basis on which relevant secondary legislation provides further legally binding regulations. Various complex set of codes of conduct give further guidance on how to interpret and operationalize the complex set of rules. The rules have been modified recently, and the MTO has been replaced etc. The essence of the rules still remains.

    Given that the historical record concerning the effectiveness of fiscal rules in the EU is debatable at best, one might argue whether fiscal rules are needed in the first place. There is, however, some evidence that fiscal rules have had some effect in terms of steering national budgetary developments. Due to impediments concerning orderly sovereign debt restructuring however, fiscal rules or at least policy incentives in some form will likely be needed in the future as well, as sovereign debt restructurings might prove to be difficult and cause unexpected consequences for the Euro area as a whole. On the other hand, a full convergence process where one-size-fits all monetary policy would actually work in the Euro area ideally is hard to imagine any time soon. This would be the ideal state of affairs. One price of money and monetary policy across the Euro area means currently too low interest rates for some, and too low risk premia for others. Ultimately, the divergences in competitiveness, differences in productivity together with weak mobility of labour and capital across Member states are the fundamental roots of economic challenges in EMU. It should be remembered nevertheless that the Euro area and EMU are essentially politically motivated constructions.

    In terms of fiscal policy coordination and economic governance, the question of expert rules vs. democratic accountability is another important issue when considering what kind of centralized economic governance is politically sustainable in the long run in EU. One of the problems with fiscal rules is indeed that fiscal policy is at the core of coercive power of national politics. The national parliaments in Member states hold the power to tax, borrow and to spend.  Budgetary power is the crown jewel of national parliaments in Member states. Democratic legitimacy for any fiscal policy must ultimately come from the accountability of the relevant political decision-makers. This is the essence of the principle of subsidiarity in terms of political accountability and democratic legitimacy. On the other hand, if fiscal policy powers are taken away de facto from national governments and national parliaments, then accountability, economic or political, should not reside at the national level either. This problem is at the heart of EMU.

    If one wants to restore fiscal powers and political accountability back to national parliaments, then one should have some credible mechanism to restructure sovereign debt in times of crisis without having to resort to excessively intrusive EU-wide financial assistance programs like for example in Greece in 2010-2015. This approach goes hand in hand with the reasoning of market discipline, in which bond markets would discipline the Member states from spending recklessly. As democratic accountability cannot be easily extended to the Council of the EU or to the Eurogroup or the European Commission or even to the European Parliament, one can argue that the de jure and de facto fiscal powers of these institutions should be rather constrained.

    In spite of theoretical feasibility of any fiscal rule, it can be argued that national fiscal policies cannot be guided perfectly with some exogenous technical rules based on theoretical inter-temporal solvency considerations. On top of this challenge, the real problem is political in nature: coercive fiscal rules dictated by the European Commission and Council of the EU can be divisive, as the Council for example as a whole is not accountable to a given electorate in a  given Member State. This democratic legitimacy gap cannot be solved with any particular technical solution as regards the design of fiscal rules. That is why compliance could be more fruitfully be linked to positive incentives instead.

    The lack of legally binding fiscal rules would require substantial increase of market discipline in order to limit moral hazard and to prevent excessive deficits, which could be supported for example by constraining the powers of the ECB/Eurosystem to conduct idiosyncratic bond buyings directed towards any single Member state. In practice, the Treaty could be amended in such a way that there would be clear provisions on the limits of the Asset Purchase Programme (APP) and Outright Monetary Transactions (OMT). Perhaps the ESM could play a role here with its ECCL program, at least in terms of conditionality.

    In the Euro area, impediments to orderly sovereign debt restructuring can make market discipline incredible. If there is no credible alternative to bailouts, investors will assume that ultimately sovereign debt is bought or refinanced by the local central bank or other official party. This will in turn make it possible for Member States to take on more debt, as the credit risk premia are kept low due to the impression that sovereigns will be rescued financially. This potential moral hazard could lead to loss of monetary independence, inflation and other disruptions in the Euro area.

    Banking, Saving and Investments Union

    In order to foster orderly debt restructuring and credibility of market discipline, prudential regulation of banks should be improved with provisions to require banks hold sufficient amount of capital against sovereign credit risk. One of the main challenges for financial stability and orderly sovereign debt restructuring in the Euro area is the so-called vicious loop between banks and sovereigns. One key feature of this vicious loop is that domestic banks in the Member States are heavily exposed to credit risk of their domestic government. This can mean that while the perceived credit risk of a Member State is increased due to for example excessive government debt or deficits, the solvency of the banks within the Member State is deteriorated as a result, which in turn means more risk for the government. The additional risk comes from the perception that the financial market assumes that the balance sheet of the sovereign is used at least partly to bail-out the banks. Partly due to this, Banking Union was established in the Euro area in 2013 with its common supervision (ECB) and common resolution fund (Single Resolution Fund), although a common deposit insurance scheme is still missing. Debt restructurings become very difficult when the domestic banking sector cannot sustain the write-off of its sovereign exposures. Finance ministers of the EU (Eurogroup in extended format) are still discussing on how to mitigate the vicious loop by considering amending prudential regulation in terms of capital requirements for sovereign bonds. Currently, the EU legislation does not generally require banks to hold capital against credit risk from EU sovereigns. Contractual terms in EU sovereign bonds should be further optimized as well so that collective action clauses would mitigate the so-called creditor coordination problem. One major impediment in terms of orderly sovereign debt restructuring could be contagion to other vulnerable Member States.

    ..And joint EU spending and debt issuance is the other side

    The way things are evolving, it surely seems that new incentives are being created. For example, the European Commission might be thinking that joint EU -level lending or spending might benefit from a permanent carve-out in terms of deficit book-keeping. As the fiscal sustainability of the US is eroding, there are clearly signs that there is a gathering will and momentum to boost the international role of the euro (to make it a credible reserve currency/safe asset). Creating a reserve currency means that one needs deep and liquid capital markets, lots of AAA -rated bonds with regular issuance, and so forth. This boils down to the 1960’s, when Robert Triffin proposed that a reserve currency needs debt and thus deficits. Joint spending at the EU level allows the Commission to issue Eurobonds, so that is why we can expect further proposals along the lines of the NGEU.

    For example, the European Commission might be tempted to propose and establish a joint macroeconomic stabilization function within the Multiannual Financial Framework of EU and thus within the EU budget itself. Labeling it as defence spending would surely alleviate the political concerns of many. Marketing is important in politics as well. For example, a pimped Next Generation EU II (NGEU II) could be launched to cater for this more permanent possibility. Due to the Corona crisis, an EU-wide recovery fund Next Generation EU was decided by the Heads of State or Government in the European Council in July 2020. NGEU allows the European Commission to issue bonds on the capital markets to fund recovery in the EU with a total face value of around 800 billion euros. As part of the agreement, it was agreed also that the Commission would propose new Own Resources for the EU to pay back the bonds issued. Such new Own Resources could be based on Emission Trading Scheme revenues, Carbon Border Adjustment Mechanism or on a digital tax on companies. The vehicle was a functional and a political failure, but it will not prevent the Commission to propose another such arrangement in the near future. The problem is, that any joint spending should be theoretically smart, and this means that any joint spending should mean something like European public goods. What are these without provisions in the primary legislation on common defence etc?

    From a purely legalistic point of view, the limits of the Treaties have been already breached and extending the current volume of the EU budget substantially, and allowing the EU to permanently borrow from capital markets would be a substantial change in the competencies of the EU, and thus would require a Treaty change. At the very minimum, access to such a macroeconomic stabilization /joint spending tool/function should require confirmed compliance with the fiscal targets as set out for example via the present approach. Participation should be completely voluntary, so that annual contributions to finance the scheme through Own Resources /payback would need to be strictly voluntary as well. These functional changes in the financial architecture of EU would likely require substantial changes in the Treaty. Another option for the Commission is to go via the intergovernmental route, but sticking with the EU remit is preferred by EU institutions.

    https://www.politico.eu/article/europe-russia-donald-trump-vladimir-putin-war-and-joint-bonds-united-europe

    Hit the road, Jack

    The debate on a fiscal union of EU, i.e. the future of economic policy and fiscal policy coordination and the possible need to establish a central fiscal capacity in EMU, has been on-going for many years. Especially relevant question is whether a fiscal stabilization function could be established to smoothen idiosyncratic shocks in individual Member States. Symmetric shocks can be handled using monetary policy.

    Current secondary legislation includes provisions to sanction Member States if there is severe non-compliance. However, these sanctions have never been used. Indeed, for political reasons it is unlikely that direct sanctions could be credibly instated in the first place. Politically, it could be easier to establish criteria to have an access to a macroeconomic stabilization function based on compliance, than to try to penalize Member States directly using deposited fines or other penalties. Such an incentive scheme could be based on the principles of a fair insurance – the pay-off from the insurance scheme should depend on the past behaviour of the policy holder. In various insurance policies it is common that the first-loss cost depends on the past behaviour of the policy holder. From the perspective of smaller ”frugal” Member States it is clear that for any joint macroeconomic stabilization criteria to become reality, strict conditionality will likely be needed . I doubt that even with the new coalition in Berlin things will be easy, when it comes to Eurobonds and joint spending on defence. The recently adopted SAFE instrument is tiny, and it is providing loans for Member States, not grants.

    The Economic and Monetary Union will remain incomplete for the foreseeable future. This does not however mean that improvements cannot be agreed on. The key balancing act is how to balance risk sharing, good incentives and market discipline. On the other hand, risk sharing must be constitutional in terms of national parliaments and democratically legitimate. If fiscal rules are more flexible, non-binding and differentiated across Member States, likely from a political point of view, market discipline needs strengthening. Ultimately, the future of any sort of fiscal union is a compromise between all Member States, and therefore it needs to strike the right balance. There is no general will towards a proper federal EU.

    One option to support market discipline would be to amend the competencies of the ECB in such a way that the Eurosystem could not buy government bonds without a limit. Currently, the yield curve reflects predominantly the unconventional monetary policy stance of the ECB. If the actors and investors in the capital markets assume that the central bank will ultimately buy bonds of Member States with solvency risks, the functioning of market discipline could be impaired. Moreover, it has been documented that the large scale buying activity of Eurosystem might also increase the imbalances in the TARGET2-settlement system in the Eurosystem (Bundesbank 2018). These imbalances might cause large budgetary risks for Member States in case that the dissolution of the Euro area cannot be ruled out (Bundesbank 2018). Risks stemming from monetary policy operations – direct or indirect – are substantially more opaque compared to for example liabilities stemming from the NGEU. Therefore, from the point of view of the Commission, it could be tempting to try to contain the risks in monetary policy operations via establishing a joint macroeconomic stabilization function instead within the EU legislative framework. If Germany and France among with perhaps Italy and Spain find a common tune, things might go forward as soon as July this year, when the new MFF proposal is adopted by the Commission.

    All and all, it seems that the fiscal union architecture would need preferably amendments in the primary legislation of the union. The present daydream model of the EU elite for a soft, incentivizing fiscal rule combined with a macroeconomic stabilization function within the EU budget would be hardly compatible with the current provisions of the Treaties. Similarly, the European Stability Mechanism and the  NGEU would be better anchored via explicit provisions in the TFEU, and also any changes to the competence of the ECB or the ESCB would likely require a Treaty change as well.

    I do not think that any new joint spending scheme is useful without a Treaty change. To launch an intergovernmental process, on amending the Treaties would give every Member State a fair possibility to set the limits to fiscal integration of the EU. Those Member States who want further fiscal integration and a proper federation of EU states, can go forward, and others can stay out. The system of Own Resources is key, as it is a precursor of taxing powers for the EU, and taxing powers are essential, if the EU wants to become a superstate, like the US. The Multiannual Financial Framework is the other side of the coin. Given the geopolitical weather, most likely the route that the EC will take, is to propose a large defence spending fund, to fund joint procurement. As the NGEU had its piloting phase, SURE, the future joint defence financing vehicle has a precursor in SAFE. The key moment in terms of political decision making is in 2027, when the MFF must be agreed by the European Council. Let’s see what the summer brings.

