Kansantaloustieteen oppihistorian tunteminen on tarpeellista osaamista talouspolitiikan kanssa tekemisissä oleville ihmisille. Taloustieteen oppihistoria sivuaa poliittista filosofiaa, esimerkiksi 1800-luvun pääomateoriat olivat osin kiistoja myös politiikan ytimessä. Karl Marx kirjoitti pääomasta, samoin itävaltalainen Eugen Böhm-Bawerk. Kansantaloustieteessä ajatellaan, että ainakin reaalinen pääoma ja työvoima ovat tuotannontekijöitä. Lisäksi voimme ajatella, että vaikkapa energia on tuotannontekijä. Kokonaistuotanto syntyy yhdistämällä pääomaa ja työvoimaa. Esimerkiksi rikastamossa isot myllyt murskaavat malmia, jonka jälkeen malmia vaahdotetaan kemiallisesti. Rikastus tapahtuu isoissa tehdashalleissa, joissa on työntekijöitä ohjaamassa prosessia.
Joan Robinson (1903-1983) vaikutti Keynesin piirissä 1930-luvulla, ja hän oli ansioitunut taloustieteilijä mm. monopoleja koskevista kirjoituksistaan. Robinson kirjoitti 1950-luvulla teoksen pääomasta, ja oli niin sanotun Cambridgen pääomakiistan keskeinen hahmo. Cambridgen pääomakiistassa oli kyse olennaisesti siitä, että miten pääomaa voidaan mitata ja aggregoida, ja miten voitot määräytyvät neoklassisten rajatuottavuuskäsitteiden kautta. Kiistan toisina osapuolina olivat etenkin amerikkalaiset Robert Solow ja Paul Samuelson (nobelisteja molemmat).
Robinson seurasi ruotsalaisen ekonomisti Knut Wicksellin jalanjäljissä, ja kritisoi koko talouden aggregoitua tuotantofunktiota. Olennainen kysymys koskee pääoman arvottamista ja mittaamista. Työpanoksen mittaaminen on melko helppoa, koska voimme laskea yhteen tilastoista tehdyt työtunnit. Pääoman arvostaminen on vaikeaa. Mikä on rikastamon arvo? Mikä on nakkikioskin arvo? Miten pääomaerät summataan yhteen ja aggregoidaan koko kansantalouden yli?
Pääoman arvo liittynee jotenkin sen tuottamaan tuotokseen. Koska tuotos on rahavirtoja tulevaisuudessa, pitäisi kassavirta nykyarvoistaa jollakin diskonttokorolla. Pääoman neoklassisessa teoriassa korko liitetään optimissa pääoman rajatuottavuuteen. Mutta tällöin pitäisi tietää pääoman arvo, joka tarvitsee tiedon korosta, joka tarvitsee tiedon pääoman arvosta. Olemme ikuisessa luupissa, ja teoria näyttäisi olevan sisäisesti ristiriitainen. Ongelma kiteytyy siihen, että työtuntien määrä voidaan mitata, mutta pääoma pitää arvottaa matemaattisesti käypään arvoon. Periaatteessa, koska pääoma syntyy nettoinvestoinneista, nettoinvestointien mittaaminen kansantalouden tilinpidosta saattaa olla jotenkin mahdollista, mutta arvostuskysymykset ovat hankalia. Jopa itävaltalaisen taloustieteen kummisetä F. von Hayek hylkäsi ajatuksen aggregoidusta pääomasta edes teoreettisena mahdollisuutena teoksessaan Pure theory of Capital (1941). Siis jälkikeynesiläiset Robinson ja Sraffa ja itävaltalaiset libertaarit löysivät yhteistä maata pääomateoriasta.
Joan Robinson vaikutti Cambridgen yliopiston Girton Collegessa 1950-luvulla.
Koska Cambridgen pääomakiista ei ole ratkennut, pääoman käyttö BKT:n selittäjä on de facto korvattu utuisella ”työn tuottavuudella”. Olennaisesti julkisessa keskustelussa surkutellaan työn tuottavuuden hidasta kasvua. Talouskasvu on siis nykyään määräytynyt yksinkertaisesta yhtälöstä
Missä Y on BKT, A on höttöinen työn tuottavuus, L on tehdyt työtunnit.
Tuotantofunktio on neoklassisessa teoriassa riippuvainen pääomasta K ja työpanoksesta L.
Voitonmaksimointiehtona (Voittofunktio=Y-wL-rK):
Eli: reaalikorko vastaa pääoman rajatuottavuutta ja reaalipalkka vastaa työpanoksen rajatuottavuutta.
