Aatehistoriallisesti länsimainen yhteiskunta on ollut 1900-luvun loppuun saakka ylivoimainen. Länsimainen yhteiskunta ja eurooppalainen sivistys rakensivat muun muassa idean amerikkalaisesta vapaudesta, idean vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Euroopassa derivoitiin ja integroitiin jo 1600-luvulla. Sähkömagnetismin kenttäyhtälöt muotoiltiin 1860-luvulla, Adam Smith puolusti markkinataloutta ja markkinamekanismia jo 1700-luvun lopulla. Oikeusvaltion pohja luotiin jo 1600-luvulla. Kaikkia edellä listattuja innovaatioita yhdistää yksilön kyky ideoida ja sanoa vapaasti.
Sananvapaus on yksi tärkeimmistä vapauden muodoista. Sanat edustavat ideoita, ja ideat kilpailevat ideoiden markkinoilla. Kun ideoiden annetaan kilvoitella vapaasti, huonot ideat karsiutuvat ja hyvät ideat selviytyvät jatkoon. Sananvapaus ja tieteellinen metodi ovat serkuksia. Huonot ideat, kuten totalitarismi ja kommunismi ja sosialismi haluavat rajoittaa sananvapautta. Tämä johtuu siitä, että kyseiset ideologiat eivät kestä kilpailua vapailla ideoiden markkinoilla.
Tieteenfilosofi Karl Popper (1902-1994) suosi sananvapautta ja avointa yhteiskuntaa. Popperin näkökulmasta tiede on prosessina evolutiivinen. Tiede lähtee arvauksista, jotka eivät välttämättä pohjimmiltaan perustu havaintoihin. Arvauksista muodostetaan tieteellinen malli, josta voidaan johtaa deduktiivisia väitelauseita. Tieteellinen malli koostuu universaalilauseista, ideaalitilanteessa se on aksiomaattinen järjestelmä, hieman kuten matematiikka. Deduktiiviset teorian seuraukset, eli peruslauseet, asetetaan sitten koeteltaviksi empiirisesti. Tieteellinen teoria ja yksilön mielipide tai idea ovat samankaltaisia olioita. Ne kilpailevat vertaistensa kanssa, ja evoluutio karsii huonot ideat pois.
Jos teoriasta johdetut seurauslauseet kestävät testit ja niitä ei osoiteta vääriksi havaintojen perusteella, voidaan tieteelliseen malliin olla tyytyväisiä. Popperin tiede ei ole milloinkaan se lopullinen totuus, vaan kulloinenkin tieteellinen malli on parasta, mitä tieteellinen evoluutio on pystynyt tuottamaan. Tiede on siis luonteeltaan dynaaminen prosessi, eikä vain joukko staattisia olioita. Popper ratkaisee tieteen demarkaatio-ongelman asettamalla tieteen keskeiseksi kriteeriksi juuri falsifioinnin. Tieteellisen teorian tulee olla sellainen, että se on ainakin periaatteessa falsifioitavissa.
Popperin analyysin ydin falsifioitavuudessa perustuu seuraavaan: Induktion ja deduktion välillä vallitsee erityinen epäsymmetria, koska vääräksi osoittaminen vaatii periaatteessa vain yhden vastaesimerkin, kun taas väitelauseen oikeaksi osoittamiseen eivät riitä suuretkaan määrät positiivisia havaintoja. Siksi tieteessä malleja ei välttämättä johdeta suoraan havainnoista, vaan esimerkiksi fysiikan perusteoriat voidaan johtaa myös eräänlaisella esteettisellä intuitiolla. Popper puhuu tässä yhteydessä ”arvauksista” tai ”konjektuureista”. Toisaalta nämä konjektuurit voivat ainakin osin johtua siitä, että tutkija tekee päässään jonkinlaista induktiivista regressiota, josta johtaa teoriansa perusmallin tai universaalilauseen, kuten Popper niitä kutsuu.
Popperin mukaan ilmiön kausaalinen kuvaaminen vaatii sekä universaalilain että alkuehdot. Tämä kuvaus kausaliteetista vastaa pitkälti matematiikassa ja fysiikassa differentiaaliyhtälöiden tai differenssiyhtälöiden malliavaruutta. Differentiaaliyhtälö kuvaa universaalilain ja yhtälön alkuehdot kiinnittävät ratkaisun. Universaalilaeista ja alkuehdoista
päästään singulaarisiin väitteisiin, jotka voidaan asettaa testattaviksi. Esimerkiksi voisimme testata gravitaatiolakia heittämällä pallon ilmaan tietystä alkuasetelmasta ja mitata sen lentoaikaa ja laskeutumispaikkaa.
Popperille tieteellinen malli on aksiomaattinen järjestelmä, jossa aksioomat muodostavat ristiriidattoman kokonaisuuden. Aksioomien tulee olla myös riippumattomia, eli aksioomia ei voi johtaa systeemin muista aksioomista. Aksioomien tulee olla myös välttämättömiä ja riittäviä siinä mielessä, että ne muodostavat mahdollisimman taloudellisen kokonaisuuden järjestelmän tarpeisiin. Aksioomat ovat mallin konventioita tai tieteellisiä hypoteeseja.