    SOME REFERENCES

    (Benassy-Quere et al 2018) Benassy-Quere, A., M. Brunnermeier, H. Enderlein, E. Fahri, M. Fratzscher, C. Fuest, P.-O. Gourinchas, P. Martin, F. Pisani, H. Rey, I. Schnabel, N. Veron, B. Weder Di Mauro. 2018. Reconciling Risk Sharing and Market Discipline: A Constructive Approach to Euro Area Reform. CEPR Policy Insight 91.

    (Blanchard 2019) Blanchard, Olivier. 2019. Public debt and low interest rates. American Economic Review 109: 1197–229. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bhatt and Kishor 2017) Bhatt, Vipul, N. Kundan Kishor, and Jun Ma. 2017. The impact of EMU on bond yield convergence: Evidence from a time-varying dynamic factor model. Journal of Economic Dynamics and Control 82: 206–22. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bucheit et al 2019) Bucheit, Lee, Guillaume Chabert, Chanda DeLong, and Jeromin Zettelmeyer. 2019. How to Restructure Sovereign Debt: Lessons from Four Decades. Working Paper19-8. Washington, DC: Peterson Institute for International Economics. [Google Scholar]

    (Bucheit et al 2018) Buchheit, Lee C., and Mitu. G. Gulati. 2018. Sovereign debt restructuring in Europe. Global Policy 9: 65–69. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Bundesbank 2018) Bundesbank 2018, Asset purchases have significant impact on TARGET2 balance, https://www.bundesbank.de/en/tasks/topics/asset-purchases-have-significant-impact-on-target2-balance-762952

    (Checherita-Westphal and Domingues Semeano 2020) Checherita-Westphal, Cristina, and João Domingues Semeano. 2020. Interest Rate-Growth Differentials on Government Debt: An Empirical Investigation for the Euro Area. Working Paper Series; Frankfurt am Main: European Central Bank. [Google Scholar]

    (Dawson and Maricut-Akbik 2021) Dawson, Mark & Adina Maricut-Akbik (2021) Procedural vs substantive accountability in EMU governance: between payoffs and trade-offs, Journal of European Public Policy, 28:11,1707-1726,DOI: 10.1080/13501763.2020.1797145

    (Debrun and Jonung 2019) Debrun, X and L Jonung. 2019. Under threat: Rules-based fiscal policy and how to preserve it, European Journal of Political Economy 57(C): 142-157.

    (De Grauwe 2013) De Grauwe, P. The European Central Bank as lender of last resort in the government bond markets.CESifo Econ. Stud. 59 (2013): 520–535. [Google Scholar] [CrossRef]

    (De Jong and Gilbert 2020) De Jong, Jasper F.M., Niels D. Gilbert. 2020. Fiscal discipline in EMU? Testing the effectiveness of the Excessive Deficit Procedure. European Journal of Political Economy 61, https://doi.org/10.1016/j.ejpoleco.2019.101822

    (Ehrmann and Fratzscher 2017) Ehrmann, Michael, and Marcel Fratzscher. 2017. Euro area government bonds–Fragmentation and contagion during the sovereign debt crisis. Journal of International Money and Finance 70: 26–44. [Google Scholar] [CrossRef]

    (European Fiscal Board 2021) European Fiscal Board. 2021. 2021 Annual report of the European Fiscal Board.  https://ec.europa.eu/info/publications/2021-annual-report-european-fiscal-board_en

    (Jonung and Drea 2010) Jonung, L. and  Drea, E. 2010. It can’t happen, it’s a bad idea, it won’t last: US economists on the EMU and the Euro, 1989–2002. Econ J. Watch 7 : 4–52. [Google Scholar]

    (Kamps and Leiner-Killinger 2019) Kamps, Christophe and Leiner-Killinger, Nadine. 2019. Taking Stock of the EU Fiscal Rules over the Past 20 Years and Options for Reform, JahrbücherfürNationalökonomie und Statistik, vol. 239, no. 5-6, 2019, pp. 861-894. https://doi.org/10.1515/jbnst-2018-0090

    (Leiner-Killinger and Nerlich 2019) Leiner-Killinger, Nadine and Nerlich, Carolin. 2019. Fiscal rules in the euro area and lessons from other monetary unions, Economic Bulletin Articles, European Central Bank, vol. 3.

    (Mundell 1961) Mundell, R. 1961. A theory of optimum currency areas. AmericanEconomic Review 51: 657–665. [Google Scholar]

    (Sargent and Wallace 1981) Sargent, Thomas J., and Neil Wallace. 1981. Some unpleasant monetarist arithmetic. Quarterly Review 5: 1–17. [Google Scholar] [CrossRef]

    (Schoeller 2021) Schoeller, Magnus G. 2021. Preventing the eurozone budget: issue replacement and small state influence in EMU, Journal of European Public Policy,28:11,1727-1747,DOI: 10.1080/13501763.2020.1795226

  • Karl Marx vs. neoklassinen kansantaloustiede

    Karl Marx vs. neoklassinen kansantaloustiede

    Klassinen taloustieteilijä Karl Marx (1818-1883) on tunnettu ennen muuta ’riistoteoriastaan’. Avaan tässä kirjoituksessa hieman sitä, miksi Marxin riistoteoria on väärässä, kansantaloustieteellisestä näkökulmasta. Marxin koko poliittinen ekonomia nojaa riistoteoriaan, joten kun se on väärin, on koko teoria heikolla pohjalla. Eli jos teorian aksioomat ovat pielessä, myös teorian teoreemat ovat pielessä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että kapitalismi ei romahtanut. Koska kapitalismi ei romahtanut, voidaan epäillä aksiomatiikkaa (modus tollendo tollens). Toisaalta induktion ongelman vuoksi emme voi olla varmoja kapitalismin kestävyydestä, mutta vilkaistaanpa aksioomia, vaikka en marxisti olekaan.

    Marxin perusjaottelussa hyödykkeellä on käyttöarvo ja vaihtoarvo. Käyttöarvo on hyödykkeen ostajan kokema arvo, ja vaihtoarvo on hyödykkeestä saatu raha myytäessä se. Marxin käyttöarvo vastaa löyhästi kulutuksen tuottamaa hyötyä kansantaloustieteen modernissa teoriassa. Vaihtoarvo vastaa suhteellista hintaa markkinoilla. Marx ajatteli, että kapitalistille työläinen on hyödyke, ja näin työläisellä on käyttöarvo.

    Marxin Pääomassa I riistoteoriaa kuvataan oleellisesti nimellisin suurein. Marxin riistoteoriaa voidaan kuvailla lyhyesti tähän tapaan: kapitalistin tuottamalla hyödykkeellä on vaihtoarvo, jonka valmistukseen käytetään työvoimaa ja reaalista pääomaa. Koska kapitalisti tekee voittoa, Marx päättelee, että kapitalisti riistää työläistä. Marx dekomponoi lopputuotteen arvon tuotannontekijöiden yhteenlaskettuun käyttöarvoon C, sekä jaotteli työn käyttöarvon toisaalta välttämättömään työhön ja lisäarvoon m. Jos merkitsemme lopputuotteen vaihtoarvoa symbolilla y, voimme kirjoittaa Marxin dekomponoinnin seuraavaan yhtälöön, mitä kutsun riistoyhtälöksi:

    $$y=c+v$$

    Tuotantopanosten yhteinen käyttöarvo C tässä yhtälössä on

    $$C=c+v$$

    Eli tuotantopanosten yhteenlaskettu, nimellinen käyttöarvo on c+v, missä c on pysyvä pääoma (koneet ja laitteet, tehdashalli)ja v on vaihtuva pääoma (työpanoksen käyttöarvo). Huomaa, että tuotantopanosten käyttöarvo riippuu lopputuotteen markkinahinnasta!

    Työpanoksen käyttöarvon tai vaihtuvan pääoman voi jakaa Marxin mukaan riistoon ja palkkaan:

    $$v=m+w$$

    missä m on riisto ja w on työläisen saama palkka kapitalistilta.

    Näin ollen riistoyhtälö saa lopullisen muotonsa

    $$y=c+w+m$$

    Yhtälö sanoo, että kapitalistin tuottaman tuotteen hinta maailmanmarkkinoilla dekomponoituu kolmeen osaan: kiinteän pääoman käyttöarvoon, palkkakustannuksiin ja riistoon. Riisto on siis yhtä kuin

    $$m=y-c-w$$

    Riisto on nolla, jos tuotteen loppuhinta markkinoilla on palkan ja kiinteän pääoman käyttöarvon summa. Muutoin jää reikä leipojan käteen.

    Olennaista Marxin päättelyssä on Adam Smithilta ja David Ricardolta Marxin lainaama työnarvoteoria. Marx ajatteli, että koska tuotteen vaihtoarvo syntyy työstä, myös pysyvä pääoma ja vaihtuva pääoma syntyvät työstä. Kapitalistin näkökulmasta ostetun työpanoksen käyttöarvo on työläisen tehtaassa tekemä työ, ajassa mitattuna. Vastaavasti työajalla on vaihtoarvo, eli palkka. Nyt Marxin päättelyssä työn lisäarvo täytyy olla kapitalistille työn käyttöarvo vähennettynä palkalla eli työn vaihtoarvolla. Marx ’oivalsi’, että palkka voidaan lausua työläisen kulutuskorin sisältämän työpanoksen avulla. Tätä Marx kutsuu ’välttämättömäksi työksi’. Nyt siis lisäarvo on kapitalistin käyttöarvo ostamalleen työläisen työajalle, vähennettynä välttämättömällä työllä. Suomeksi voisi sanoa, että Marxin mukaan työläinen saa kapitalistilta liian pientä palkkaa. Tähän päättelyketjuun Marx sisällyttää lukuisan joukon implisiittisiä ja vahvoja oletuksia, mutta ei mennä niihin tässä.

    Kansantaloustieteellinen lähestyminen

    Modernisti ajattelemme, että marxilaisittain tuotteen vaihtoarvo markkinoilla vastaa kysynnän ja tarjonnan tasapainottavaa hintaa. Kuluttajan valmius maksaa tuotteesta riippuu hänen saamastaan henkilökohtaisesta hyödystä, ja näin ollen se voi olla lähes mielivaltainen, riippuen budjettirajoitteesta. Yrityksen näkökulmasta yrityksen voitto on

    $$Π=pF(K,L)−rK−wL$$

    Π=pF(K,L)−wL−rK missä F on neoklassinen tuotantofunktio.

    Yritys siis tuo yhteen tuotantopanoksia, reaalista pääomaa K ja työvoimaa L. F on funktio, joka määrää, paljonko annetulla tuotantopanoksella saadaan lopputuotetta. Kun yritys maksimoi voittoa, se asettaa voittofunktion gradientin nollaksi, eli:

    $$\nabla \Pi =0$$

    Kapitalisti etsii siis voittofunktiolle maksimia tuotannontekijäavaruudessa (K,L). Saadaan välttämättömiksi ehdoiksi osittaisderivaattojen nollakohdista:

    $$\frac{\partial \Pi}{\partial K}=0$$.

    $$\frac{\partial \Pi}{\partial L}=0$$.

    Nämä ovat välttämättömät ehdot optimille. Jos kyseessä on todella maksimi, valitsee kapitalisti optimaalisen määrän tuotannontekijöitä. Nyt siis meillä on kone, eli kapitalistin yritys, joka syö tuotannontekijöitä, ja sylkee ulos lopputuotetta.