Nyt tietysti tuotantofunktion ominaisuudet ovat keskeisiä. Jos oletamme monotonisuuden ja laskevan rajatuoton, pääoman kysyntä on normaalia, ja korkea reaalikorko vastaa pientä pääoman määrää ja vice versa. Italialainen ekonomisti Piero Sraffa kyseenalaisti tämän, sillä koska korko ja pääoma riippuvat toisistaan, voivat käyvän arvon muutokset aiheuttaa tosiasiallisesti epämonotonisuuden tuotantofunktiossa.
Neoklassisen teorian ytimessä on implisiittisesti ajatus siitä, että reaalipalkka ei vaikuta työpanoksen arvoon (koska työpanoksen arvo on tehtyjen työtuntien määrä), ja tehtyjen työtuntien määrä ja palkka voidaan mitata datasta. Pääoma on taas taloustieteellisesti oleellisesti rahoitusvaade, joka tuottaa jotakin tulevaisuudessa, ja siksi sen arvo riippuu reaalikorosta. Oleellisesti siis koron muutos muuttaa pääoman arvoa, ja siten voi synnyttää ”re-switching” -efektin (Sraffa 1960), mikä käsitykseni mukaan palautuu jo Knut Wicksellin ja David Ricardon pohdintoihin.
Piero Sraffa (1898-1983)
Mitä Cambridge-Cambridge -debatista on seurannut?
Talousteoriassa ongelma on lähinnä ignoroitu. Talouspolitiikassa se on johtanut osaltaan siihen, että kaikki puhuvat työn tuottavuudesta.
Kuvassa näkyy työn tuottavuus Suomessa. Koska pääoma ei ole eksplisiittisesti mukana tuotantomittauksessa, myöskään investoinnit eivät ole eksplisiittisesti mukana. Näin meillä on ikään kuin black box – työn tuottavuus sisältää kaiken. Esimerkki: tehdas valmistaa tuotetta ja myy sitä maailmanmarkkinoille. Olkoon tuote nikkelimalmi. Nyt Indonesia lopettaa malmin dumppaamisen markkinoille, jolloin nikkelimalmin hinta nousee maailmanmarkkinoilla. Palkat ja korot eivät Sotkamossa muutu, joten firman käyttökate ja voitto kohenee. Nyt BKT:n tulolaskennan näkökulmasta työn tuottavuus kasvaa. Mitään reaalista ei ole tapahtunut Sotkamossa. Eli suhteellisten hintojen muutos vaikuttaa työn tuottavuuteen.
Miten saada työn tuottavuus nousuun? Jos kansantalouden tuotantofunktio pitää edes jotenkin kutinsa, lisäpääoma nostaa tuotannon arvoa. Tarvitaan siis investointeja, koska pääoma syntyy nettoinvestoinneista. Mikä saa firmat investoimaan? Projektien korkea sisäinen korkokanta. Tobinin Q? Kaiketi innovaatiot edeltävät tuotannollisia investointeja. Teknologinen kehitys ja teknologiset innovaatiot ovat kaiken ytimessä. Jos haluamme kasvua, tarvitsemme osaavaa väestöä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on valitettavasti todella heikossa hapessa, ja en tiedä voiko sitä enää korvata. Vaatimustaso laskee peruskouluissa, ammattikouluissa, lukioissa, ammattikorkeissa, yliopistoissa. Kohta yläaste tarjoaa tohtorintutkintoja, elokuva Idiocracy tulee todeksi ja lihaksi. Kun menee aina sieltä missä aita on matalin, ei lopulta pääse mihinkään. Vaurauden aika teki meistä laiskoja, ylimielisiä, kulttuurirelativisteja, naiiveja, vätyksiä.
Suomen työn tuottavuus kasvoi ripeästi vuosina 1992-2008. Tuohon aikaan ajoittuu Nokian nousu ja metsäteollisuuskin oli vielä voimissaan 1990-luvulla. Innovaatiot Nokiassa tapahtuivat jo 1980-luvulla hypomaanisen Kari Kairamon vedolla. Lukemattomat viisaat ja osaavat insinöörit kehittivät matopelit, tekstiviestit, venttikympin. Kun tuote myi, tuotantoa skaalattiin. Investoitiin. Nykyisin luonnontieteiden, matematiikan ja insinööriosaamisen, teknologiaosaamisen taso on laskenut. Kynsistudiot ja kirgisialaiset transseksuaaliset voimaantumisriitit ovat muotia tutkimuksessa, niistä Suomi-neito ei valitettavasti elä.