Popper luokittelee järjestelmän väitelauseet universaalisuusluokkiin. Korkeimman universaliteetin aseman saavat juuri järjestelmän aksioomat. Deduktiivisesti johdetut väitelauseet kuuluvat matalampaan universaliteettiluokkaan. Deduktiivisten väitelauseiden falsifikaatio johtaa siten myös aksioomien falsifikaatioon normaalin propositiologiikan mukaisesti (modus tollens). Popperin keskeisen teesi on myös, että teorian empiirinen sisältö on sitä rikkaampi, mitä rajoittavampi teoria on. Toisin sanoen, jos teoria on periaatteessa helppoa falsifioida, sen empiirinen sisältöarvo on suuri, koska jos se tulee jatkuvasti verifioiduksi, sillä on keskeistä kerrottavaa esimerkiksi luonnonlakien näkökulmasta.
Hyvän tieteellisen teorian kriteeristöön kuuluu Popperin mukaan myös yksinkertaisuus. Popper ei näe teorian yksinkertaisuutta kuitenkaan tarpeellisena niinkään esteettisistä syistä, vaan siksi että yksinkertainen teoria voidaan falsifioida helpommin. Mallin tai teorian yksinkertaisuus liittyy oleellisesti mallin parametrien lukumäärään. Hyvä teoria on yksinkertainen ja varustettu vähäisellä määrällä parametrejä.
Falsifioitavuus ja deduktio ovatkin edelleen tieteenfilosofian kulmakiviä. Popper vaatii, että hyvät teoriat ovat
yksinkertaisia ja että ne voidaan falsifioida. Ideaaliteoria muodostaa universaalin aksiomatiikan, josta johdettujen potentiaalisten falsifioitavien väitelauseiden joukko on mahdollisimman suuri. Siten hyvä tieteellinen teoria on sellainen, joka on erittäin altis koville testeille ja mittauksille. Jos malli selviää näistä testeistä, voidaan teorian katsoa olevan hyvä, toistaiseksi, kunnes parempi teoria kumoaa entisen. Hyvän teorian pitäisi olla siis yksinkertainen, mahdollisimman kaukana tautologiasta,
ennustekykyinen, testattava ja selittää ilmiö mahdollisimman hyvin.
Popperin tieteenfilosofinen ajattelu säteilee myös yhteiskuntafilosofiaan. Popper kritisoi Platonin ajatusta filosofikuninkaista. Samoin Popper kritisoi Hegelin determinismiä ja sovellettua hegelismiä, eli Karl Marxin ajatuksia. Historia ei predestinoi meitä mihinkään; tulevaisuus on avoin, ja yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän omissa käsissämme. Tulevaisuuden ottaminen hallintaamme on siis kärjistäen suhteellisen riippumaton historiasta, voimme tehdä yksilöinä aktiivisia valintoja, ja yksilöiden päätökset viime kädessä määräävät sen, mihin suuntaan maamme menee. Tähän prosessiin *aivan erityisesti* tarvitaan sananvapautta.
Sananvapauden rajoittamiseen liittyy usein kollektivistinen yhteiskuntakäsitys. Ajatellaan, että valtiovalta tietää ja pystyy ennakoimaan, mihin määrätty sanankäyttö voi johtaa. Tämä on virheellinen ajattelutapa; valtion kyky ennakoida tulevaa on olematon. Yksilöt muodostavat ainoita oikeita ja järkeviä näkemyksiä tulevaisuudesta. Jos rajoitamme sananvapautta, rajoitamme sellaisia perusoikeuksia, jotka ovat eurooppalaisen sivistyksen ytimessä. Iso osa kehityksestämmme, oli sitten kyse talouskasvusta, tieteestä tai taiteesta, perustuu ideoiden vapauteen. Kollektivismissa ylimielisesti oletetaan, että yksilön vapaus voidaan uhrata suuremman hyveen alttarille. Intellektuaalisessa mielessä kyse on siitä, miten yhteiskunta voi laskea kokonaishyvinvoinnin paremmin, ja tietää yksilöitä paremmin kokonaishyvinvoinnin yhteiskunnassa. Yhteiskunta kun kuitenkin koostuu juuri yksilöistä. Komentotalous ja sananvapauden rajoittaminen ovat toistensa duaalipareja. Markkinatalous ja sananvapaus taas ovat luontevat parit toisillensa.
Rajoittavat yhteiskunnat eivät anna yksilöille mahdollisuuksia ilmaista itseään taikka kehittää yhteiskuntaa. Berliinin muuri rakennettiin, koska sananvapautta ei ollut. Ihmiset halusivat kurjuudesta pois, ja poistuminen estettiin muurilla. Myös sanoja voidaan kahlita muureilla, mutta totuus tulee aina läpi; se kasvaa kuin horsma betonissa.
On huomattava, että sananvapauden ja ideoidenvapauden täytyy olla niin laajaa, että se aiheuttaa myös loukkaantumisia ja ikäviä asioita. Juuri se on sananvapauden ytimessä. Muutoin Isoveli määrittelee meille, mistä on sopivaa puhua. Siksi uskonrauha ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat erikoisia termejä oikeusvaltion lainsäädännössä. Kaikkea pitää voida kritisoida vapaassa yhteiskunnassa avoimesti. Mauttomuus ja junttius sekä sivistymättömyys kuuluvat sananvapauden ytimeen. Kollektivistisestä keskusohjauksesta tulee siirtyä kantilaisiin maksiimeihin – on simuloitava asioita peliteoreettisesti. Kultainen sääntö ja Kantin kategorinen imperatiivi ovat peliteoreettisia maksiimeja.
Älä rajoita sananvapautta, ellet halua viedä vapautta lopulta myös itseltäsi.