    Yrityksen voitto riippuu siis osin tuotteen hinnasta, joka riippuu kuluttajan valinnasta, ja osin siitä, kuinka paljon tuotetta saadaan ulos annetuilla syötteillä. Yrittäjän liikeidea ja lisäarvo näkyy mielestäni näissä molemmissa, eli toisaalta teknologiassa ja tuottavuudessa, toisaalta siinä, kuinka haluttava tuote on, ja kuinka paljon kuluttajilla on rahaa. Jos keksin vaikka ylivoimaisen hyvän koodin, jolla tekoäly tekee interaktiivista reaaliajan virtuaalielokuvaa, jonka juoneen voi vaikuttaa, ja kokemus on immersiivinen, varmaankin aika moni haluaa maksaa siitä. (Kuvittele vaikka erotiikkaa, jännitystä 4K-VR, jossa tekoäly generoi koko ajan uutta juonta, eli valintasi muokkaavat elokuvan tarinaa, ja olet elokuvan hahmo, kuten Total Recall -elokuvassa.). Yksinkertaistaen siis tuotantofunktio F heijastelee yrittäjän liikeidean tuomaa synergiaa pääoman ja työpanoksen välillä, ja toisaalta se näkyy myös kuluttajan maksuhalukkuudessa, joka heijastuu tuotteen hinnassa p.

    Summa summarum

    Marxin riistoteoria on virheellinen, koska Marx ei tajunnut liittää tuotantoprosessiin yrittäjän tuomaa synergiaa ja liikeideaa.

    Tämä näkyy yhtäältä kuluttajan valinnan kautta, eli hinta riippuu kuluttajan mieltymyksistä, ei riistosta. Toisaalta yrityksen tuotantosynergia syntyy siitä, että yrittäjä tuo liikeidean, brändin, pääoman ja työpanoksen yhteen. Silloin päästään voittoon, eli voittofunktioon sijoitetaan optimaalinen määrä tuotannontekijöitä.

    Huomaa yhtälöiden samankaltaisuus. Voitto vastaa riistoa, tuotannon arvo on hinta kertaa tuotantofunktio, palkkasumma vastaa palkkasummaa ja kiinteän pääoman käyttöarvo vastaa reaalikoron r ja pääoman K tuloa. Marx oli siis jäljillä, mutta teoria jäi vajaaksi. Tietysti on niinkin, että palkkataso riippuu oikeasti esimerkiksi työmarkkinoista, ja korkotaso keskuspankista ja inflaatiosta yms. Mutta olennaisempaa on ymmärtää, että yrittäjyys itsessään on oikeasti tuotannontekijä, ei vain pääoma ja työpanos. Marxin riistoteoria johti Saksassa 1800-luvulla sosialidemokratian syntyyn, 1900-luvulla valtiososialismiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen kommunistisissa maissa. Näin paljon vaikuttaa väärä matematiikka maailmassa! Suomessa Väinö Tanner taisi kääntää Karl Kautskyn referaatin Marxin talousteoriasta, vaikka muuten hyvä mies olikin ja asevelisosialisti.

    $$\Pi=pF(K,L)-rK-wL \ vs. m=y-c-w$$
    $$\Pi=pF(K,L)-rK-wL \\ vs. m=y-c-w$$

    Kuka on oikeassa sinusta?

  • Weylin geometria ja sähkömagnetismin kiehtova maailma

    Weylin geometria ja sähkömagnetismin kiehtova maailma

    Albertin viimeistelemätön sinfonia

    Albert Einstein käytti elämästään viimeiset 30 vuotta yritykseen yhdistää sähkömagnetismi ja gravitaatio, luonnon kaksi perusvoimaa. Hän ei onnistunut tavoitteessaan. Muita ongelman kanssa painiskelleita tutkijoita olivat mm. saksalainen matemaatikko Hermann Weyl, puolalainen matemaatikko Theodor Kaluza sekä ruotsalainen fyysikko Oskar Klein. Myös kvanttimekaniikan isä Erwin Schrödinger yritti yhdistää sähkömagnetismin ja painovoiman. Säieteoria on teoreettisen fysiikan viimeisin yritys yhdistää perusvoimia, mutta siinä ulottuvuuksia on 11. Eli teoriaa on vaikeaa edes periaatteessa falsifioida. Sir Roger Penrose (Nobel 2020) pitää säieteoriaa vääränä. Nyt on siis tarve ottaa uusia näkökulmia fysiikan perusteorioihin.

    Yleinen suhteellisuusteoria

    Kuva: Andreas Praefcke

    Einstein muotoili yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915, ja esitteli sen ensi kertaa Preussin tiedeakatemiassa. Tiedeakatemia on muuten sama, jonka perusti Leibniz, ja jota muun muassa Maupertuis johti myöhemmin. Akatemia on Berliinissä, Unter den Lindenin lehmusten katveessa. Kaunis talo, ja muistuttaa meitä siitä, mitä hienoa Euroopassa joskus oli.

    Yleisessä suhteellisuusteoriassa painovoimaa ei oikeastaan ole, vaan kappaleet kulkevat lyhimpiä maailmanviivoja neliulotteisessa aika-avaruudessa. Aika-avaruus on kaareutunut, ja jännite-energiatensori on aika-avaruuden kaarevuuden lähde. Teorian ennustamat tulokset on vahvistettu monta kertaa. Teoriassa massa kertoo aika-avaruudelle kuinka kaareutua, ja aika-avaruus kertoo kappaleille, kuinka liikkua. Teoria on kaunis, ja siinä on määrättyä teologista estetiikkaa. Kvanttimekaniikka on rumaa, eikä kukaan oikein ymmärrä sen monia tulkintoja. Kvanttimekaniikan yhtälöt ovat kuitenkin toimivia, ja ne on testattu monta kertaa. Yleisessä suhteellisuusteoriassa Einsteinin kenttäyhtälöt voidaan johtaa minimoimalla tiettyä kokonaiskaarevuusfunktionaalia. Kenttäyhtälöt ovat epälineaarisia tensoriyhtälöitä, eli käytännössä vaikeita ratkoa. Yhtälöt ennustavat mm. mustan aukon, kun jotkut ratkaisut yhtälöissä pitävät sisällä singulariteetteja (jakaja menee nollaan). Yhtälöt ennustavat myös gravitaatioaaltoja, jotka ovat viimein myös löytyneet havainnoissa, aivan viime vuosina. Teoria siis on hyvä, koska se toimii, ennustaa, on yksinkertainen ja falsifioitavissa.

    Yllä Einsteinin kenttäyhtälöt. Jännite-energiatensori on yhtälön oikealla puolella. Einstein ei ollut teoriaan täysin tyytyväinen, koska jännite-energiatensori on vähän ulkopuolinen asia, eikä teoria ole jossain mielessä suljettu ja täydellinen. Vasemmalla puolella on Einsteinin tensori lisättynä kosmologisella vakiolla Lambda. Einsteinin tensori on eräänlainen sopivan symmetrinen kaarevuustensori, joka on myös lähteetön tai divergenssivapaa.

    Weylin geometria

    Yleinen suhteellisuusteoria perustuu pseudo-riemannilaiseen differentiaaligeometriaan. Sen keskeinen ominaisuus on se, että metrisen tensorin kovariantti derivaatta on aina nolla. Weylin geometria on laajennos ja yleistys, jossa metrisen tensorin kovariantti derivaatta voi olla nollasta poikkeava. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että pituus käsitteenä on aidosti lokaali eli suhteellinen asia. Muistamme suhteellisuusteoriasta pituuksien muuttumisen nopeuden funktiona jne. Eli Weylin geometria on oikeasti se ”oikea” geometria, ja juuri oikea suhteellisuusteoriaan. Ja rakas ystäväni, kaikki on suhteellista! Hermann Weyl oli lukenut paljon filosofiaa, mm. Kantin käsityksiä ajasta ja avaruudesta, Fichteä olemisesta ja eksistenssistä. Myös Husserlin fenomenologiaan hän tykästyi. Kuriositeettina: myös logiikkanero Kurt Gödel piti Husserlin fenomenologiasta. Weylin geometria poikkeaa siis jonkin verran tavallisesta pseudo-Riemannin monistoista (monisto on diffisgeometrian termi, ja se tarkoittaa sitä kokonaisuutta, missä metrinen tensori määrittää sen, kuinka vektoreiden sisätulo lasketaan.). Monisto tavallaan leivotaan kasaan lokaalisesti alueista, jossa voidaan piirrellä tangenttivektoreita. Pseudo-riemannilainen geometria on tavallaan kohtisuorassa Weylin geometrian kanssa, koska edellisessä vektoreiden suunnat ovat suhteellisia, tai lokaaleja, mutta suuruudet ovat invariantteja. Weylin geometria sallii myös vektoreiden pituuksien olevan suhteellisia tai lokaaleja ilmiöitä.

    Sähkömagnetismi

    Maxwell kuvasi sähködynamiikan 20 yhtälöllä. Nykyisin sähköinsinöörit oppivat ne vektorianalyysin muodossa näin:

    Ensimmäinen yhtälö kertoo meille sen, että varaus luo ympärilleen sähkökentän. Eli varaustiheys on verrannollinen sähkövuon tiheyden divergenssiin. Toinen yhtälö kertoo meille sen, että magneettivuon tiheyttä kuvaava vektorikenttä on lähteetön, magneettisia monopoleja ei ole. Kolmas yhtälö on Faradayn induktiolaki: muuttuva magneettikenttä on sähkökentän pyörrekentän lähde. Tavattoman tärkeä laki Fortumille ja Teollisuuden voimalle. Hienommin ilmaistuna induktiolaki on yhtäpitävä kaarevuustensorin eräiden symmetriaominaisuuksien kanssa.

    Neljäs laki on Amperen-Maxwellin laki, se liittää ensijaisesti magneettivuon pyörrekentään lähteeksi sähkövirran ja siirrosvirran. On tärkeää huomata, että yhtälöissä on määrätty vinosymmetrinen rakenne. Se liittyy myös analyyttisten funktioiden teoriaan ja harmonisten funktioiden teoriaan. Yhtälöt ovat niin kauniit, että ne saavat uskomaan korkeampaan älyyn ja luomakunnan harmoniaan.

    Tulkoon valkeus!

    Ottamalla roottorin kahdesta jälkimmäisestä yhtälöstä, päästään pienellä vaivalla algebraa nopeasti aaltoyhtälöihin ilman lähteitä. Näin havaitsemme: valo on sähkömagneettisen kentän värähtelyä, jossa magneettikentällä ja sähkökentällä on kohtisuorat värähtelytasot! Polarisaatio on mallin vapausaste.

    Klassinen sähködynamiikka on täydellinen, kun muistamme vielä Lorentzin voimalain: varaukseen vaikuttaa voima, joka on verrannollinen sähkökenttään ja varauksen nopeuden ja magneettikentän ristituloon. Tämä on syy sille, miksi plasma pysyy kasassa Tokamak-fuusioreaktorissa.

    Heittääkö Jumala noppaa?

    Einstein oli sitä mieltä, että ei. Toisaalta kvanttimekaniikka toimii, ja Schrödingerin yhtälö kuvaa hyvin atomin rakenteen. Ominaisarvot ovat energiatasoja, tämä tulee Fourier-sarjojen ominaisuuksista. Olen väitöskirjassani johtanut keskeiset kvanttimekaniikan osittaisdifferentiaaliyhtälöt eräänlaisena likiarvona stokastisen optimisäätötehtävän arvofunktiolle. Teknisesti kaikki keskeiset kvanttipuolen yhtälöt tulevat Hamilton-Jacobi-Bellman yhtälöstä, kun linearisoidaan yhtälöt, ja tarkastellaan arvofunktiota riittävän läheltä, Planckin etäisyyksiltä. Koska painovoima ja kvanttimekaniikka eivät sovi yhteen, on minusta kvanttimekaniikan väistyttävä. Jokin syvempi teoria tarvitaan. Uskon, kuten Nikola Tesla, että ratkaisu on sähkömagnetismissa ja suhteellisuusteoriassa. Einstein oli lopulta voittaja. Hän kuoli 1955 Princetonissa, vielä kuolinvuoteellaan hän yritti yhdistää sähkömagnetismia ja yleistä suhteellisuusteoriaansa.

    Yllä mielenkiintoinen video tämän kirjoituksen teemoista. Alla myös ihan katsomisen arvoinen video.

  • Koulurauha on jokaisen lapsen perusoikeus

    Koulurauha on jokaisen lapsen perusoikeus

    Helsinkiläisten koulujen levottomuus on lisääntynyt, ja alueiden erot korostuvat. Esimerkiksi viime vuoden loppupuolella luimme Pukinmäenkaaren peruskoulun ongelmista. Opettajien mukaan: ’väkivallasta, varastelusta ja nimittelystä on tullut arkipäivää kouluissa’. Maan hallitus on onneksemme suunnannut resursseja koulupoliisitoimintaan miljoonilla euroilla.

    Rauhallinen ja turvallinen kouluympäristö on ensisijaisen tärkeä lasten tulevaisuuden ja aikuisuuden kannalta. Peruskoulu antaa avaimet ja perusedellytykset jatko-opintoihin ja aikuisuuteen.
    Nykypäivän maailmassa vain osaajat työllistyvät, siksi lukeminen, laskutaito ja kirjoitustaito ovat välttämättömiä. PISA-tulosten heikkeneminen kertoo kuitenkin huonosta trendistä.

    Koulurauhattomuuden lisäksi osansa heikkoon kehitykseen on myös asenteilla ja toimintatavoilla. Lapsia ei saa päästää luokalta, elleivät oppimistavoitteet ole täyttyneet. Riman laskeminen on
    karhunpalvelus lasten tulevaisuuden kannalta. Asennemuutos ei tarvitse aina uutta rahoitusta. Muutos asenteissa riittää.
    Kännykkäkieltoa koskeva uusi lainsäädäntö on erinomainen uudistus. Koululuokan täytyy olla turvallinen tila oppia. Ei voi olla niin, että pieni vähemmistö terrorisoi koko luokan oppimistuloksia. Perusopetuslaissa on riittävät säännökset ja toimivallat rehtoreille ja opettajille poistaa häiriköt luokasta. Toimivaltuuksia on uskallettava käyttää. Poliisin virka-apu on viimesijainen keino. Lapsiemme perusoikeutena tulee olla turvallinen kouluympäristö sekä koulurauha.

    Kiusaamiseen ja väkivaltaan tulee puuttua viiveettä ja lujasti.
    Lasten levottomuus ja häiriköinti kouluissa kumpuaa varmaankin osin rikkoutuneista kotioloista. Kasvatusvastuu kuuluu kuitenkin edelleen pääosin perheelle, ja mikään opettaja ei voi korvata
    lapselle turvallista kotia, rakastavia äitejä ja isiä. Rajat ovat rakkautta. Suomen kansantaloudenkin kannalta on välttämätöntä, että tulevaisuuden Suomessa on rauhallisessa kasvuympäristössä kasvaneita tulevia putkimiehiä, sairaanhoitajia ja insinöörejä.

    Pitäisi ehkä myöntää itsellemme, että menneestä maailmasta voisimme oppiakin jotakin. Jokin on muuttunut huonoon suuntaan vuosien saatossa, koska lapsiemme perusosaaminen on romahtanut. Yläluokilta voi siirtyä nuoria ihmistaimia ammattikouluihin ja lukioihin todella heikolla
    osaamisella. Valitettavasti myös eriytyminen jatkuu asuinalueittain. Jos emme tartu tiukasti näihin ongelmiin, yhteiskunnan luottamus rapautuu, asuinalueet jakautuvat hyviin ja huonoihin. Turvattomuus, rikollisuus, katuväkivalta ja aikuisuuden ongelmat ovat heijastumia koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Siksi koulurauha on turvattava kaikissa Helsingin kouluissa.

    Oletan, että toimia tarvitaan etenkin Opetushallituksessa. Idealismi, woketus, naiivismi ja muu hörhöily on korvattava realismilla ja älykkäällä tietoisuudella tosiasioista. Suomalainen yhteiskunta on siirtymässä vaiheeseen, jossa heikot johtajat (1995-2023) ovat olleet omiaan luomaan vaikeita aikoja. Opettajille tulee palauttaa auktoriteetti. Pääkaupunkiseudulla on nähtävissä selvästi kehitys, jossa koulut täyttyvät riehuvista maahanmuuttajaluokista. Kuka tavallinen suomalaisperhe haluaa lapsensa tuollaiseen helvettiin. Idealismi, sosialismi, feminismi ja muut kulttuurivallankumoukselliset hulluudet tuhoavat yhteiskuntamme. Aikaa ei ole hukattavaksi.

    Äänestä perussuomalaisia. Pian on myöhäistä.

  • Miten SOTE:a tulisi kehittää?

    Miten SOTE:a tulisi kehittää?

    Suomalainen terveydenhoidon malli on kehittynyt kunnanlääkärijärjestelmästä terveyskeskusmallin kautta hyvinvointialueisiin vuosikymmenten saatossa. Terveyskeskusmalli syntyi Ahti Karjalaisen II hallituksen aikana, vuonna 1972. Mallia oli haettu muun muassa kansandemokratiasta, eli sosialistisesta DDR:stä. Hyvinvointialueet rahoitusmalleineen syntyivät punamullan voimin vuonna 2021. Alueet aloittivat tammikuussa 2023. Nykyinen tasavallan hallitus lisäsi alueille rahoitusta kuluvalle vuodelle lisää noin 2,2 miljardia euroa. Alueiden talous on tasapainottumassa, mutta kehitysvaraa vielä löytyy. Hyvinvointialueiden rahoituslaskelmiin voit perehtyä täällä:

    https://vm.fi/rahoituslaskelmat

    Valtiovarainministeri Riikka Purran hiljattain ilmestynyt kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauslehdessä löytyy täältä:

    https://journal.fi/kak/article/view/159750

    Suomalainen sosiaalihuollon ja perusterveydenhoidon järjestelmä ei ole mielestäni mitenkään kriisissä. Erikoissairaanhoito toimii melkoisen hyvin. Hoitoon pääsee itse asiassa ihan kohtuullisen hyvin.

    https://thl.fi/tilastot-ja-data/tilastot-aiheittain/terveyspalvelut/hoitoonpaasy-perusterveydenhuollossa

    https://thl.fi/tilastot-ja-data/tilastot-aiheittain/terveyspalvelut/hoitoonpaasy-erikoissairaanhoidossa

    Isoja ongelmia liittyy siihen, että vanhukset joutuvat jonottamaan hoitoon terveyskeskuksissa, kun taas työterveyshuollossa tuntuu olevan ylitarjontaa palveluissa. Jotenkin meidän täytyisi saada työterveyden kapasiteettia suunnattua vanhusväestölle. Valtion ja alueiden pitäisi joko ostaa tätä volyymia, tai sitten lääkäreitä pitäisi saada lisää ja lisää töihin hyvinvointialueille. Kielitaidottomista tuontihoitajista ei ole kestäväksi ratkaisuksi.

    Sote ei ole sen kalliimpi kuin monessa verrokkimaassa. Suomi käyttää soteen tänä vuonna suoraan reilut 26 miljardia euroa, mikä vastaa noin vajaata 10 prosenttia bruttokansantuotteesta.

    https://stm.fi/-/eurooppalainen-vertailu-suomalaisten-terveys-verrattain-hyva-pitkat-jonotusajat-vaikeuttavat-terveyspalvelujen-saatavuutta

    Suomalaista mallia kannattaisi kuitenkin uudistaa. Alla on ajatelmiani siitä, miten suomalaista mallia voisi kehittää.

    Meidän tulisi luoda Suomeen uusi omalääkärimalli, joka voisi hyödyntää vaikkapa Hollannin terveydenhoitojärjestelmän vahvuuksia, kuten vahvaa perusterveydenhuoltoa, perhelääkärien keskeistä roolia ja ehkä jopa suurempaa vakuutuspohjaista rahoitusta. Toisaalta uuden omalääkärimallin tulisi mukautua Suomen olemassa olevaan infrastruktuuriin, väestörakenteeseen ja hyvinvointialueiden järjestelmään.

    Jokaiselle suomalaiselle osoitettaisiin oma perhelääkäri (yleislääkäri), joka toimisi ensisijaisena kontaktipisteenä terveydenhuollossa. Perhelääkäri vastaisi potilaan kokonaishoidosta, ennaltaehkäisystä ja hoitopolun koordinoinnista. Potilaat listautuisivat perhelääkärille, ja kullekin lääkärille määriteltäisiin sopiva vastuuväestö. Perhelääkärit voisivat toimia joko julkisella sektorilla (hyvinvointialueilla) tai yksityisinä ammatinharjoittajina/yrityksinä, mutta heillä olisi sopimus hyvinvointialueen kanssa, joka takaa palveluiden saatavuuden kaikille.

    Potilaat varaisivat ajan suoraan omalta perhelääkäriltään, ja vastaanotolle pääsisi 1–3 päivän kuluessa kiireettömissä tapauksissa. Kiireellisissä tapauksissa hoito järjestetään saman päivän aikana. Perhelääkäri toimisi tiimissä, johon kuuluisi esimerkiksi sairaanhoitaja, fysioterapeutti ja sosiaalityöntekijä. Tämä moniammatillinen tiimi tukisi potilaan kokonaisvaltaista hoitoa, ja vähentäisi lääkärin työtaakkaa.

    Perhelääkäri toimisi portinvartijana: erikoissairaanhoitoon pääsisi vain hänen lähetteellään, paitsi akuuteissa päivystystapauksissa. Tämä vähentäisi turhia erikoissairaanhoidon käyntejä, ja tehostaisi resurssien käyttöä. Perhelääkärit voisivat tehdä kotikäyntejä erityisesti iäkkäille tai liikuntarajoitteisille potilaille, mikä parantaisi hoidon saatavuutta haja-asutusalueilla.

    Lääkäreiden koulutusta voitaisiin myös lisätä maltillisesti, samoin lääkärivirkoja. Lääketieteellisiä tiedekuntia voitaisiin skaalata ylös palkkaamalla opetushenkilöstöä ja tutkijoita ulkomailta lisää.

    Terveyden edistäminen ja liikuntapaikkojen lisääminen pitäisi näkyä vahvemmin kaupunkimme strategiassa myös. Uimahallit ja punttisalit tarjoavat esimerkiksi erinomaisen tavan pitää lääkäri loitolla, etenkin pimeänä ja kylmänä talvikautena.

    Miltä kuulostaa? Jos sinusta tässä pohdinnassa on järkeä, voit äänestää minua kuntavaaleissa Helsingissä numerolla 399.

  • Tarvitsemme yhteiskuntasopimuksen valtion ydintehtävien turvaamiseksi

    Tarvitsemme yhteiskuntasopimuksen valtion ydintehtävien turvaamiseksi

    Englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588-1679) kirjoitti aikanaan valtion syntymisestä anarkian tilalle. Valtio syntyi turvaamaan alueellaan kansalaistensa oikeudet elämään ja omaisuuteen. Yhteisten pelisääntöjen noudattaminen on tärkeää, oli kyse sitten metsästysseurasta tai kokonaisesta yhteiskunnasta. Pakottavan lainsäädännön ohella kulttuurinen ja sosiaalinen koheesio on välttämätöntä. Yhteisten arvojen jakamisesta kaikki lähtee. Suomalainen yhteiskunta on perustunut luottamukseen ja sosiaaliseen koheesioon. Jopa sosialidemokratia toimi 1980-luvun Suomessa, kun vapaamatkustusta oli vähemmän. Sodan nähneet miehet ja naiset eivät valittaneet turhasta jälleenrakennuksen vuosikymmeninä. Junalastit liikkuivat itään ja sotakorvaukset maksettiin. Patruunat pitivät huolen omistaan. Asuin 1990-luvun alussa Kaavilla, Luikonlahden kaivoksen liepeillä. Myllykoski oy oli aloittanut kuparin louhinnan alueella 1960-luvulla, ja yhtiö rakennutti työntekijöille asunnot keskelle metsää, sorvaajasta insinööriin. Yhtiö rakennutti asukkaille mm. rantasaunat, tenniskentät ja punttisalin. Tuollainen markkinatalous on hyvää markkinataloutta. Björnbergit taisivat asua siellä vielä 1990-luvun alussa myös. Vuosikymmeniä myöhemmin muistelen tuota lapsuuden Suomea lämmöllä. Luottamuksen, sosiaalisen koheesion ja yhteistyön Suomea. Se aika ei palaa enää. Monikulttuurisuuden auvon myytti murenee, kun näemme miten kansainvaelluskatastrofi etenee eurooppalaisissa maissa. Sosiaalisen koheesion mureneminen rapauttaa lopulta veronmaksumoraalia. Kovat ajat toisaalta saavat meidät ryhdistäytymään, vätystelyn on aika loppua. Haasteet ovat valtavat.

    Geopoliittiset mannerlaatat liikkuvat nyt nopeasti. NATO:n yhteinen sopimus puolustusmäärärahatavoitteen kasvattamisesta saataneen Haagin huippukokouksesta juhannuksen korvalla. Eurooppa-neuvosto, eli EU:n jäsenmaiden päämiehistä koostuva unionin toimielin, linjaa EU:n puolustusrahoituksesta samoin, viimeistään kesäkuussa. Suomessa valtion alijäämä on yli 12 miljardia euroa vuodessa ja velkaa on kohta jo 200 miljardia euroa. Armeija marssii vatsallaan, maavoimien kalustoa on uusittava, asejärjestelmiä on kehitettävä. Naton pääsihteerin julkisten puheiden perusteella puhutaan jopa 3,5 miljardin euron pysyvistä lisäyksistä valtion kehysmäärärahoihin. Olivat puolustusmenot kehyksessä tai ei, ne lisäävät valtiontalouden alijäämää ja ulkomaille velkaa, jollei korvaavia säästöjä haeta muualta. Sote-menojen kasvu jatkuu, koska väestö ikääntyy. Kokonaisveroasteemme on niin korkea, että verotuksesta ei ole pelastajaksi – lisäverot tässä tilanteessa tappaisivat kasvua liiaksi. Suomessa on 350 000 työtöntä, kun kaikki tempputyöllistetyt lasketaan mukaan. 1970-luvulla oltaisiin kasaamassa jo hätätilahallitusta. Ehkä puolustusobligaatiot kaiken kansan sijoituskohteena voisivat sen sijaan auttaa.

    Seuraava hallitus joutunee sopeuttamaan julkista taloutta noin 10 miljardin euron edestä seuraavan vaalikauden aikana. Tällainen urakka jo tehtyjen säästöjen päälle on valtaisa. Siksi tarvitaan laaja-alaista keskustelua siitä, mitkä ovat valtion ydintehtävät. Puolueiden tulee kertoa jo vaalien alla 2027, mistä ne ovat valmiita tekemään uusia säästöpäätöksiä. Näin kansalaiset voivat tehdä aitoja arvovalintoja ehdokkaiden ja puolueiden välillä. Sotilaallinen maanpuolustus ja sisäinen turvallisuus ovat suojassa leikkauksilta. Näin kuuluu ollakin. Soten leikkauksien osalta rahoituslakia olisi katsottava uudestaan. Rahoitus kasvaa liian nopeasti valtion taloudelliseen kantokykyyn nähden.

    Tarvitsemme yhteiskuntasopimuksen siitä, mitä palveluita jatkossa tuotetaan verovaroin ja velaksi. Valtion korkomenoihin menee jo enemmän rahaa kuin kuntien peruspalvelujen valtionosuuksiin, tuhansia miljoonia euroja. Nämä rahat ovat poissa muualta, vanhushoivasta, lapsiemme koulutuksesta, terveydenhoidosta. Kasvua tulee toivoa, mutta kasvun varaan ei voi laskea. Suomessa talouskasvun esteeksi muodostuu lapsiemme heikkenevät oppimistulokset. Nyt on viimeinen hetki kääntää kurssi.

    Parlamentaariseen yhteiskuntasopimukseen ei kannata haaskata aikaa, eduskuntapuolueiden arvomaailmat ovat liian kaukana toisistaan. Vaalit antavat enemmistöhallitukselle legitiimin mandaatin käyttää valtaa. Avoin keskustelu 10 miljardin leikkauskohteista ennen seuraavia eduskuntavaaleja ovat paras korvike laajalle yhteiskuntasopimukselle.

  • Talouskasvupuheesta tekoihin

    Talouskasvupuheesta tekoihin

    KTT Risto Murron työryhmän kasvuraportti on julkaistu. Raportissa on joukko ehdotuksia. Osa niistä on varsin hyviä. Suomen talous on saatava kasvuun 17 kitukasvuisen vuoden jälkeen. Joka tapauksessa hyvästäkin kasvusta huolimatta on todennäköistä, että seuraavakin hallitus joutuu sopeuttamaan noin 10 miljardia valtiontaloutta seuraavan vaalikauden aikana. Puolustusmenojen raju kasvu pitää kompensoida sopeuttamalla muualta. Veroja ei kannata kiristää enää kokonaisuutena, rakennetta voi optimoida. Veronalennusvara pitää käyttää optimaalisesti. Onneksi verotus on kokonaisuutena kevyempää verrattuna 1990-luvun loppuun. Toisaalta eläkemaksut tappavat meillä kasvua. Väestörakenne on iso kansantaloudellinen ongelma, ja siihen ei auta kehitysmaamaahanmuutto lieveilmiöineen. Ympyrä on hankala neliöidä. Ehkä varustelukierre johtaa talouskasvuun.

    Taloudellinen kasvu tarkoittaa sitä, että bruttokansantuote kasvaa reaalisesti, ja vielä mielellään niin, että henkeä kohti laskettu reaalinen bruttokansantuote kasvaa. Reaalinen kasvu tarkoittaa sitä, että tuotannon volyymi kasvaa. Kansantaloustieteessä kasvuteorian kivijalka on toisaalta Ramseyn kasvumalli vuodelta 1928 (sekä Cass-Koopmans 1965, kuluttajan dynaaminen optimointitehtävä), toisaalta neoklassinen Solow-Swan – kasvumalli vuodelta 1956. Sittemmin on esitelty endogeenisen kasvun malleja, joissa on mukana inhimillinen pääoma. Ei mennä niihin tässä syvälle, mutta pari sanaa kuitenkin.

    Kasvu teoriassa?

    Bob Solowin kasvumallissa oletetaan, että kokonaistuotanto Y riippuu reaalisen pääoman määrästä K (koneet, laitteet), toisaalta työpanoksen määrästä L, sekä teknologiasta A. Siten voimme kirjoittaa tuotannon funktion Y=F(A,K,L). Solowin mallissa oletetaan, että pääoman ja työn rajatuottavuus on laskeva. Lisäksi oletetaan muita teknisiä ominaisuuksia tuotantofunktiolta F. Tämän kirjoituksen kannalta olennainen mallin ennuste on se, että ilman teknologian kehitystä per capita – kasvu pysähtyy lopulta. Teknologian kehitys on siis välttämätöntä pitkän aikavälin talouskasvun kannalta. Teknologia tarkoittaa käytännössä innovaatioita. Siis pelkät investoinnit eivät riitä, vaan tarvitsemme teknologista kehitystä ja uusia tuotteita, uusia laitteita, uusia koneita. Pääoma kasvaa investoinneista, ja investoinnit seuraavat innovaatioita. Matala korkotaso auttaa investoinneissa.

    Teknologian kehitys talouskasvun kannalta tarkoittaa mallissa sitä, että samalla pääomakannalla ja samalla työpanoksella saamme aikaan suuremman tuotannon. Eli jos meillä on vaikka 100 ihmistä tehtaassa ajamassa jotakin tuotantoprosessia, niin tuotos voi vaihdella käytössä olevan teknologian mukana. Tämä voi tarkoittaa yksinkertaistaen vaikkapa sitä, että moottorit ovat tehtaissa tehokkaita, lopputuotteesta ollaan valmiita maksamaan paljon maailmanmarkkinoilla, ja tuotantoprosessit ovat optimaalisia. Lisäksi teknologian voi ymmärtää myös yksinkertaistaen niin, että työntekijät saavat enemmän aikaan annetulla pääomakannalla. Teknologia on mielletty juuri osaksi työpanoksen tuottavuutta osittain siksi, että se takaa Solowin mallissa tasapainon.

    Suomi nousuun

    Nykyisin ekonomistit puhuvat paljon työn tuottavuudesta ja sen heikosta kasvusta Suomessa. Jos selitämme talouskasvua vain työpanoksella, on todella niin, että työn tuottavuuden kasvu on ollut heikkoa. Meidän pitäisi saada korkean jalostusasteen vientiä lisää. Soveltavia ratkaisuja ihmisten tarpeisiin, uusia innovaatioita. Esimerkiksi taistelurobotteja tai tekoälyrobotteja siviilikäyttöön. Toisaalta uudet innovaatiot metsäteollisuudessa ja konepajateollisuudessa voivat täydentää näitä uusia kasvualoja. Ilmastoteknologia on mahdollisuus. Oma kysymyksensä on esimerkiksi kvanttilaskenta ja uudet tekoälymallit, tai vastaavat korkean teknologian tuotteet. Teollisuuspolitiikka voi tukea innovaatioita ja TKI-toimintaa. Suomessa TKI:n alalle on satsattu viime vuosina paljon julkista rahaa. Tarvitsemme kuitenkin ennen muuta lisää yksityisiä TKI-panostuksia – se onkin julkisen rahoituksen edellytys. Bell Labs on tästä hyvä esimerkki. Bell Labs on Nokian omistama aivokeskus. EU:n alueella toimivat puolustusvoimat voisivat ehkä perustaa ýhteisen vastineen amerikkalaiselle DARPA:lle.

    Tarvitsemme siis pysyvää teknologian kehitystä, jos mielimme pysyvää talouskasvua. Reaalinen talouskasvu auttaisi painamaan velkasuhdettamme alas, esimerkiksi. Kasvu vähentäisi sopeutustarvetta merkittävästi. Lisäksi voisimme työskennellä teoriassa vähemmän. Talouskasvu on siis hyvä asia. Toki ympäristön tuhoutumista tulisi pyrkiä minimoimaan samalla. Suomen olosuhteissa pitäisi myös saada väestörakenne terveemmäksi. Suomalaisten pitäisi alkaa tehdä lapsia vähintään 2 per pariskunta. Jokin verokannuste voisi auttaa tässä.

    Innovaatiot ovat satunnaisia?

    Teknologian kehitys on ollut jatkuvaa. Tuli otettiin käyttöön jo 500 000 ekr. Metsästäjä-keräilijät siirtyivät maanviljelyyn noin 15 000 ekr. Tämä mahdollisti kaupungistumisenkin. Pyörä keksittiin Irakissa noin 3 300 ekr. Roomalaiset ottivat käyttöön vesirattaan viljan jauhamiseksi vuonna 101 ekr. Vuonna 50 jkr. Heron keksii ensimmäisen höyrykoneen. Vuonna 620 intialainen matemaatikko Brahmagupta kirjoittaa kirjan negatiivista luvuista. Vuonna 700 tuulimylly keksitään Iranissa. Johannes Gutenberg painaa vuonna 1454 ensimmäisen kirjan. Tieteellinen vallankumous pääsee vauhtiin 1600-luvulla, ranskalainen filosofi Rene Descartes muotoilee tieteellisen menetelmän ja väittää valon olevan aaltoliikettä. Fyysikko ja alkemisti Isaac Newton kehittää mekaniikan perustan ja Newtonin lait (1687). Yleisnero G.W. Leibniz keksii mekaanisen tietokoneen ja binääriluvut. Thomas Newcomen rakensi ensimmäisen kunnon höyrykoneen jo vuonna 1705. James Watt paransi oleellisesti konseptia vuonna 1780. Mekaniikan alalla Leonhard Euler, Joseph-Louis Lagrange ja William Hamilton muotoilivat analyyttisen klassisen mekaniikan. USA:ssa Benjamin Franklin tutki sähköä. Michael Faraday keksi sähkömagneettisen induktion 1831 Englannissa. Maxwell muotoili sähkömagneettisen kenttäteorian 1860-luvulla, ja radioaallot löydettiin pian tämän jälkeen (Heinrich Hertz, 1888). Puhelin, radio keksittiin molemmat jo 1800-luvulla. 1900-luvulla keksittiin transistorit, integroidut piirit ja mikroprosessorit. Atomipommit, ydinreaktorit ja avaruusraketit. Tieteellinen liikkeenjohto tuli muotiin. Monet näistä megainnovaatioista ovat syntyneet yliopistojen ulkopuolella, yksityisten pellepelottomien kammareissa. Luovuus ja hulluus kulkevat monesti käsi kädessä.

    Tekniikka ja luonnontieteet ovat välttämättömiä ihmiskunnan kehityksen kannalta. Lääketieteen avulla inhimillistä kärsimystä on vähennetty hurjasti. Fysiikka, kemia ja tekniikka perustuvat kaikki matematiikkaan. Lääketiede ja biologia hyödyntävät tieteellistä menetelmää. Kaikki luonnontieteet ovat jollakin tapaa hyödyllisiä talouskasvunkin kannalta.

    Opin sauna, autuas aina.

    Teknologia on siis kallisarvoista. Teknologian kehitys perustuu koulutukseen ja oppineisuuteen. Lapsien tulee osata riittävästi matematiikkaa ja luonnontieteitä peruskoulussa, jotta lukioissa ja ammattikouluissa voimme antaa eväitä jatkoon. Yliopiston perustutkimus tuottaa luonnontieteissä arvokasta tietoa. Innovaatiot syntyvät usein kuitenkin satunnaisemmin. Panostukset tutkimukseen ja tuotekehitykseen voivat auttaa, mutta tärkeämpää Suomessa on vaatia lapsiltamme laskutaitoa, lukutaitoa, kirjoitustaitoa. Ei voi kehittää fuusiota, jos ei hallitse perustaitoja. Tekoälykin nojaa matematiikkaan ja tilastotieteeseen. Kvanttilaskenta perustuu matematiikkaan. Ydinreaktorin neutronivuota mallinnetaan osittaisdifferentiaaliyhtälöillä. Sähköä syntyy, koska Maxwellin yhtälöt kertovat sen meille. Luonto on valjastettu ihmiskunnan hyötykäyttöön. Rikastusuuneissa tarvitaan energiataselaskentaa. Uudessa maailmassa pärjää vain kovalla osaamisella. Ei tehdä lapsillemme karhunpalvelusta.

    Suomalaisissa kouluissa on rauhatonta ja oppimistulokset laskevat. Mistä tulevat seuraavat AIV-rehun keksijät, tekstiviestin keksijät, uudet Linuxit? Olemme huolestuttavassa kierteessä. Oppimistulosten oikaisemiseksi tarvitsemme ryhtiliikkeen ja asennemuutoksen. Kännykät pois luokista, kuri ja auktoriteetti takaisin. Muuten tulevaisuuden Leena Palotiet, Teuvo Kohoset ja Rolf Nevanlinnat jäävät kasvamatta.

    Seiniä on tarpeeksi – pellepelottomia liian vähän

    Suomessa investointien laatu on muuttunut vaikkapa 1990-luvun lopulta tähän päivään, nykyisin investoidaan enemmän seiniin ja rakennuksiin, ennen koneisiin ja laitteisiin. Jos ajattelemme tuotantofunktiota Y=F(K,L,A), koneet ja laitteet edustavat K-panosta. Investoinnit uusiin koneisiin toisaalta ovat innovaatioiden ja teknologian uudistumisen seurausta. Esimerkiksi, kun jokin kemianteollisuuden yritys kehittää uuden kemikaalin, yritys rakentaa sen ympärille uuden prosessiteollisuuden tuotanto- ja arvoketjun logistiikkoineen ja markkinointeineen. Joka tapauksessa tarvitsemme investointeja, joita edeltää innovaatiot ja teknologian kasvu. Lisäksi tarvitsemme korkean jalostusarvon tuotantoa, emme halua pelkkiä kaivoksia tai datakeskuksia. Suomessa voisi olla mahdollisuuksia esimerkiksi yhdistellä automaatiota, robotiikkaa, puolustusteollisuutta, tekoälyä. Vetytalouden ympärille voi syntyä ammoniakkiteollisuutta, typpihappoa, trinitrotolueenia. Räjähtävään kasvuun! Poriin on tulossa iso TNT-tehdas.

    TKI-rahoituslaki takaa riittävän rahoituksen Suomessa toistaiseksi, mutta on entistä tärkeämpää kohdentaa rahoitus optimaalisesti. Itse suosisin soveltavaa tutkimusta luonnontieteen alalla. Lääketeollisuus on myös potentiaalinen kasvunala. Meillä ei ole varaa tutkia kaikkea. Pienen maan tulee priorisoida ja ottaa riskiä. Aika näyttää, miten rahoituslaki poikii innovaatioita. Tarvitsemme myös Kari Kairamon maanisuutta myyntiin ja markkinointiin, Jorma Ollilan visiota, ja Pentti Kourin älyä. Suhdanneseminaarit takaisin! Yliopistojen ja innovaatiomyönteisten firmojen synergiaa on vahvistettava. Kasvukiihdyttämöt ovat hyvä juttu, ja varsinkin Otaniemessä on hyvää pöhinää. Riskirahoitusta tulee olla saatavilla.

    Voisiko opettajille ja oppilaille kehittää jonkinlaisen tulospalkkausmallin? Jos mittaamme objektiivisesti lukemista, laskemista ja matematiikan taitoja, voisivat hyvin pärjänneet luokat saada jonkinlaisen palkinnon tai kannustimen. Hyvät tulokset voisivat näkyä opettajan tilipussissa. Yliopistojen rahoitusmomentilla on rahaa paljon, ehkä sieltä löytyisi tarvittava bonus? Akateemisesta vapaudesta voisi samoin luopua tuottavuuden parantamiseksi. Tyrnävän Kuulammen koulun malli pitäisi skaalata koko maahan. Fiksut tasoryhmät siis takaisin. Varusmiespalveluksen P1- ja P2-testien perusteella voisi poimia ikäluokasta terävää porukkaa vaikka armeijan start-up -hautomoon. Israelissa on tällainen malli, innovatiivisen Yozma-kasvurahoitusmallin ohella. Sivarissakin on fiksua porukkaa, nämä lahjakkuusreservit kannattaa tunnistaa. Business Finlandin ja Teollisuussijoituksen resurssit pitää optimoida.

    Itävaltalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter piti yrittäjiä innovaatioiden ajureina. Näin todella on. Yrittäjät ovat kansantalouden sankareita. Luova tuho karsii vanhaa teknologiaa ja pääomakantaa. Uutta syntyy. Laittamalla perustukset kuntoon saamme Suomen kyllä vielä kasvun uralle!

  • Miksi olen konservatiivi?

    Miksi olen konservatiivi?

    Amerikkalainen kirjailija Hunter S.Thompson (1937-2005) on antanut meille lentävän lauseen, vapaasti mukaillen: ”Kun hommat menee oudoksi, oudoista tulee ammattilaisia.”. Tämä ajatus sisältää paljon totuutta tässä ajassa. Nykyisin monet pitävät esimerkiksi konservatiivista ajattelua outona, vaikka ennen se oli normaalia. Väitän, että keksimme pian siis maalaisjärjen legitiimisti uudelleen. Olen yrittänyt pohtia syytä, miksi pidän tätä aikaa outona, hullunakin, ja luulen, että en ole ajatuksineni yksin.

    Synnyin Kuopiossa, kylmänä tiistai-iltapäivänä, kesäkuussa 1982. Asuimme omakotitalossa Siilinjärvellä. Kotitaustani on keskiluokkaa, emme olleet varakkaita, koulutusta arvostettiin. Lapsuuteni 1980-luvusta muistan eritoten Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, Hymyhuulet –sketsisarjan ja kuumat, mannermaiset kesät. Kesät olivat pitkiä ja täynnä lapsenmielisen ihmisen ihmettelyä kaikesta uudesta. Poltimme ruutupaperia suurennuslasilla, leikimme kielletyillä rakennustyömailla. Saimme satikutia, kasvoimme ihmisiksi, aikuisiksi. Taloudellinen suhdannekin oli kasinotalouden luottokuplan ansiosta lapsuudessa hyvä aina lamavuosiin saakka. Isällänikin oli sellainen iso, kiloja painava autopuhelin. Kylmän sodan ydinaseuhkaa ei pieni lapsi osannut pelätä. Neuvostoliitosta sai kuulla ilta-uutisissa, väritelevisiosta. Tietokoneen sain vuonna 1990, muistaakseni. Olisi pitänyt ohjelmoida, pelasin, mutta opin englantia.

    Vaikka lama-aika oli yleisesti ottaen ankeaa, ei se kuitenkaan osunut kovinkaan pahoin perheeseemme. 1990-luvun alku oli minulle duurivoittoista aikaa, ja koko 1990-luku oli kokonaisuutena optimismin täyttämää. Muistan muurin murtumisen 1989, samoin Neuvostoliiton hajoamisen ja IVY:n. Kylmän sodan vuosien jälkeen Suomi kiinnittyi länteen, haimme EU-jäsenyyttä nopeasti, Suomi osti Hornetit ja R-kioskeista sai vuokrata amerikkalaisia toimintaelokuvia, VHS-videoita. Poliittinen satiiri oli sallittua, ja sketsiohjelmat olivat oikeasti hauskoja. Televisioon ei ollut vielä iskenyt taannehtiva sensuuri. Iltalypsyä katsoin paljon.Tabuja oli vähemmän, asioista sai puhua vapaammin ilman painostavaa oikeamielisten sensuurin varjoa.

    1990-luvun henkistä ilmapiiriä leimasi toivorikkaus, edistyksellisyys ja usko paremmasta maailmasta. Vain taivas oli rajana, tulevaisuus oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Kilpailu oli kovaa, mutta peli oli reilua. Kokeisiin piti lukea viimeistään lukiossa. Lukiosta piti saada hyvät arvosanat, jotta saisi kunniallisen ja kohtuullisesti palkatun ammatin. Nuoruuden odottavan mielen valossa tässä nostalgiassa varmaankin osin aika on kullannut muistoja. Toki silloinkin oli sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta ihmiset olivat mielestäni jotenkin tolkullisempia ja realistisempia, juurtuneita todellisuuteen.

    Pikkuhiljaa maailma muuttui, ja kulttuuri normeineen muuttui. Sosiaalinen media ja internet ovat tuoneet ison kaikukopan vastakkainasettelulle, kärjistämiselle. Määrätynlainen suvaitsemattomuus ja ajatusfundamentalismi on lisääntynyt. Olet joko oikeassa tai väärässä. Spektri ja vivahteet ovat unohtuneet, maailmassa on myös harmaan sävyjä. Olet rasisti tai antirasisti. Kolonialisti tai vapaustaistelija. Riistäjä tai riistetty. Syy löytyy aina ulkopuolelta, taloudellisen tehokkuuden maailmassa myös vastuu omasta elämästä on yhtiöitetty ja ulkoistettu. Syynä ovat rakenteet tai sorto, yhteiskunnassa on vika, yhteisössä. Ihmisen vastuu itsestään on unohtunut. Vaikka yläasteen päättäjäispuheeni loppusanoissa ”Jokainen on oman onnensa seppä.” on aimo annos infantiilia idealismia, pitää lause edelleen ainakin puoliksi paikkansa. Ihmisen on otettava itsestänsä vastuu. Työpaikat ja opiskelupaikat pitää ansaita, niitä varten on puurrettava ja tehtävä töitä. Se ei ole aina pelkkää ruusuillatanssimista.

    Nykyisessä eetoksessa on vain oikeuksia, vailla velvollisuuksia. Valtiosäännön tosiasiallinen tulkinta on vinoutunut. Kun Karl Marxin ajatusrakennelma ei kestä loogis-analyyttistä tarkastelua, ja virheellisen lisäarvoteorian johdosta (modus ponendo ponens) koko kommunismin teoriakehikko romahtaa, on vasemmiston älyllinen tyhjiö ollut pakko täyttää jollakin uudella. Suunnitelmatalouden ja suoran sosialismin on korvannut antikolonialismi, antirasismi, osin myös överiksi mennyt ja sisäisesti ristiriitainen ympäristöliike sekä telaketjufeminismi.

    Listaa voi jatkaa. On woketusta, cancelointia, kulttuurirelativismia, ylinumeroituvasti ääretön määrä sukupuolia, unisex-vessoja ja niin edelleen. En halua käydä naisten kanssa vessassa. Valkoinen, länsimainen heteromies on pahuuden lokuksessa, fokuksessa. Maskuliinisuudesta ja protestanttisesta eurooppalaisen miehen symbolista on tullut syntiä. On hävettävä, jos edustaa perityypillistä maskuliinista perusmiestä, WASPia. Mies on syyllinen ja sortaja. De-maskulinisaatio tarkoittaa sitä, että sukupuolisuus pyritään häivyttämään, neutraloimaan. Marxilaisen lisäarvo- ja riistoteorian on korvannut äärimmäisyyteen viritetty lopputulosten tasa-arvo. Papisto johtaa puhetta, ja lauma hymistelee ja resonoi. Vulgäärisosialismissa ei ole yksilöllisiä kivijalkakauppoja, on Kauppa ja Apteekki. Ravintola. Erillisyys poistetaan, on vain edistyksellisen woke-sosialismin tietotoimiston määrittämä virallinen totuus.

    Virallisen papiston totuuden pahin uhka on sananvapaus, analyyttinen keskustelu ja kyseenalaistaminen. Mikään totalitaristinen tai huono ideologia ei kestä analyyttista tarkastelua, siksi säännönmukaisesti kaikissa totalitaristisissa ideologioissa kielletään ensimmäiseksi tiedon vapaa välitys. Vapaa debatti karsii huonot ideat pois jatkosta, eräänlaista tieteellistä prosessia ja evoluutiota, siis. Avoin yhteiskunta vaatii kuitenkin puolustajansa.

    Nuoruudessani 1990-luvulla moni asia oli huonommin, se on myönnettävä. Naisten oikeudet ovat menneet pääosin hyvään suuntaan, ja seksuaalivähemmistöjen asema on samoin melkoisen hyvä nykyisin. Talous ei ole kasvanut Suomessa tosin finanssikriisin jälkeen, mutta toisaalta ei meillä ollut iPhonea ja Olkiluoto 3:sta vielä vuonna 2005. Reserviupseerikoulun viikonloppuvapailla Helsingissä luin sähköpostit mBarin julkisesta internet-päätteestä. TKK:lla oli unix-pääte. Hyvin pärjättiin silloinkin. Naiset olivat kauniita tuolloinkin, opiskelijaruoka oli hyvää, keskusteluilmapiiri oli jotenkin terveempi ja avoimempi. Vallitsi vapauden ilmapiiri. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Kuppalan bileissä puhuttiin politiikkaa. Oltiin eri mieltä, mutta ilmapiiri ei ollut hostiili tai vihamielinen. Vasemmistolaiset poliittisen historian opiskelijat kykenivät sivistyneeseen ja älykkääseen debattiin oikeistolaisten kansantaloustieteilijöiden kanssa. Tosin vallankumouksesta varmaan silloinkin moni haaveili. Nykyisin valtsikan bileet ovat varmaankin melko kliinisiä. Turvallisessa tilassa pitää puhua vain aiheista, jotka eivät loukkaa ketään taikka muutoin ole epämiellyttäviä tematiikaltaan.

    Totalitaristiseen eetokseen liittyy sensuuri, jota EU:kin näyttää edistävän uusien komissaarien suulla. Näennäissivistynyt tapa kieltää vihapuhe, ja korvata se kivapuheella on kulttuurirelativismia. Kun kaikki asiat ovat yhtä hyviä, kriitiikkiä ei tarvita. Kaikilla on kliffaa. Suomalaista liberaalia oikeusvaltiota ei saa asettaa arvoasteikolla paremmaksi muihin kulttuureihin nähden. On toki niin, että suomalaista kulttuuria saa morkata, ja meidän kulttuurimme joutaa sopeutua. Uimahalleissa mennään maahanmuuttajien ehdoilla. Nöyristelemme, pyytelemme anteeksi. Olemme hissukoita. Elämme kollektiivisen itsehäpeän aikaa.

    Nöyristelyn lisäksi velttoilemme. Tämä näkyy jo peruskouluissa, missä oppilaat päästetään luokalta vailla laskutaitoa. Elämme myös kollektiivisen itsepetoksen aikaa. Ajattelemme, että naisvihamieliset primitiivikulttuurit assimiloituvat ja integroituvat suomalaiseen tapakulttuuriin. Se, että integraatio ei ole onnistunut yhdessäkään eurooppalaisessa maassa, ei lannista monikulttuurisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden woke-sotureita. Lappikin on nykyisin Kongon veroinen siirtomaa wokettajien ajatuksissa. Afrikan tähti ja Peppi Pitkätossu ovat Danten helvetin sisäkehien seurapelejä. On tämä hullua aikaa!

    Onneksi on toivoa. Historiaa katsomalla näemme säännönmukaisuuden: hullutukset tulevat ja menevät. Usein on niin, että hullutusta kestää aikansa, lopulta huomataan että keisarilla ei ole vaatteita, ja tulee rekyyliliike. Tasapaino löytyy lopulta. Locken ja Smithin liberalismin ideaali ei voi olla nykyinen wokehumppa. Jos Popper eläisi, hän olisi varmaankin pahasti masentunut. Liberalismin ideaaliin täytyy kuulua se, että ikävistä asioista voidaan keskustella. Suomalainen kulttuuri on hyvä, parempi moniin muihin verrattuna. Ei kannibalistisia kulttuureja hyväksytty edes löytöretkien aikaan. Suomalainen liberaali oikeusvaltio on syntynyt evolutiivisen prosessin kautta. On koeteltu julkisesti erilaisia ideoita. SDP:n osallistuminen marxis-leninistiseen punakapinaan on suuri häpeätahra muutoin suhteellisen salonkikelpoisessa poliittisessa historiassamme. Anders Chydenius (1729-1803) kehitti liberaaleja ajatuksia jo ennen skottivalistusta, ajatella täällä Pohjan perällä! Jo vuosisadan alussa teoreettinen fyysikko Gunnar Nordström (1881-1923) kehitti painovoimateoriaa ja yhtenäisteoriaa sähkömagnetismin ja gravitaation osalta. Leo Mechelin, Eino Kaila, von Wright, Jaakko Hintikka. Karjalainen käänsi Keynesin Yleisen teorian. On ollut sivistystä. Meillä oli joskus jopa sellainenkin, mitä kutsuttiin älymystöksi. Kriitikko Seppo Heikinheimon (1938-1997) sanoin nykyisin pesäpallo-otteluissakin kuunnellaan vaan ”mökämusiikkia”. Mökämusiikin jatkeeksi olemme myös korvaamassa Suomen kielen. Häpeämme ja nöyristelemme siinäkin.

    ”Oikeamielisen” wokepapiston suuri tragedia, ironiakin, on se, että oikeamielinen överisuvaitsevaisuus tuhoaa lopulta itsensä. Primitiiviset totalitaristiset aatteet valtaavat alaa Euroopassa. Sileäkätinen woke-papisto ei pärjää tässä uudessa vihamielisessä maailmassa. Kulttuurievoluutiossa heikko, lopputulosten tasa-arvoa, överifeminismiä ja woketusta edistävä totalitarismi häviää toiselle totalitarismille. Jo heikko syntyvyys Suomessa takaa tämän, jos ei muu. Olisi aika ryhtyä itsesäilytystalkoisiin, kulttuurin ja itsemme osalta.

    Tervehenkisessä yhteiskunnassa on tolkku, maltti, kohtuus, maalaisjärki. Ydinperheellä on ensisijainen kasvatusvastuu. Miehet saavat olla miehiä, ja maskuliinisuus ei ole syntiä. Armeijan käyminen on oikeus ja velvollisuus. Naiseus tulee naisilla muotiin. Yhteiskunta, jossa kotikasvatuksen on korvannut Tik-Tok, ja luokkahuoneissa eletään kuin pellossa, kasvaa valtionkin konkurssin siemen.

    On aika todeta ääneen: tarvitsemme arvoja, jotka meillä ovat olleet satoja vuosia. Siis konservatismia. Nämä arvot ovat olleet pois muodista 20 vuotta, mutta ne ovat kestäneet silti tuhansia vuosia – niitä on koeteltu. Siksi olen optimistinen. Tulee vielä aika, jolloin opettajilla on auktoriteetti, naiiville maahanmuuttopolitiikalle tulee stoppi, ja konservatismista tulee taas muotia. Yhteiskunta löytää kestävän tasapainon yritys-erehdys –prosessin kautta. Valitettavasti, jos kollektiivinen järjen valo ei syty pian, asiat menevät huonompaan suuntaan ennen käännöstä. Lukutaidottomat raggarit riehuvat kaduilla, jengeissä. Sosiaalituilla elää pian valtaisa post-moderni paarialuokka. Valtio ylivelkaantuu ja hukkuu löysään vetelehtimiseen – tähän vetelehtimiseen osallistuvat kaikki Suomessa, toiset enemmän kuin toiset. Työnteko ja oppiminen kun ei ole kivaa, ja totuudenpuhujista ei tykätä. Ikävistä tosiasioista kun voi joku loukkaantua! Moni on varmasti samaa mieltä siitä, että elämme jonkinlaista kollektiivisen hulluuden aikaa, mutta ei uskalla sanoittaa ajatuksiaan ääneen. Kuitenkin on välttämätöntä puhua Suomen, ja laajemmin Euroopan ongelmista.

    Vetelehtimiskulttuuri muuten liittyy ajallisesti tähän uuteen talousjärjestykseemme myös. Bretton Woods – järjestelmän ja kultakannan romahtaminen on johtanut siihen, että vetelehtiminen on helppoa. Koska velkaantuminen on helppoa. EU ja euro on pahentanut ongelmaa, riskilisät ovat menneet valtionlainoissa nippuun, koska sijoittajat uskovat lopulta johonkin pelastuspakettiin. Siis taloudellinen ja institutionaalinen järjestelymme on osaltaan ruokkinut tätä laiskuuden aikaa. Työ ei ole perusoikeus, se on ansaittava. Pitää osata jotakin, josta joku on valmis maksamaan. Koulussa pitää oppia lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Vanhempien pitää asetttaa lapsille rajat.

    Sananvapaus on uhattuna. Kaikkien itseään kunnioittavien ja ajattelevien ihmisten on ryhdyttävä puolustamaan sitä. Muuten olemme tiellä orjuuteen. Sananvapauden säilyessä woketukselle ja muulle sekoilulle tulee peräseinä vastaan, ja yhteiskunnallinen eheytyminen kohti terveempää yhteiskuntaa voi alkaa. Haluan tuoda lapsuuteni Suomesta parhaat osat takaisin, tolkullisuuden, sivistyksen, reippauden. Jos 2000-luvun suurin muutos on tämä sensuurikulttuuri ja loukkaantumiskulttuuri, pärjäisin vallan hyvin 1990-luvun materiaalisellla tasolla. Lopulta materialistinen kulutus on hyvinvointivaikutuksiltaan loputonta kilpailua. Ihmiset vertaavat aina kulutustaan ja krääsän määrää muihin. Minulla on hienompi auto, vene jne. Vähemmälläkin pärjäisin itse, jos saisin vaihtokauppana vapaan ja avoimen yhteiskunnan, turvalliset kadut, vähävelkaisen valtion, laskutaitoiset aikuiset ja sekavuorot uimahallissa.

  • Helsingin kaupungin talous – missä mennään näin kuntavaalien alla?

    Helsingin kaupungin talous – missä mennään näin kuntavaalien alla?

    Kuntavaaliehdokkaalla täytyy olla edes auttava tai alustava käsitys kotikuntansa tai –kaupunkinsa taloudenpidosta. Kuntapolitiikassakin talous on toiminnan perusta ja rajoite. Kaupungilla on budjettirajoite, kuten valtiollakin. Helsingin tilanne on ainutlaatuinen, koska sotepe-palveluiden (sosiaalihuolto, terveyspalvelut, pelastus) järjestämisvastuu on edelleen kaupungilla Helsingin erityisratkaisun vuoksi. Erikoissairaanhoito toteutetaan HUS-yhtymään osallistumalla. Helsingin kaupungilla on lakisääteinen velvollisuus kuulua HUS-yhtymään.

    Toisaalta Helsinki on muuttovoittokunta verrattuna vaikkapa moniin maakuntien kuntiin Suomessa. Aika näyttää, ovatko maahanmuuttajat nettohyötyä kaupungin taloudenpidon kannalta. Itä-Helsinki on pahalla segregoitumisuralla. Koulushoppailu jatkaa suosiotaan, koulurauha vaihtelee alueittain. Alueiden eriytyminen voimistunee, sama trendi on suuressa osassa eurooppalaisia kaupunkeja. Tähän toki voi politiikalla vaikuttaa! Tästä syystä osin olen ehdokkaana.

    Talouden tunnuslukujen kursorisella tarkastelulla ei vielä voi päästä käsiksi siihen, käytetäänkö veronmaksajan rahaa parhaalla mahdollisella tavalla, optimaalisesti. Kuntapäättäjien tehtävä on pitää huolta kuntalaisten ja veronmaksajien edusta, vaikka kaupungin johto operatiivisesti hoitaa oman tonttinsa. Siksi asioita pitää selvittää, ja niihin tulee perehtyä. Myös tällaisiin kuiviin talousasioihin. Talouden ymmärtäminen antaa eväät fiksulle ja vastuulliselle kuntapolitiikalle.

    Helsingin poikkeavan sote-ratkaisun vuoksi kaupunki raportoi tilinpäätöstiedoissa erillistilinpäätökset koko kaupungin, kunta-Helsingin ja sotepe-Helsingin osalta. Lisäksi on tarjolla yhdisteltyä konsernitietoa. Helsingillä on paljon yhtiöomistuksia ja –osuuksia.

    Tutustuin Helsingin kaupungin vuoden 2023 tilinpäätökseen. Helsingin tilanne on kokonaisuutena pintapuolisesti arvioiden suhteellisen hyvä. Tarkastelen tässä lyhyesti kunta-Helsinkiä ja sotepe-Helsinkiä erikseen. 

    Konsernitarkastelussa kiinnitän tässä huomiota siihen, että velkaa on noin 7 miljardia, ja investointimenoja varten otetaan lisää uutta nettovelkaa noin 600 me toiminnan ja investointien rahavirran perusteella. Konsernitarkastelussa näkyy kaupungin yhtiöomistus mm. asunto- ja energiantuotannossa (Helen) investointitarpeineen jne.

    Kunta-Helsinki

    Kuntataloutta tutkiessa katson ainakin toimintakatteen, eli nettomenot, vuosikatteen, jossa mukana verot ja valtion rahoitus sekä rahoitustuotot ja –kulut. Lisäksi varsinainen tulos kertoo mitä jää viivan alle poistojen, arvonalentumisten ja satunnaisten erien jälkeen. Vuosikate kertoo ennen muuta käyttötaloudesta.

    Kuten laajemminkin elinkeinotoiminnassa, vuosikatteen pitäisi ensinnäkin riittää kattamaan juoksevat käyttötalouden menot. Lisäksi vuosikatteen tulisi riittää kattamaan poistot, kun investoinnit on aktivoitu esim. käyttöomaisuuden hankintamenona taseeseen. Näin ollen tilikauden tulos on aivan relevantti tunnusluku myös kuntataloudessa. Toki kunnat eivät sinällään tavoittele voittoa, ja raha- ja reaaliprosesseissa on omat nyanssinsa. Likviditeettiin tai kaupungin maksuvalmiuteen en tässä kiinnitä suurta huomiota.

    Kunta-Helsinki kerää verotuloja yli 2 miljardia euroa vuosittain, ja saa valtionosuuksia noin 200 miljoonaa euroa. Nettomenot olivat 1,6 miljardia euroa.

    Kunta-Helsingissä vuosikatteen suhde poistoihin on hyvä, yli 220 prosenttia, kunta-Helsingin tilikauden tuloskin oli melkein puoli miljardia euroa vuonna 2023. Toki kunta-Helsingillä on miltei miljardi velkaa, kaupunkikonsernilla yli 7 miljardia. Velka ei ole sinänsä paha, jos sitä ei ole liikaa, ja se käytetään järkeviin, tuottaviin investointeihin. Investoinnin riskikorjatun tuotto-odotuksen tulee ylittää uuden velan odotettu riskikorjattu kustannus. Taseeseen kertynyt ylijäämä on yli 7,7 miljardia euroa, eli kunta-Helsingin tulorahoitus on ollut riittävää historiallisesti.

    Rahoituslaskelmapuolelta kunta-Helsingin toiminnan ja investointien rahavirta vuodelta 2023 on noin 23 miljoonaa euroa plussalla. Toiminnan ja investointien rahavirran määrä  ilmaisee sen, kuinka paljon rahavirrasta jää nettoantolainaukseen, lainojen lyhennyksiin ja kassan vahvistamiseen. Negatiivinen määrä kertoisi siitä, että menoja jouduttaisiin kattamaan joko olemassa olevia kassavaroja vähentämällä taikka ottamalla lisää lainaa.

    Yksinkertaistettuna toiminnan ja investointien rahavirta kertoo negatiivisena paineen lainakannan kasvattamiseen tai veroprosentin korottamiseen ja positiivisena laskennallista mahdollisuutta muun muassa lainojen lyhentämiseen tai veroprosentin alentamiseen.

    Konsernitasolla Helsingin toiminnan ja investointien rahavirta oli noin 600 miljoonaa miinuksella vuonna 2023, eli investointeja on tehty paljon suhteessa vuosikatteeseen. Täällä siis näkyy myös yhtiöiden investointimenot yms. Toisaalta liukuvana summana tuo toiminnan ja investointien rahavirta konsernitasolla saattaa olla vahvempi.

    Kunta-Helsingin lainanhoitokate on erinomainen, eli tulorahoitus riittää hyvin lyhennyksiin ja korkoihin. Omavaraisuusaste on vahva, suhteellinen velkaantuneisuus kohtuullista.

    Kunta-Helsingissä siis tilanne taloudellinen tilanne on minusta hyvä kokonaisuutena.

    SOTE ja pelastustoimi

    Soten ja pelastuksen osalta juoksevien menojen pääasiallinen rahoitus tulee valtiolta hyvinvointialueuudistuksen myötä. Sotepe-Helsingin nettomenot olivat noin 2,6 miljardia euroa. Rahoitus oli suunnilleen samaa tasoa, joten sotepen osalta vuosikate jäi noin 40 miljoonaa plussalle vuonna 2023. Valtionrahoitus perustuu erilaisiin määräytymistekijöihin, kuten sairastavuuteen,  tarpeeseen ja asukaslukuun jne. Lisäksi siirtoa tasoitetaan siirtymätasauksella, joka on Helsingille positiivinen.

    Huomionarvoista on, että Helsingin sotepen valtionrahoitus kasvaa noin 250 miljoonaa euroa vuodesta 2024 vuoteen 2025, eli noin 9 prosenttia. Valtionrahoituksen määrän kasvuun vaikuttaa mm. siirtymätasaus ja vuoden 2023 tilinpäätöstietojen perusteella määräytyvä jälkikäteistarkistus koko maan tasolla, sekä lisäksi palveluntarvekorotus ja hintatason indeksikorotukset rahoituslain mukaisesti. Eli valtiolta tulee rahaa! Ja paljon!

    Vuoden 2023 tilinpäätöstietojen osalta sotepen nettokustannukset suhteessa valtionrahoitukseen ovat osuneet melko hyvin yksi yhteen. Jälkikäteistarkistus tehdään lain mukaan kuitenkin koko maan tasolla, joten Helsinki hyötyy nykymallista. Maakuntien alijäämät valuvat siis Helsingin ylijäämäksi jälkikäteistarkistusmekanismin kautta. Tämä on valitettavasti valtiontalouden kannalta yksi jumalaton menoautomaatti ja valuvirhe.

    Helsingin asukasperusteinen sotepe-kustannus on maan keskitasoa alhaisempi, mittakaavahyödyt auttavat tässä.

    Yhteenveto

    Kunta-Helsingin talous on likipitäen tasapainoinen ja tase on hyvässä kunnossa.

    Sotepe-puolella Helsinki hyötyy jälkikäteistarkistuksesta, kun maakuntien hyvinvointialueiden alijäämiä kapitoidaan koko maan tasolla Helsingillekin, vaikka Helsingin oma rahoitus ja nettokustannukset vastasivat hyvin toisiaan tilivuonna 2023.

    Konsernitason tarkasteluun en ehtinyt vielä paneutua, tässä katsoin vain kunta-Helsingin ja sotepen erillistilinpäätöksiä. Mutta yleisesti siis talous ei ole Helsingin suurin huoli.

    SOTEn puolella perusterveydenhoito on retuperällä ainakin jonotusaikojen perusteella. Kaupunginosien eriytymiskehitys ja koulujen rauhattomuus huolestuttaa.